Saako kirjaa kutsua novellikokoelmaksi, jos missään kansissa tai sisäsivuilla ei lue sitä sanaa ollenkaan? Kannessa sanotaan "tarinoita", ei muuta. Sanon nyt kuitenkin, että Valhe & viettelys sisältää kahdeksan kirjoittajan novellit, joiden aiheena on petos. Takakannessa lukee "Pettäminen on kaunokirjallisuuden perusteemoja, mutta valhe&viettelys ei pysähdy ilmeisempiin näkökulmiin. Tämä kirja voi muuttaa käsityksesi pettämisestä ja petoksesta". Hieman mainosmainen teksti, mutta tavallaan tosi. Ainakin kirja avaa sellaisia näkökulmia petokseen, jotka tuntuvat aluksi todella kaukaahaetuilta. Samalla takakannen teksti kuulostaa kirjan lukemisen jälkeen hieman loukkaavalta, sillä muutaman kirjoittajan tarina on juuri tuosta "ilmeisemmästä" näkökulmasta kirjoitettu. Sellaisia kertomuksia minä halusinkin lukea, mutta myös omaperäisemmistä teksteistä löytyi helmiä.
Kokoelman tekijät ovat tuttuja nimiä kotimaisen kirjallisuuden kentällä, mutta itse en ole lukenut ketään muuta kuin Riku Korhosta. Varsinkin hänen Lääkäriromaaninsa oli minulle huikea lukukokemus (enää en muista edes miksi tai mitä kirjassa tapahtui), joten oletin, että Korhosen novelli - joka muuten aloittaa kokoelman - olisi kaikkein paras. Kuinka ennakkoluuloista, sillä se ei pitänytkään lainkaan paikkaansa. Korhosen Muotokuvassa eronnut pariskunta jatkaa seksin merkeissä melkein kuin vahingossa vielä pitkään eron jälkeen, ja samalla päähenkilö pui pettämisentäyteistä menneisyyttään. Novelli on siinä mielessä ilmeisin kaikista, että siinä keskitytään vain seksuaaliseen pettämiseen parisuhteessa. Se on ankea kuvaus suomalaisen miehen vaikeuksista olla luotettava. Hohhoijaa, täältä ei ainakaan heru empatiaa. Pidän Korhosen tyylistä kirjoittaa, se on niin mutkatonta ja suoraan tästä elämästä, mutta Muotokuvassa realistisuus oikein kannustaa lukijaa menettämään uskonsa koko miespuoliseen väestöön oikeassakin elämässä. Ei kiitos.
Myös Tuija Välipakka kirjoittaa suoraan miehestä, joka pettää vaimoaan. Hän kuitenkin kertoo saman tarinan kolmen eri ihmisen kautta, ja avaa kertomukseen uuden yllätyksen jokaisen näkökulman myötä. Vaikka Välipakkakin pysyttelee arkisessa kuvauksessa ilman sen kummempia kommervenkkejä, on hänen tekstinsä jostain syystä mielekkäämpi kuin Korhosen. Kenties se johtuu vaihtuvasta näkökulmasta, tai kenties siitä, ettei päähenkilö ole niin luotaantyöntävä kuin Muotokuvassa. Vaikka pettävällä osapuolella ei edelleenkään ole mahdollisuuksia saada minun sympatioitani, on Välipakan novellissa helpompi nähdä, että toisessakin osapuolessa on vikansa.
Kummallisin on Tiina Raevaaran Perro Negro. Siinä Roger haahuilee ympäri ämpäri paeten jotakin epämääräistä, joka liittyy sähköjohtoihin ja hänen siskoonsa. Rinnakkain Rogerin pakomatkan kanssa kulkee kirjailijan kommentit omista epävarmuuksista tekstin suhteen, sekä kommentit kirjailijan lapsuudesta ja mustasta pelottavasta koirasta, joka jotenkin kytkeytyy Rogerin tarinaan. Olin hämmentynyt kikkailusta, enkä saanut juonesta kiinni. Jotakin mystistä ja pelottavaa Perro Negrossa selkeästi oli tarkoitus olla, mutta valitettavasti se lipsahti ohitseni.
