Yhdeksän kertomusta, jotka eivät päällisin puolin liity toisiinsa mitenkään. Yhdessä suunnitellaan kirkon polttamista, toisessa rellestetään 20 vuotta nuoremman tytön kanssa vaimon kuoltua, kolmannessa pelätään lintuja yli kaiken mutta mennään silti naimisiin siivekkäitä rakastavan naisen kanssa.
Jari Järvelän tuore novellikokoelma Château Inkeroinen on neljäs lajiaan hänen mittavassa ja muutamaan otteeseen palkitussa tuotannossaan. Kokemus kirjoittamisesta tuleekin vahvasti esille Järvelän novelleja lukiessa niin monipuolisen kielen kuin siististi solmittujen tarinoiden kautta. Kertomukset saattavat loppua kuin seinään jättäen lukijan janoamaan jatkoa jännittävälle tarinalle, mutta jokaisella novellilla on jälkeenpäin mietittynä selkeä alku ja loppu. Niiden rooli on esitellä lukijalle jokin merkittävä aikakausi, joka osoittautuu useimmiten päähenkilön elämän käännekohdaksi.
Monessa novellissa korkataan viinipullo, ja joko heittäydytään nautiskelemaan siitä tai juodaan lasillinen sivumennen, sen suurempaa huomiota tapahtumaan kiinnittämättä. Suoraan sanottuna en ymmärrä minkä takia juuri viini on tämän teoksen kohdalla nostettu niin suureen osaan arvosteluissa (käsitykseni mukaan), sillä ekaa novellia lukuun ottamatta sen rooli on tosiaan aivan pienoinen. Ehkä sen tarkoitus on kulkea punaisena lankana läpi teoksen, ja kyllähän se sieltä täältä pilkistääkin esiin, mutta en lähtisi arvioimaan teosta käyttäen samaa sanastoa kuin viininmaisteluissa.
Se mikä todella sitoo novellit yhtenäiseksi kokoelmaksi on niiden yliluonnolliset ja groteskit vivahteet. Veri virtaa eikä kuolemilta vältytä. Järvelä onnistuu kuitenkin välttämään liiallisella ällöttävyydellä mässäilyn kääntämällä kohtaukset vastenmielisen sijaan huvittaviksi: ”Tuntui kuin kaksi lahnaa olisi sätkinyt päällekkäin viileällä rantakalliolla. Laukeamisen hetkellä mies itki.” Mustan huumorin taitajana Järvelä yltääkin tämän tästä Veikko Huovisen tasolle. Rasvamaksa-novellikokoelmaansa Huovinen on sisällyttänyt muun muassa paljon kannibalismia, ja hieman samaan suuntaan vihjaillaan Järvelänkin irvokkaissa teksteissä. Paranormaalit piirteet taas on ujutettu kertomuksiin niin, ettei ole selkeää tapahtuvatko omituiset asiat todella, vai onko useimman päähenkilön pääkopassa vikaa.
Järvelän kirjoitustyyli on suorastaan herkullinen. Hän on kekseliäiden yksityiskohtien kuvailemisen sekä mielikuvituksellisten vertausten mestari. Hänen henkilönsä eivät aina ole kovin moniulotteisia, mutta toimivatkin parhaiten hieman kärjistettyinä hahmoina. Omituisissa tilanteissa olennaisinta ei ole se, kuinka realistinen tilanne tai sen kokija on, vaan tärkeintä on lukijan viihdyttäminen, ja siinä Järvelä onnistuu erinomaisesti.
Jari Järvelän tuore novellikokoelma Château Inkeroinen on neljäs lajiaan hänen mittavassa ja muutamaan otteeseen palkitussa tuotannossaan. Kokemus kirjoittamisesta tuleekin vahvasti esille Järvelän novelleja lukiessa niin monipuolisen kielen kuin siististi solmittujen tarinoiden kautta. Kertomukset saattavat loppua kuin seinään jättäen lukijan janoamaan jatkoa jännittävälle tarinalle, mutta jokaisella novellilla on jälkeenpäin mietittynä selkeä alku ja loppu. Niiden rooli on esitellä lukijalle jokin merkittävä aikakausi, joka osoittautuu useimmiten päähenkilön elämän käännekohdaksi.
Monessa novellissa korkataan viinipullo, ja joko heittäydytään nautiskelemaan siitä tai juodaan lasillinen sivumennen, sen suurempaa huomiota tapahtumaan kiinnittämättä. Suoraan sanottuna en ymmärrä minkä takia juuri viini on tämän teoksen kohdalla nostettu niin suureen osaan arvosteluissa (käsitykseni mukaan), sillä ekaa novellia lukuun ottamatta sen rooli on tosiaan aivan pienoinen. Ehkä sen tarkoitus on kulkea punaisena lankana läpi teoksen, ja kyllähän se sieltä täältä pilkistääkin esiin, mutta en lähtisi arvioimaan teosta käyttäen samaa sanastoa kuin viininmaisteluissa.
Se mikä todella sitoo novellit yhtenäiseksi kokoelmaksi on niiden yliluonnolliset ja groteskit vivahteet. Veri virtaa eikä kuolemilta vältytä. Järvelä onnistuu kuitenkin välttämään liiallisella ällöttävyydellä mässäilyn kääntämällä kohtaukset vastenmielisen sijaan huvittaviksi: ”Tuntui kuin kaksi lahnaa olisi sätkinyt päällekkäin viileällä rantakalliolla. Laukeamisen hetkellä mies itki.” Mustan huumorin taitajana Järvelä yltääkin tämän tästä Veikko Huovisen tasolle. Rasvamaksa-novellikokoelmaansa Huovinen on sisällyttänyt muun muassa paljon kannibalismia, ja hieman samaan suuntaan vihjaillaan Järvelänkin irvokkaissa teksteissä. Paranormaalit piirteet taas on ujutettu kertomuksiin niin, ettei ole selkeää tapahtuvatko omituiset asiat todella, vai onko useimman päähenkilön pääkopassa vikaa.
Järvelän kirjoitustyyli on suorastaan herkullinen. Hän on kekseliäiden yksityiskohtien kuvailemisen sekä mielikuvituksellisten vertausten mestari. Hänen henkilönsä eivät aina ole kovin moniulotteisia, mutta toimivatkin parhaiten hieman kärjistettyinä hahmoina. Omituisissa tilanteissa olennaisinta ei ole se, kuinka realistinen tilanne tai sen kokija on, vaan tärkeintä on lukijan viihdyttäminen, ja siinä Järvelä onnistuu erinomaisesti.
Vaimon loppu oli kuitenkin hänen elämänsä mämmikouraisuuden huippuhetki.
Erittäin noloa. Facepalm ei riitä. Facedesk. Naama kirjoituspöytää vasten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti