Kerrankin luin vapaaehtoisesti jotakin ruotsiksi. En edes muista milloin niin olisi käynyt viimeksi. On kuitenkin sen verran noloa kompastella ruotsin kieliopissa yli viidentoista kyseisellä kielellä käydyn kouluvuoden jälkeen, että päätin tehdä pienoisen parannuksen ja alkaa lukea noin joka kymmenennen kirjan ruotsiksi. Tai jotain.
Aloitin kunnianhimoisesti yli 500-sivuisella romaanilla Högre än alla himlar, jonka tukholmalainen Louise Boije af Gennäs on tarkoittanut trilogian ensimmäiseksi osaksi. Luulin jostain syystä aloittavani harvinaisen paksua chick litin kategoriaan lukeutuvaa rakkausromaania, mutta tapahtumat ja ihmissuhteet osoittautuivat paljon vakavahenkisemmiksi ja syväluotaavammiksi kuin odotin. Kyseessä on kuuden toisiinsa monimutkaisilla tavoilla kytkeytyneiden henkilöiden yhteinen tarina, joka lähtee lentoon vuoden 1999 viimeisistä tunneista ja laskeutuu lukuisien yhteiskunnallisten ja yksityisten kriisien jälkeen muutaman vuoden päähän. En vieläkään ymmärrä kannen kohtalokkaan valkoleninkisen sankarittaren funktiota, sillä kirja ei pidä sisällään mitään sadunomaisen liihottelevaa eikä sivuilta löydy yhtäkään pateettisen traagista rakkaustarinaa, jotka olivat ensimmäiset assosiaationi kansikuvan perusteella.
Alun raskaan sää-, luonto- ja henkilökuvausviidakon aikana vauhtia itselleen ponnistava kertomus lähtee pienellä viiveellä liitoon ja avaa lukijalle kiehtovan uuden sopen tästä maailmasta, jonka pääosat muuntuvat pian sekavasta anonyymista sakista houkuttelevan värikkääksi ystäväporukaksi. Perusasetelmien käytyä selviksi voi todella aistia suuren potentiaalin monipuoliseen joka suuntaan venyvään tapahtumatiheikköön, joka pitää sisällään niin ihmissuhteiden pyörittelyä, dramaattisia henkilökohtaisia takaiskuja ja niistä selviämisiä kuin valtavia kollektiivisia katastrofeja poliittisemmalla tasolla.
Ei kannata kavahtaa mainintaa politiikasta, sillä se ei tarkoita kuivaa byrokratiaa tai nihkeää filosofointia vallanpitäjien keskinäisten kiemuroiden tylsyydestä (tätä pelkäsin aluksi itse). Ei, vaan ensinnäkin yleisemmän tason ongelmat antavat odottaa itseään ja tapahtumat keskittyvät pitkään vain päähenkilöiden tekemisiin. Toiseksi poliittisten konfliktien punoutuminen tapahtumiin tarkoittaa sitä, että Boije af Gennäs antaa lukijalle mahdollisuuden elää uusiksi kaikki 2000-luvun alun suurimmat kriisit luultavasti kovin erilaisesta näkökulmasta kuin mistä ne on itse kokenut todellisilla tapahtumahetkillä. Esimerkiksi kenties vuosikymmenen kohtalokkain onnettomuus (salaliittoteoriat huomioon ottaen sanavalinta ei ole soveliain, mutta sivullisten kohtaloita ajatellen on) 9/11 on kuvattu niin koskettavasti, että tunsin itseni siitä lukiessani melkein surullisemmaksi kuin silloin, kun 11-vuotiaana katselin tapahtumia televisiosta hädin tuskin aavistaenkaan lohduttoman tilanteen todellista merkitystä ja laajoja, pitkäkestoisia seurauksia. Inhottavat yksityiskohdat WTC-torneista putoavista ihmisistä ja palaneen lihan hajusta tulevat niin iholle, että melkein seisoin lukiessani itse Manhattanilla katselemassa ylöspäin palaviin pilvenpiirtäjiin.
Kevyempiä piirteitä Boije af Gennäs on ujuttanut mukaan poimimalla kertomuksen soundtrackiksi 2000-luvun alun suurimpia hittejä, kuten ärsyttävän Ketchup Song-lallatuksen ja Kentin haikean kauniin Kärleken väntar-hitin, joka heitti minut lukiessani suoraan oman teini-ikäni alun muistoihin. Rakastan kirjoissa yli kaiken sitä, että riveiltä pomppaa yllättäen esiin jokin itselleni merkittävä kappale, sillä lukemiseen tulee silloin aivan uusi ulottuvuus vaikka se ei suoranaisesti kirjan tapahtumiin liittyisikään. Lisäksi kirjan tapahtumien lomaan mahtuu huvittavaa kyllä jonkin MTV-gaalan kuvaaminen Madonnan ja Ricky Martinin suosiota korostaen. Madonna toki porskuttaa vieläkin, mutta olin autuaasti unohtanut mairean latinosankarin, jonka Livin' la vida locaa hoilotin antaumuksella pikkutyttönä.
Paksua romaania lukiessa on aina mahdollisuus henkilöihin tutustumiseen erityisen syvällisesti, eikä Högre än alla himlar epäonnistu tämän tilaisuuden käyttämisessä millään tavalla. Ehdin kiintyä joka ikiseen hahmoon niin toisistaan poikkeavia kuin he ovatkin, ja viimeisillä sivuilla pystyin vain ihmettelemään niitä valtavia muutoksia, joita he kaikki ehtivät kokea niin suhtautumisessaan toisiinsa kuin omiin pulmiinsakin. Keski-iän kriisin ovella olemista korostetaan välillä liiallisuuksiin asti, sillä se muistuttaa vain turhanpäiväisesti päähenkilöiden tiettyyn ikäryhmään kuulumisesta. Heidän käytöksensä ei missään nimessä ole sellaista pitkäveteisen keski-ikäistä kuin sanan negatiivinen käyttö antaa olettaa, vaan aikuisten ihmisten kypsymisen seuraaminen on hämmästyttävän viihdyttävää.
Boije af Gennäs on käyttänyt taitavasti hyväkseen satojen sivujen tarjoaman tilan poimien tarkemman tarkastelun kohteeksi mielekkäitä hetkiä ja pikakelaten suvantovaiheiden yli. Esimerkiksi synnyttämisen ja sen jälkeisen parin päivän yksityiskohtainen kuvailu miellytti minua, sillä kyseessä olevan tapahtuman todellisen tuntuisia kuvauksia ei kaunokirjallisuudesta usein löydä (ei ainakaan niistä kirjoista joita minä luen, eikä niihin kuulu vauvakirjat). Kyse ei toki ole mistään kliinisestä lääketieteellisestä raportoinnista, vaan tarinassa edetään tietysti fiktiivisen kerronnan ehdoilla. Voisin kuitenkin aivan hyvin uskoa romaanin perustuvan tositapahtumiin. Aaltoilevissa keskusteluissa - jotka voivat kestää sivukaupalla - on otettu huomioon jokaisen persoonallinen tapa puhua ja humoristisuus lisää vielä oman ripauksensa uskottavuutta. Ainoa pitkäveteisyyden puolelle lipsahtava aihe on taiteilijan oikeus käyttää häntä ympäröivän maailman ja läheistensä surua tai muita yksityisiä tunnetiloja taiteessaan. Aihe on mielenkiintoinen, mutta jutustelu etenee lähes jankuttaen eikä vaikuta yhtä luontevalta kuin muut henkilöiden keskenään käymät keskustelut.
Harmi kyllä romaania ei ole suomennettu, ja vaikka olisikin, kehottaisin silti lukemaan tämän alkukielellä. Eiköhän se muutenkin ole ylivoimaisesti suositeltavin tapa lukea, jos teoksesta haluaa saada mahdollisimman paljon irti. Ja tästä kirjasta jos mistä irtoaa asiaa ja tunnetiloja vaikka millä mitalla.
Ei kannata kavahtaa mainintaa politiikasta, sillä se ei tarkoita kuivaa byrokratiaa tai nihkeää filosofointia vallanpitäjien keskinäisten kiemuroiden tylsyydestä (tätä pelkäsin aluksi itse). Ei, vaan ensinnäkin yleisemmän tason ongelmat antavat odottaa itseään ja tapahtumat keskittyvät pitkään vain päähenkilöiden tekemisiin. Toiseksi poliittisten konfliktien punoutuminen tapahtumiin tarkoittaa sitä, että Boije af Gennäs antaa lukijalle mahdollisuuden elää uusiksi kaikki 2000-luvun alun suurimmat kriisit luultavasti kovin erilaisesta näkökulmasta kuin mistä ne on itse kokenut todellisilla tapahtumahetkillä. Esimerkiksi kenties vuosikymmenen kohtalokkain onnettomuus (salaliittoteoriat huomioon ottaen sanavalinta ei ole soveliain, mutta sivullisten kohtaloita ajatellen on) 9/11 on kuvattu niin koskettavasti, että tunsin itseni siitä lukiessani melkein surullisemmaksi kuin silloin, kun 11-vuotiaana katselin tapahtumia televisiosta hädin tuskin aavistaenkaan lohduttoman tilanteen todellista merkitystä ja laajoja, pitkäkestoisia seurauksia. Inhottavat yksityiskohdat WTC-torneista putoavista ihmisistä ja palaneen lihan hajusta tulevat niin iholle, että melkein seisoin lukiessani itse Manhattanilla katselemassa ylöspäin palaviin pilvenpiirtäjiin.
Kevyempiä piirteitä Boije af Gennäs on ujuttanut mukaan poimimalla kertomuksen soundtrackiksi 2000-luvun alun suurimpia hittejä, kuten ärsyttävän Ketchup Song-lallatuksen ja Kentin haikean kauniin Kärleken väntar-hitin, joka heitti minut lukiessani suoraan oman teini-ikäni alun muistoihin. Rakastan kirjoissa yli kaiken sitä, että riveiltä pomppaa yllättäen esiin jokin itselleni merkittävä kappale, sillä lukemiseen tulee silloin aivan uusi ulottuvuus vaikka se ei suoranaisesti kirjan tapahtumiin liittyisikään. Lisäksi kirjan tapahtumien lomaan mahtuu huvittavaa kyllä jonkin MTV-gaalan kuvaaminen Madonnan ja Ricky Martinin suosiota korostaen. Madonna toki porskuttaa vieläkin, mutta olin autuaasti unohtanut mairean latinosankarin, jonka Livin' la vida locaa hoilotin antaumuksella pikkutyttönä.
Paksua romaania lukiessa on aina mahdollisuus henkilöihin tutustumiseen erityisen syvällisesti, eikä Högre än alla himlar epäonnistu tämän tilaisuuden käyttämisessä millään tavalla. Ehdin kiintyä joka ikiseen hahmoon niin toisistaan poikkeavia kuin he ovatkin, ja viimeisillä sivuilla pystyin vain ihmettelemään niitä valtavia muutoksia, joita he kaikki ehtivät kokea niin suhtautumisessaan toisiinsa kuin omiin pulmiinsakin. Keski-iän kriisin ovella olemista korostetaan välillä liiallisuuksiin asti, sillä se muistuttaa vain turhanpäiväisesti päähenkilöiden tiettyyn ikäryhmään kuulumisesta. Heidän käytöksensä ei missään nimessä ole sellaista pitkäveteisen keski-ikäistä kuin sanan negatiivinen käyttö antaa olettaa, vaan aikuisten ihmisten kypsymisen seuraaminen on hämmästyttävän viihdyttävää.
Boije af Gennäs on käyttänyt taitavasti hyväkseen satojen sivujen tarjoaman tilan poimien tarkemman tarkastelun kohteeksi mielekkäitä hetkiä ja pikakelaten suvantovaiheiden yli. Esimerkiksi synnyttämisen ja sen jälkeisen parin päivän yksityiskohtainen kuvailu miellytti minua, sillä kyseessä olevan tapahtuman todellisen tuntuisia kuvauksia ei kaunokirjallisuudesta usein löydä (ei ainakaan niistä kirjoista joita minä luen, eikä niihin kuulu vauvakirjat). Kyse ei toki ole mistään kliinisestä lääketieteellisestä raportoinnista, vaan tarinassa edetään tietysti fiktiivisen kerronnan ehdoilla. Voisin kuitenkin aivan hyvin uskoa romaanin perustuvan tositapahtumiin. Aaltoilevissa keskusteluissa - jotka voivat kestää sivukaupalla - on otettu huomioon jokaisen persoonallinen tapa puhua ja humoristisuus lisää vielä oman ripauksensa uskottavuutta. Ainoa pitkäveteisyyden puolelle lipsahtava aihe on taiteilijan oikeus käyttää häntä ympäröivän maailman ja läheistensä surua tai muita yksityisiä tunnetiloja taiteessaan. Aihe on mielenkiintoinen, mutta jutustelu etenee lähes jankuttaen eikä vaikuta yhtä luontevalta kuin muut henkilöiden keskenään käymät keskustelut.
Harmi kyllä romaania ei ole suomennettu, ja vaikka olisikin, kehottaisin silti lukemaan tämän alkukielellä. Eiköhän se muutenkin ole ylivoimaisesti suositeltavin tapa lukea, jos teoksesta haluaa saada mahdollisimman paljon irti. Ja tästä kirjasta jos mistä irtoaa asiaa ja tunnetiloja vaikka millä mitalla.
Sulla on hyvä meininki tässä blogissa! Pitää seurailla, sillä lukeminen kannattaa aina! Tarvitsitko sanakirjaa tätä lukiessa, vai onnistuitko kahlaamaan tän läpi ihan sukkana? Pitäisi itsekin ryhdistäytyä ja lukaista välillä på svenska tai enkuksi.
VastaaPoistaKiitos! Ei mulla sentään ihan sanakirjalle ollut tarvetta, oon kuitenkin suomenruotsalaisena käynyt kaikki koulut ruotsiks. Siks on niin noloa, että mulle huomautellaan aina esseissä sun muissa ihan perus kielioppivirheistä, joten päätin, että se saa nyt loppua (tai ainakin vähentyä) :)
Poista