Johanna Venho - Syntysanat

Miten näin pieneen kirjaan voi mahtua niin paljon? En melkein uskalla kirjoittaa tästä, etten pilaa lukukokemusta latteilla sanoilla. Johanna Venhon nimi jäi mieleeni esseekokoelmasta Mitä essee tarkoittaa?, vaikka hän toimikin kokoelman toimittajana eikä kirjoittanut itse mitään. Tämän romaanin jälkeen harmittelen sitä, että ei, sillä haluaisin lukea Venholta kauheasti kaikkea, mitä tahansa genreä, minkä tahansa pituisia tekstejä. Lajityypeillä ei Venhosta puhuttaessa kuitenkaan ole mitään merkitystä, sillä vaikka Syntysanat on periaatteessa proosaa, on teksti samaan aikaan runomaista. Mutta ei kirjaa oikeasti kannata lokeroida mitenkään, sillä se ei tee oikeutta Venhon lentävälle kielelle. Heti parin ekan sivun aikana minun mielikuvitukseni lähti sellaisiin sfääreihin, että minun oli pakko lukea teos putkeen samana päivänä. Tosin viimeiset sivut jouduin ajanpuutteen vuoksi jättämään vasta parin illan päähän, mikä korpeaa kovasti. Irrottautuminen Venhon luomasta maailmasta teki sen verran kohtalokkaan katkoksen lukukokemukseen, että otti oman aikansa, ennen kuin virittäytyminen kirjan tunnelmaan onnistui uudestaan.

Syntysanat on Mesin ja Hannan tarina, enemmän ehkä Mesin. Kirjailija Hanna muuttaa Helsingistä Kourankorpeen pappilaan, joka on seissyt tyhjillään vuosikausia. Hän haluaa kirjoitusrauhaa ja etäisyyttä ihmisestä, jota rakastaa melkein liikaa. Ainoassa pappilan läheisyydessä sijaitsevassa talossa asuu Mesi, yksinhuoltaja ja leski, joka alkaa salavihkaa seurata Hannan tekemisiä. Pappilassa on ennen asunut Aarni, jota kohtaan Mesillä oli tunteita vielä samaan aikaan kun tapaili lastensa tulevaa isää. Mesi ja Hanna lähestyvät toisiaan pikkuhiljaa ja kun ensimmäinen hermostunut fyysinen kontakti on saavutettu, johtaa se ennen pitkää arvaamattomiin, jättimäisiin muutoksiin. Ihmisen on mahdollista kasvaa ja etsiä itseään koko elämänsä.

Mesi ja Hanna toimivat vuorotellen kertojina ja hyppelevät sujuvasti menneen ja nykyisen välillä, niin että lukija hahmottaa koko ajan enemmän heidän historiaansa ja syitä, jotka vaikuttavat käytökseen ja olosuhteisiin nykyhetkessä. Kerronta ei ole suoraviivaista kronologisten tapahtumien kertaamista, vaan lukeminen on kuin kurkistamista suoraan päähenkilöiden mieleen ja ajatuksiin, jotka poukkoilevat ja liitelevät sinne tänne satunnaisten assosiaatioiden kautta. Ne saattavat kohota kiihkeisiin pyörteisiin tai raahautua pohjalla mielialojen mukaan, mutta sekavaksi tarinaa ei silti missään nimessä voi kuvailla. Tunnelma on usein levollinen, vaikka päähenkilöiden sisintä jäytää jatkuvasti. Hannaa kalvaa uteliaisuus, ikävä ja tahto selvitä kunnialla loppuun asti, Mesiä väsymys, yksinäisyys ja menneisyyden haamut. Niin eri elämäntilanteissa ja toisilleen tuntemattomia kuin he ovatkin, onnistuvat Mesi ja Hanna luomaan aivan erityisen siteen välilleen ja sen myötä auttamaan toisensa ulos ahdingosta. Tarinaa voisi melkein sanoa perinteiseksi vaikeuksien kautta voittoon-kertomukseksi, ellei se olisi niin omalaatuinen.

Miten joku voikin kirjoittaa näin kauniisti! En osaa edes kuvailla, mikä Venhon kirjoitustyylissä viehättää niin paljon. Hän kirjoittaa samalla tavalla kuin mihin minä pyrin teini-iän angstisissa runoissani. Minä kirjoitin mauttomasti ja liioitellun melodramaattisesti, Venho kirjoittaa tyylikkäästi ja sekoittaa proosallista lyyriseen juuri oikeassa mittasuhteessa. Tapahtumat ovat pohjimmiltaan melkein tylsiä, tai ainakin todella arkisia, ja toisin kerrottuina niistä ei olisi ollut minulle mitään iloa. Kotiäiti pyörittämässä huushollia ja keski-iän kriisin partaalla keikkuva kirjailija, kuulostaako kiehtovalta? Ei minusta. Mutta Venho kippaa pitkäveteisen asetelman päälaelleen ja etsiytyy asioiden ytimeen jonkin yllättävän kiehtovan näkökulman kautta kerta toisensa jälkeen. Hän poimii pieniä jokapäiväisiä yksityiskohtia ja kokoaa niistä lumoavan tarinan. Jopa Mesin pelottava ihottuma saa suuremman merkityksen: se ei olekaan pelkkiä rumia näppylöitä, vaan symboli raskaille, laahaaville vuosille.

En tiedä onko se vain minä, vai yrittääkö Venho pitkään huijata lukijansa uskomaan, että Mesi ja Hanna tuntevat suurempaa vetoa toisiinsa kuin pelkkää uteliaisuuden synnyttämää kiinnostusta. Odotin koko ajan, että he ymmärtäisivät seksuaalisen vetovoiman välillään ja hiipisivät iltaisin ulos salaisiin kohtaamisiin kuunvalossa. Aivan niin ei käy, mutta loppu on ihastuttava ja rohkaisee uskomaan siihen, että mikä vain on mahdollista. Välillä juuri se, josta ei edes uskailla haaveilla epäonnistumisen pelon kasvettua ylitsepääsemättömäksi.

En ole runojen ystävä, mutta Venho jätti janoamaan lisää. Uskallanko tarttua hänen runoteoksiinsa, sillä muuta häneltä ei tämän yhden romaanin lisäksi ole julkaistu? Paitsi lastenkirjoja, enkä usko niiden sukeltavan samanlaisiin syvyyksiin. Pelkään, että petyn, jos en pääsekään runoihin sisälle, eikä kokemus olekaan yhtä vavisuttava kuin Syntysanat. Toisaalta mitäs sitä turhia pelkäämään, sillä jos runokokoelmat ovat puoliksikaan Syntysanojen kaltaisia, olen onnellinen.