maanantai 27. helmikuuta 2012

Vilja-Tuulia Huotarinen - valoa valoa valoa



Tästä viime vuoden Finlandia Junior-teoksesta on kohistu menneinä kuukausina paljon, eikä suotta. Minun pitäisi ehkä olla pro arvioimaan nuortenteoksia, sillä tein puolitoista vuotta sitten kandintyöni Ihanasta merestä, joka on Kira Poutasen esikoisteos anorektisesta tytöstä. Teos oli myös nuorille suunnattu ja voitti saman palkinnon kuin tämän tekstin aiheena oleva kirja. On kuitenkin harhaanjohtavaa niputtaa kaikki nuortenkirjat yhteen ja luulla, että kun lukee muutaman, hallitsee loputkin. Nuortenkirja-luokituksessa on muutenkin mielestäni jotain halventavaa: kuka haluaisi lukea teineille kirjoitettuja romaaneja vielä aikuisiässä? Mitä niistä muka voisi saada irti, kun oma elämä on saavuttanut aivan toisenlaiset tasot ja teini-iän kömpelöt angstailut on käyty läpi vuosikausia sitten? Vastaus: paljonkin. Ei kirjojen henkilöihin aina tarvitse samaistua voidakseen pitää lukukokemusta mielekkäänä.

Vilja-Tuulia Huotarinen on luonut unenomaisen kertomuksen, joka on melkein kuin haikea satu. Se ei johdu vain runollisesta kielestä, vaan tapahtumien lopullisuudesta ja hiljaisesta pois hiipumisesta, kun taustalla jyllää kuolema, välillä piilossa mutta koko ajan olemassa. valoa valoa valoa on kahden teinitytön rakkaustarina, jonka ennenaikainen lopetus johtuu Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Tytöt itse ovat tietämättömiä siitä, miten pitkäaikaiset ja tuhoisat seuraukset räjähdyksellä on, samoin kuin suuri osa muista asukkaista. Heitä suorastaan neuvotaan olemaan välittämättä, kunnes kirjan loppupuolella aletaan huomata, ettei ehkä olisi kannattanut syödä ketunleipiä luonnosta. Kyseessä ei kuitenkaan sinänsä ole kriittinen kannanotto ydinvoimalatoimintaan tai onnettomuuden jälkeisiin varotoimiin ja niiden puutteisiin, vaan kyseiset asiat rullaavat taka-alalla jonkin suuremman ja paljon tärkeämmän taustana.

Kuinka moni muistaa teini-ikänsä intohimoiset ihastumiset, kun ihastumisen kohteen ajattelu täytti päivän kaikki minuutit ja tunteet olivat niin voimakkaita, että kaikessa tuntui olevan kyse elämästä ja kuolemasta? Minä en olisi ikinä edes uskaltanut tunnustaa ihastuksilleni mitä tunsin heitä kohtaan, ja siksi on ihanaa lukea mitä voi tapahtua, kun sen kehtaakin tehdä. Mariian (kertojatytön) ei tosin itse tarvitse kerätä rohkeutta ja marssia ihastuksena Mimin luokse saadakseen suhteen liikkeelle, vaan Mimi on se, joka valitsee hänet.

Ensin kyseessä on pelkkä ystävyys, tai ihan aluksi vielä niukempi versio, nimittäin tekoystävyys. Lukijalle on kuitenkin alusta asti selvää, että jotain kiihkeämpää tulee tapahtumaan, ja pikkuhiljaa Mimin ja Mariian tunteet alkavat kasvaa ja kietoutua toisiinsa. Jo kolmannessa luvussa he tanssivat hitaita diskossa sellaisen räiskyvän jännitekehän keskellä, että minä aloin suorastaan ikävöidä ala-asteen synttärikutsuja. Ei sillä että minun ja kenenkään muun välillä olisi ikinä lennellyt kipinöitä, sillä siihen aikaan pelkästään pojan koskettaminen oli hurjaa ja "tanssiminen" jäykkää liikahtelua askel viereen - askel takaisin - o-ou hiki valuu hermostuksesta-tyylillä. Mimi ja Mariia sen sijaan suoriutuvat kunnialla ja sellaisella viehkeydellä, että kateeksi käy. Aistillinen tanssi itsessään riittäisi jo täydellisesti romanttisen liiton aloitukseksi, mutta Vilja-Tuulia Huotarinen on lisännyt ensisuudelman samaan tilanteeseen. Hän vangitsee tunnelman ja Mariian säntäilevät ajatukset sellaisella intensiteetillä, ettei ole tarpeen edes kuvailla itse suudelmaa, vain pätkiä ja välähdyksiä sen ympäriltä, juuri ennen, kun paras on vasta edessä ja juuri jälkeen, kun olo on ravisteltu ja kaikki itsessä kaipaa lisää.
Tehän tiedätte että diskon viimeinen hidas loppuu liian pian.
Me irrotimme kädet toistemme ympäriltä. Omani vapisivat. Olin alasti vaatteet päällä.

Luulen että suurin syy Finlandia Junior-palkinnon juuri tälle kirjalle jakamiselle on se, että kerronta on niin erityislaatuista. Se liikuskelee monella tasolla ja kommentoi tapahtumien lisäksi jatkuvasti itseään. Mariia on ikään kuin tekstin laatija, hän kertoo siitä mitä kirjoittaa, hän puhuttelee lukijaa ja käyttäytyy kuin olisi vasta aloitteleva tekijä. Hän poimii mukaan kirjoituskursseilla toitotettavia ohjeita ja puolustelee heikompia kohtia sillä, ettei ole mikään oikea kirjailija. Kyseisen tyylin sudenkuoppa taitaa olla päiväkirjamaiseksi lipsahtaminen, mutta valoa valoa valoa välttyy siltä. Mariian viehättävä, usein lapsenomainen ja viaton persoona pääsee oikeuksiinsa ja pyydysti minut heti haaviinsa. Huotarinen vierittää tarinaa vaivattomasti eteenpäin, eikä se suvantokohdissakaan jumitu liiaksi, vaikka huomio kiinnitetäänkin heti siihen, että nyt ei tapahdu mitään ja niin ei romaanissa saisi käydä. Toki tapahtumattomuus voi käydä tylsäksi, mutta tässä kirjassa se ei ole mahdollista, sillä eloisa Mariia on koko ajan äänessä viihdyttämässä lukijaa.

En kuvaile tekstin tyyliä enemmän, vaan kehotan jokaista lukemaan kirjan itse. Se on omaperäinen ja kuten alussa sanoin, kauniin lyyrinen. 175 sivua sujahtaa ohitse hetkessä, mutta tarina sivujen sisällä on avara, tunteista painava mutta silti lukiessa keveä ja hento, aivan kuten Mariian ja Mimin rakkaus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti