Onko se vain minä vai kuulostaako se lähtökohtaisesti tylsältä, kun käsketään lukea Suomen ensimmäinen dekkari vanhanaikaisella ruotsinkielellä? Yli neljäsataa sivua sisältöä ei varsinaisesti kohottanut motivaatiota. Jouduin kuitenkin hylkäämään nihkeän asenteeni varsin nopeasti ja myöntämään itselleni olleeni tarpeettoman ennakkoluuloinen. Jos kaikista sanoista löytyy ylimääräinen h, d tai f, ja kummallisia sanoja kuten "ty", "icke" ja "blott" vilisee jokaisella sivulla, on lukeminen ymmärrettävästi aluksi töksähtelevää. Totuin vanhanaikaiseen kieleen kuitenkin yllättävän nopeasti ja tajusin jopa tykästyväni juhlalliselta kuulostavaan ruotsiin.
Min första bragd on juoneltaan klassisen salapoliisiromaanimainen: Alussa on mysteeri, tässä tapauksessa kadonnut äveriäs herra Thidén, jonka luonne on selvitettävä ennen kuin tiedetään, onko kyseessä ylipäätään rikos. Vasta sen jälkeen keskitytään syyllisen löytämiseen. Romaanin sankari eli poliisi Eller kutsutaan kotoisalle suomenruotsalaisella saaristoalueelle tutkimaan tapausta, joka on hänen ensimmäinen vakavahenkisempi koitoksensa. Siitä juontaa romaanin nimikin, vapaasti suomennettuna "Ensimmäinen urotekoni", joka viittaa Ellerin noviisistatukseen rikosten selvittelyssä. Hän kompensoi aloittelijuuttaan omistautumalla täydellisesti tehtävälleen ja suorittaen tutkimuksiaan melkein liioittelevalla tarkkuudella.
Mysteerin selvittämiseksi on ensin tiedettävä kadonneen Thidénin kohtalo, ja se saadaan päivänvaloon vain haastattelemalla hänen tuttujaan, jotka ovat olleet tekemisissä hänen kanssaan juuri ennen katoamista. Saarella asustaa melkoinen joukko ihmisiä, jotka kytkeytyvät rikokseen tavalla tai toisella jo asuinpaikkansa vuoksi. Eller ei jätä yhtäkään kiveä kääntämättä, vaan kyselee kyselemästä päästyään. Kuka liikkui missäkin, mihin kellonaikaan, kenen kanssa ja miksi - nämä ovat vain lämmittelykysymyksiä. Se onkin puuduttavinta Selmer-Geethin kirjotustavassa. Hän ei jätä mitään kertomatta, vaan periaatteessa jokaisen päivän jokainen sekunti on talletettu kirjan sivuille.
Koska saaristossa liikutaan pääasiassa veneitse, koskee suuri osa Ellerin kysymyksistä asukkaiden soutureittejä. Yksi kalasteli siellä ja toinen täällä, sitten he vaihtoivat paikkaa ja yksi oli täällä ja toinen siellä. Kalfholmen, Långholmen, Svartholmen, Sommarö, Kämparö, Granö, saari sitä ja saari tätä. Huomasin vasta kirjan luettuani, että alkusivuilta löytyi yksinkertainen kartta, josta olisi voinut seurata veneilijöiden lukuisia reittejä. En kuitenkaan usko, että kärsivällisyyteni olisi riittänyt jatkuvaan sivujen edes takaisin lehteilyyn, eikä minua suoraan sanoen edes kiinnostanut kuka oleili missä ja milloin. Pääpointti olisi aivan hyvin tullut selväksi karsimalla noin puolet jokaisesta haastattelusta, jonka aikana Eller tykittää kysymyksen toisensa perään päin haastateltavan naamaa saadakseen hänet satimeen jostakin, jota Eller epäilee hänen salailevan. Epäilyksiä hänellä riittää, mutta varmuus ei aina säily tilanteen selviämisen loppuun asti. Se onkin merkittävä eroavaisuus esimerkiksi Edgar Allan Poen luomaan superintellektuelliin Sherlock Holmesiin: Eller ei ole millään tavalla yli-inhimillinen tai edes poikkeuksellisen fiksu. Hänen tutkimuksensa kyllä perustuvat loogiseen päättelykykyyn ja rationaaliseen ajatteluun samalla tavalla kuin Sherlockin, mutta hän tekee virheitä ja on yhtä normaali kuin kaikki muutkin ihmiset (mikäli määritelmä on mahdollinen). Hänessä ei ole mitään hupsua kaistapäisyyttä, toisin kuin - jälleen kerran - herra Holmesissa.
Tarinan aikana ehdin epäillä yhtä jos toista syylliseksi, ja koska näitä arvailuja singotaan kirjassa roppakaupalla ilmaan, ei loppuratkaisu jaksa yllättää. Myönnän keskittymiseni herpaantuneen pariin otteeseen lukemisen aikana, joten en lopussa edes ihan muistanut kuka syylliseksi paljastunut henkilö oikeastaan oli. Luulin häntä keski-ikäiseksi kaljamahaksi, kunnes minulle kerrottiin, että hän oli joku ihan muu. Tarinassa ei ylipäätään edes tainnut olla ketään pyöreävatsaista ukkelia. Suosittelen siis keskittymään ensimmäisten sivujen yksityiskohtaisiin henkilökuvauksiin tarkasti ja painamaan ne mieleen yhdistettyinä oikeiisin nimiin, jolloin syyllisen paljastumisesta tulee luultavasti paljon mielekkäämpi kokemus kuin mitä se minulle oli.
Vaikka rikollisen ja hänen motiivinsa keksiminen vie suurimman huomion ja siitä revitään eri mahdollisuuksien pyörittämisellä kaikki irti, on kirjan miellyttävin piirre Ellerin ja erään hemaisevan sankarittaren romanssi. 1900-luvun alussa tunteet kytivät pinnan alla melko helposti jo ensimmäisestä vilkaisusta lähtien, jos kirjan juonikuvioita on uskominen, ja ainakin Elleriin pätee mainiosti kuuluisa "rakkautta ensisilmäyksellä". Hänen intohimojensa kohde ei pitkään aikaan osoita kiinnostustaan millään tavoin, joten on erityisen huvittavaa, että pariskunta kihlautuu silloin kun he syleilevät toisiaan ensimmäistä kertaa ikinä. Tytön ei edes tarvitse sanoa mitään, vain painaa päänsä Ellerin olkapäätä vasten, kun he jo ovat sopineet naimisiinmenosta. Toisaalta mikäs sen romanttisempaa kuin rakkaus, joka ei edes tarvitse sanoja? Välillä suhde kuitenkin esitetään niin naiivina, ettei huvittaville kuvauksille "rakkauden juhlahetken" viettämisestä voi kuin nauraa. Samalla näin viattomia ja kierteleviä ilmauksia on kuitenkin virkistävää lukea, sillä nykyään kirjallisuudesta on turha yrittää löytää mitään yhtä kunnioittavaa tai siveää. Sama vanhanaikaisuus pätee kirjan pääjuoneen. Alussa palapelin palaset ovat hujan hajan, ja lukijan samoin kuin etsivän tehtävä on löytää, yhdistellä ja asetella ne paikoilleen. Ei mitään turhia kommervenkkeja, vain rehti kuvaus aloittelevan salapoliisin ensimmäisestä urotyöstä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti