Carlos Ruiz Zafón - Taivasten vanki

Carlos Ruiz Zafón on jäänyt mieleeni taitavana kirjailijana siksi, että en pystynyt lopettamaan kahden aiemman romaanin lukemista. Tuulen varjo ja Enkelipeli omasivat niin jännittäväksi punotun juonen, että odotukseni Taivasten vankia kohtaan olivat luonnollisesti korkealla. Kirjallisuusdementiani on kuitenkin jälleen iskenyt, sillä en millään pysty palauttamaan kunnolla mieleeni, mitä kahdessa aiemmassa romaanissa tapahtui. Periaatteessa romaanit ovat itsenäisiä teoksia, eli ei tietämättömyys muiden kirjojen suhteen estä nauttimasta Taivasten vangista. Siitä saa kuitenkin enemmän irti, jos toiset teokset ovat hallussa, sillä samoja henkilöitä ja tarinalinjoja löytyy kaikista kolmesta romaanista. Sillä ei kuitenkaan ole väliä missä järjestyksessä romaanit lukee, sillä ensimmäiseksi kirjoitettu Tuulen varjo tavallaan alkaa siitä, mihin Enkelipeli loppuu. Voi Taivasten vanginkin lukea ensimmäiseksi, jos mieli tekee.

Muistan Unohdettujen kirjojen hautausmaan ja ihanan Bean, johon päähenkilö Daniel rakastuu. Muistan ihastelleeni romanssia, sillä se oli intohimoinen ja sopivan onneton pitääkseen mielenkiintoni yllä. Harmittaa kuitenkin, etten muista tarkemmin varsinkaan ensiksi lukemani Enkelipelin tapahtumia, sillä se on vahvasti läsnä Zafónin uusimmassa romaanissa. Onhan sen otsikkonakin sama nimi, jolla Enkelipelin päähenkilöä kutsutaan.

Taivasten vangissa Bea ja kirjakauppiaan poika Daniel ovat olleet yhdessä niin pitkään, että heillä on pieni poika ja hieman intohimottomampi suhde kuin Tuulen varjon lopussa. Eräänä päivänä kirjakauppaan saapuu kummallinen vanha mies, joka liikuskelee saman nimen suojassa kuin Danielin hyvä ystävä Fermín. Vaatiessaan ystävältään selitystä Daniel saakin kuulla pitkän ja tuskaa täynnä olevan kertomuksen ajasta, jolloin Fermín oli vangittuna epäinhimillisissä olosuhteissa Francon diktatuurin aikana 1930-luvun lopussa. Siellä hän tutustui sekoamaisillaan olevaan David Martíniin, joka on Enkelipelin pääosassa. Nyt lukija saa tietää enemmän hänen surullisesta kohtalostaan, ja samalla avautuu Danielin vanhempien kohtalo.

Zafón on taitava kertomaan tarinoita ja istuisin mielelläni kuuntelemassa mitä tahansa hänen sepittämäänsä juttua aiheesta riippumatta, mutta tällä kertaa jouduin pettymään viihdyttävästä tarinoinnista huolimatta. Mysteerisyys, joka on aiemmissa romaaneissa käynyt melkein yliluonnollisen puolella, uupuu täysin. Samoin on jännityksen laita, sillä nyt ei ole mitään, minkä vuoksi pitää peukkuja pystyssä ja kiiruhtaa sivulta seuraavalle. Tietenkin vankien kohtalo kiinnostaa, mutta koska Fermín kertoo tarinaansa kirjan nykyajassa vuonna 1957, on selvää, että hän lopulta pääsee pakenemaan. Luulin aluksi, että Fermínin tarina olisi välttämätöntä taustoitusta kirjassa myöhemmin alkavalle "oikealle" tarinalle, mutta vankilatapahtumien kertominen ottaakin niin reippaasti sivuja haltuunsa, ettei toiselle kunnolliselle kertomukselle jää tilaa.

Ainoa edes hieman kutkuttava käänne kirjan nykyajassa on Bean entisen miehen Pablon lähettämä rakkauskirje, jonka Daniel löytää vahingossa eikä voi antaa asian olla. Mutta potentiaalisesti jännittävä skenaario lässähtää, kun Daniel kohtaa Pablon ja saa selville erinäisiä faktoja, jotka tuntuvat todella irrallisilta ja kaukaahaetuilta. Ymmärrän jos niiden on tarkoitus pedata seuraavan romaanin juonta, mutta onko sellaista tulossa? Jos ei, en käsitä, miksi ne on ängetty mukaan ja miksi ne on jätetty selittämättä. Kolmiodraama Bean, Danielin ja Pablon olisi ollut tyydyttävämpi, sillä se olisi sentään ollut uskottava.

Komminukaatio henkilöiden välillä on mukavan ilkikurista ja suoraa. Daniel on todella kiltti ja saan hänestä hieman ujon vaikutelman, ja piikittely hänen ja Fermínin välillä on lähes hellyyttävää. Samoin Bean tapa puhua miehelleen on ilahduttavan suorapuheinen. Ihmisistä välittyy temperamenttinen mutta samalla pehmeä kuva, eikä jää epäselväksi, ettei mikään ole tärkeämpää kuin perhe ja läheiset. Kulttuuriin liittyen myös kuvaukset Barcelonasta ovat todentuntuisia ja viehättäviä, siihen malliin, että pystyin helposti kuvittelemaan hämärät mukulakivikujat ja usvaiset aamunkoitot edessäni. Tai ehkä olen vain tuijotellut kansikuvaa liikaa...

Taivasten vanki tuntuu Zafónin välityöltä, alkusoitolta jollekin paljon jännittävämmälle. Vaikka kirjassa on kokonaiset kaksi kunnollista tarinaa, Fermínin ankea kausi ja niiden Danielinkin elämään yltävät seuraukset, pidän romaania jollain lailla puolityhjänä tai keskeneräisenä. Lukemisen arvoinen se on ehdottomasti, sillä Zafónin kirjoittamana mikä tahansa on vähintään kiinnostavaa, mutta aiempien teoksien tasolle Taivasten vanki ei yllä.