Asko Sahlbergin Keltainen sade edustaa haaveilevampaa puolta, ja minä luin hänen periaatteessa synkän ja yksinäisyydestä kertovan tarinansa romanttisena. Vaikka lopussa oleva paljastus on todella häiritsevä aiempien tapahtumien valossa (jos edes ymmärsin hämärän päätöksen oikein), on syrjäänvetäytyneen miehen päämäärätön vaellus kaikessa apeudessaan kaunista luettavaa Sahlbergin kirjoittamana. Täysin vastakkainen olo jää Tommi Liimattan Venenäyttelystä, jossa pikkupojat lueskelevat löytämiään pornolehtiä eikä kertojana toimiva poju pääse venenäyttelyyn, koska isä tekee epäsoveliaita vierailuja naapurin tädin luokse. Lapsen näkökulma on sinänsä uskottavasti rakennettu satunnaisesti sinne tänne poukkoilevine ajatuksineen, mutta suoraan sanottuna minua ei kiinnosta lukea juttuja alle teini-ikäisten perspektiivistä. Niihin on juuri uskottavuuden nimissä usein ängetty sellaista turhaa höttöä ja irtonaisia yksityiskohtia, että niiden lukeminen tuntuu ajanhukalta. Liikutuin kuitenkin hieman, kun pikkuinen päähenkilö tuijottelee silmiään räpytellen metsänreunaan "kunnes näin nokkosiin tarttuneen sulkapallon terävänä", kun isommat pojat kertovat ilkkuen hänen isänsä syrjähypystä.
Eniten nautin Tiina Lymin novellista, jossa tossun alla oleva mies alkaa stressipäissään bongailla valkoista yksisarvista joka paikasta. Hymy ei ollut kaukana lukiessani, miten tämä järjetön hallusinaatiohevonen tekee kaikkensa pilatakseen päähenkilön asiakastapaamisen. "Hän ei aikonut katsoa sitä, ei vaikka se änkesi itsensä aivan naisen viereen ja pällisteli ja korskui siinä, laittoi jopa ison päänsä aivan naisen kasvoihin kiinni, posken vasten poskea ja tuijotti Erkkaa tiukasti. Erkka piti pintansa. Hän jatkoi nyökyttelyä ja sekavien puhumista eikä katse käynyt konissa kertaakaan." Lymi kirjoittaa kepeästi, mutta samalla taustalla häälyvät asiat ovat satavarmasti arkipäivää pikkuisten lasten vanhemmilla. Erkan raivohullun vaimon hahmo on liioiteltu, mutta tunnustan tunnistaneeni itseni siitä, kuinka helposti riidan voi synnyttää jostakin mitättömästä, jos sattuu olemaan tarpeeksi pahalla päällä.
Yksi kokoelman parhaita puolia on se, että novelleista löytyy paljon tarttumapintaa oikean elämän ongelmien käsittelyyn. Avioliiton tavanomaiset haasteet kolahtavat luultavasti moneen, ja pettämiskertomukset ja niihin johtaneet tapahtuvat saattavat hyvinkin havahduttaa lukijan miettimään omaa tilannettaan. Pasi Ilmari Jääskeläisen kertomus muistinsa oudolla tapaa kadottaneesta miehestä taas muistuttaa kaiken katoavaisuudesta (onpa klisee, mutta tottahan se on, ettei aikaa ja muistoja pitäisi ottaa itsestäänselvyyksinä). Novelli synnyttää helposti tarpeen kertoa rakkaille, kuinka tärkeitä he ovat. Nopeasti nyt kun se on vielä mahdollista!
Eiväthän tekstit olekaan niin epärealistisia ja mielikuvituksellisia kuin ennen kirjoittamista ajattelin. Jokaiseen kätkeytyy jokin perustavanlaatuinen viesti, joka on kytköksissä tavallisten ihmisten arkipäiväiseen elämään. Leena Parkkisen melkein liian suoraviivainen sarkasmikin muistuttaa siitä, kuinka tärkeää on arvostaa omaa kumppaniaan omana itsenään. Parkkinen pelaa konventionaalisilla sukupuolirooleilla, mutta hän paukuttaa viestinsä liian silmiinpistävästi lukijan tajuntaan luottamatta tarpeeksi lukijan kykyyn ymmärtää pointti omin avuin. Muutoin hänen Rouva Uljanovitch-novellinsa on viihdyttävä ja teksti eloisaa.
Minä pidän novellikokoelmista aivan kauheasti, ja Valhe & viettelys herätti jossain uinuneen mieltymykseni lukea niitä lisää. Tunnelmansa puolesta teos jättää melko murheellisen vaikutelman jälkeensä, joten mielestäni "suomalainen" on kelpo sana kuvaamaan kokoelmaa. Näiden novellien pohjalta enakkoluuloja suomalaisia kohtaan ei siis lähdetä kumoamaan, mutta samalla parissa tekstissä on hullunkurisia pilkahduksia, kuten sekoamaisillaan oleva Erkka osoittaa Pankkiirin hevosessa. Parkkinen jätti lisäksi sen verran vahvan ensivaikutelman, että kokoelmasta saattaa jopa löytää uusia kirjailijatuttavuuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti