Oikein vetävän ja kihelmöivän jännittävän dekkarin toivossa poimin mukaani Annika Sjögrenin viimeksi suomennetun teoksen Mereltä käy myrsky. Jostain syystä uskon, että lähes kaikki bestseller-hyllyn kirjat ovat priimatavaraa eivätkä petä. Myös ruotsalaisuus lupaa mielessäni automaattisesti hyvää, kun on kyse dekkareista. Sjögren ei kuitenkaan yllä lähellekään Marklundin tai Larssonin tasoa, vaikka ihan kelvollinen kirjailija onkin.
Louise joutuu rehtorin työssään tekemisiin ongelmallisen kreikkalaiset sukujuuret omaavan perheen kanssa, jonka pienellä pojalla Danielilla on vaikeuksia tulla toimeen muiden lasten kanssa ja jonka vartaloa peittävät mustelmat. Hyvin ei mene kotonakaan, sillä tytär Isabelle karkaa mysteerisen poikaystävänsä kanssa Tukholmaan jäätyään jättimäisiin riitoihin Louisen kanssa. Myös uskoton aviomies on työmatkalla, jonka aikana Louise huomaa ihastuvansa nuoreen rastapäiseen miesopettajaan ja sekaantuu puoliksi vahingossa salasuhteeseen tämän kanssa. Danielin jäädessä pois koulusta Louise koettaa selvitellä hänen tilannettaan, ja samaan aikaan toisaalla Isabelle on jumissa perheensä kesämökillä äkkipikaiseksi ja vaaralliseksi osoittautuneen poikaystävänsä kanssa.
Sjögren kirjoittaa niin värittömästi ja lähes latteasti, että tarinalle lämpeneminen kestää pitkään. Loppua kohden vauhti kiihtyy, mutta aluksi Louisen perheen rutiinit ja pitkitetyt kehityskeskustelut koululla vievät aivan liikaa tilaa. Sjögrenillä on myös hetkellisiä vaikeuksia suhteuttaa aikaa ja sovittaa se tekstin tahtiin. Minun on vaikea selittää, millä tavalla kerronta töksähtelee, mutta tapahtumat hyppäävät välillä oudosti eteenpäin tai ovat tapahtuneet jotenkin huomaamatta, niin kuin ne olisivat jääneet Sjögreniltä puoliksi selittämättä. Se voi myös johtua siitä, että tasaisesta kirjoitustyylistä on vaikeaa lukea henkilöiden mielialoja puheenvuorojen perusteella, ja kun jonkin rauhalliselta kuulostavan lauseen olisikin tarkoitus kuvata raivostumista, on lukeminen välillä hämmentävää ja katkonaista. Mutta ongelma on pieni ja päästyäni sisään Sjögrenin tapaan kirjoittaa aloin jopa pitää toteavasta totisuudesta.
Louise on niin ruotsalainen perheenäiti kuin vain on mahdollista olla. Toki heitä on erilaisia, ja huom! en nyt puhu mistään hömppätelkkarisarjan keinotekoisen ruskeista miljonääriäideistä, mutta ainakin hänessä yhdistyy uskottavasti äidin ja rehtorin rooli. Hän on napakka, järkevä ja kunnianhimoinen, ja kotona hän yrittää parhaansa pehmittääkseen itsensä irti työroolista. Hän on usein väsynyt ja tuntee syyllisyyttä salasuhteestaan ja huonoista väleistään tyttäreensä, joten mikään supersuorittaja hän ei onneksi myöskään ole. Tosin Sjögren yrittää välillä korostaa hänen ikäänsä lähes hullunkurisin keinoin. Ei siinä vielä mitään, että Louise pohdiskelee pohdiskelemasta päästyään suurta ikäeroa viriiliin petikumppaniinsa, mutta onko tällä planeetalla, tai ainakaan Ruotsissa (joka tietääkseni ei ole mikään tavaton takapajula), muka olemassa yhtäkään ihmistä, joka ei ole koskaan kuullut Coldplaysta? Epäilen.
Isabellessa on pieniä ristiriitaisuuksia. Hän on normaali uhmakas teini-ikäinen, joka ei noudata sääntöjä, mutta vain muutama viikko sitten tutuksi tulleen poikaystävän osoittautuessa raivokkaaksi sekopääksi hän ottaa tilanteen vastaan erikoisen tyynesti. Isabelle kuitenkin selvästi on tunteikas ja sisukas eikä mikään heittopussi, joten miksi hän suostuu Niklaksen alentavaan käytökseen? Toki häntä pelottaa ja suututtaa, mutta tunteet hälvenevät nopeasti, kun Niklas rauhoittuu, eikä Isabellella ole yhtäkkiä vaikeuksia olla intiimissäkään kanssakäymisessä tuoreen poikaystävänsä kanssa. Hän myös kyselee epäilyttävän vähän, kun Niklas on piilottanut pikkuveljensä auton takapenkille eikä mainitse asiasta Isabellelle edes silloin, kun he ajavat kolarin. Isabelle tuskastelee sitä, ettei tiedä tilanteen todellista laitaa, mutta ei näe erityisen paljon vaivaa ottaakseen siitä selvää. Rakkaus on sokeako?
Sjögren on poiminut yhdeksi teemakseen maahanmuuttajien ilmeisesti suhteellisen ongelmallisen tilanteen Ruotsissa. Danielin alunperin kreikkalaisen isän kautta käsitellään ulkopuolisuuden tunnetta ja ennakkoluuloja, joita pelkkä ei-ruotsalaiselta kuulostava nimi herättää. Kirjassa käydään yksi mielenkiintoinen keskustelu siitä, kuinka vähänkin ulkonäöltään, puhetavaltaan tai nimeltään valtaväestöstä eroavat leimataan heti eri ryhmään kuuluviksi, vaikka he olisivat asuneet maassa lapsesta asti. Ajattelutapa saattaa olla vika, joka on juurtunut niin syvälle ihmiseen, ettei hän välttämättä tiedosta sitä lainkaan. Osaisinko itse heti mieltää tummaverisen Papadopoulos-sukunimen omaavan henkilön suomalaiseksi, ennen kuin tietäisin hänen taustoistaan tarkemmin? En mene takuuseen. Sivumennen tipautettu fakta siitä, että eteläeurooppalaiset pahoinpitelevät läheisiään vähiten Euroopan muihin maihin verrattuna on kiintoisa, vaikka en voinutkaan olla ajattelematta, onko se kenties työnnetty tarinaan, jotta Sjögreniä ei leimattaisi rasistiksi, jonka mielestä kreikkalaiset hakkaavat lapsiaan (huh mikä lause).
Rakenteeltaan dekkari on todella kekseliäs ja hyvin kasattu. Yllätyksiä on useita, eikä monia olisi millään voinut arvata. Tosin loppuselvittelyjen aikana paljastuva oikea syyllinen on periaatteessa nähtävissä alusta asti, mutta vain sen säännön takia, että syyllinen on aina se epätodennäköisimmältä vaikuttava vaihtoehto. Kuten sanottu, on meininki loppua kohden vauhdikasta, mutta jännitys ei silti tempaissut minua mukaansa. Mereltä käy myrsky on sen verran toimintapainotteinen - jos mukaan ei laske saivarteluja pitkistä arkipäivistä ja päähenkilöiden ajatusmonologeista - että tilanteet laukeavat nopeasti ja kaiken hosumisen ja ryntäilyn keskellä tapahtumat eivät ehdi rakentua tarpeeksi kutkuttaviksi. Dekkari on kelpo ja täyttää genren säännöt, mutta siihen olisi pitänyt puhaltaa hieman lisää elämää, jotta se olisi puhjennut kukkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti