Kun alkaa lukea kirjaa, jonka kirjoittaja on Sex and the Cityn takana, ovat odotukset automaattisesti korkeuksissa. Ainakin minulla. En tosin pitänyt Sinkkuelämäästä kirjana, vaan rakkauteni rajoittuu tv-sarjaan (jonka katsoin ehkä viidennentoista kerran uusiksi taas tänä kesänä). Eräs kaikkien aikojen lempihömppäkirjoistani on Candace Bushnellin Reittä pitkin, joka komeilee paksuna ja houkuttelevana kirjahyllyssäni odottaen kolmatta lukukertaa. Se on sopiva sekoitus pinnallisuutta ja mielenkiinnon yllä pitävää draamaa, ja samanlaista turhamaisuudellaan mukaansa imaisevaa lukukokemusta odotin Hissillä huipulle-kirjan tarjoavan. Kannen chick litille tyypillisestä kuvasta huolimatta kirja on paljon vähemmän hömpöttelevä kuin voisi taustatietojen ja Bushnellin aiemman tuotannon perusteella olettaa. Takakansi huutaa, että "Manhattanin seurapiirien huipulla myrskyää", ja kannessa komeileva nimikin luo mielestäni hieman harhaanjohtavan käsityksen kirjan sisällöstä. Tai kenties se johtuu sittenkin vain noista levitetyistä naisenreisistä, että otsikosta syntyy seksuaalisesti virittynyt mielikuva. Puhdas chick lit ei ainakaan ole tämän kirjan lajityyppi, vaikka häivähdyksiä kyseisestä genrestä onkin nähtävissä.
Hissillä huipulle koostuu yli viidestäsadasta sivusta ja monien eri ihmisten tarinoista, jotka kietoutuvat toisiinsa. Keskiössä kököttää arvostettu rakennus Viides avenue yhdessä, jonne ei niin vain muuteta. Kun talon vanhin asukas kuolla kupsahtaa pihalle, alkavat hänen naapurinsa havitella hänen tyhjilleen jäänyttä jättimäistä huoneistoaan. Tilalle päätetään kuitenkin ottaa kokonaan uudet asukkaat, Annalisa ja hänen miehensä, joka tekee hämäriä tietokonebisneksiä. Samassa talossa asuu kirjailija Philip, joka päätyy kuin vahingossa yhteen hemmotellun ja saamattoman nuoren kaunottaren Lolan kanssa. Lolan seksuaalinen vetovoima pakottaa Philipin elättämään tyttöä, vaikka hän haluaisi oikeastaan karata entisaikojen rakastettunsa luokse. Joka muuten sattumoisin asuu samassa rakennuksessa itsekin. Viides avenue yhtä asuttaa myös keski-ikäinen pariskunta Mindy ja James, joiden lapsi on tietokonenero. Lolan ja Jamesin välille kehkeytyy huvittavaa kyllä suhde, kun Lola näkee hänessä turvaverkon Philipin tunteiden haaletessa. Kaljupäinen tanakka James ei tarvitse syrjähyppyyn lankeamiseen muita houkutuksia kuin Lolan nuoren ja hekumallisen kropan. Rakennuksessa on muitakin asukkaita, kuten myös päähenkilöiden tuttavapiirissä, mutta saanette kiinni juonesta tälläkin informaatiolla. Ihmisillä on seksuaaliset ja materiaaliset tarpeensa, he sotkeutuvat suhdekiemuroihin ja ongelmiin milloin kenenkin kanssa, eikä selkäänpuukotuksen aikakausi ole ohitse.
Tarina ja juonittelut saattavat kuulostaa peruskauralta, mutta ihmiset ovat sen verran erilaisia ja tilanteet välillä kutkuttaviakin, että mielenkiinto pysyy yllä. Bushnell osaa vaihtaa näkökulmaa sopivalla hetkellä, eivätkä yksittäiset tilanteet jää junnaamaan liian pitkäksi aikaa paikoilleen. Hän ei myöskään kiiruhda eteenpäin liian kovalla intensiteetillä, vaan antaa lukijan keskittyä milloin kenenkin elämäntilanteeseen niin, että uteliaisuus varmasti pysyy yllä seuraaviin juonenkäänteisiin asti. Kirjaa voi sanoa helppolukuiseksi ja viihdyttäväksi ilman halveksivaa äänensävyä. Se on jo saavutus itsessään, että Bushnell on saanut rakennettua tällaisen järkäleen heppoisan draaman varaan.
Jotain jää kuitenkin uupumaan. Kirjan henkilöt ovat aavistuksen liian tylsiä ja aikuisia makuuni. Heidän sivistyneisyyden rajoissa pysyttelevät yhteenottonsa ovat juuri sen verran latteita ja järkeviä, että Reittä pitkin-romaanista mieleeni jäänyt herkullisuus puuttuu. Takakannessa hehkutetaan sitä, kuinka raakaa ja hurjaa taistelu seurapiirien huipulle pääsemisestä on, mutta melko sinisilmäinen saa olla, jos kirjan valtataistelut hätkähdyttävät. Sitä paitsi asema seurapiireissä on sivuseikka, sillä tärkeintä on asua Viides avenue yhdessä. Mistä pääsenkin kysymykseen siitä, onko asuinpaikka todella niin elämän ja kuoleman asia Manhattanilla? Tuntuu käsittämättömältä, että maantieteellinen sijainti määrittelisi suurilta osin ihmisen arvon, mutta sitä kirjassa kovasti toitotetaan.
Aikuiset eivät siis kohahduta, eikä asiaa ainakaan auta tollona ja pinnallisena kuvattu nuoriso. Lola käyttäytyy kuin varhaisteini suhtautuessaan töiden tekemiseen nihkeästi valittaen sen tylsyyttä. Hän luulee voivansa saada kaiken pelkillä fiksusti solmituilla suhteilla ja seksuaalisella vetovoimallaan, ja aluksi se onnistuukin. Hän on mestari manipuloimaan Philipiä ja löytämään tämän heikot kohdat, joihin iskeä (lähinnä genitaalialue), mutta Lolan aluksi kohtalaisen huvittava hahmo lopahtaa nopeasti muuttuessaan liian kärjistetyksi. Yhtä snobeja, tekopirtsakoita ja naiiveja naisihmisiä löytyy varmasti pilvin pimein, mutta eikö heidän ikänsä pitäisi olla lähempänä kahtatoista kuin Lolan kahtakymmentäkahta ikävuotta? Miellyttävin henkilö taas on ehdottomasti Annalisa, jota kuvaillaan maanläheiseksi ja vaatimattomaksi luonnonlapseksi. Tai ainakin Manhattanin mittakaavassa kuvailu sopii häneen, Suomessa ökyrikkaan miehen kanssa överikalliin rakennuksen hienoimmassa lukaalissa asuva, vaatteisiin ja meikkeihin panostava nainen ei ehkä menisi luonnonlapsesta. Hän on kuitenkin muihin verrattuna normaalein ja mukavin. Sitä tosin korostetaan hieman liikaa, kuinka pyyteetön ja jalat maassa hän on verrattuna muuhun mammonan ja maineen perässä juoksevaan porukkaan.
Kirja on julkaistu 2008, ja koetin muistella, milloin blogikulttuuri alkoi tosissaan yleistyä. Internetin tietoa levittävä voima ja etenkin blogien subjektiivisuus ovat kovasti esillä kirjassa. Vaikka niitä ei sinänsä hämmästellä tai esitellä uusina keksintöinä, on kertomistyylissä jotakin, jonka perusteella internetin aikakausi vaikuttaa tuoreelta ja jännältä jutulta. Mindyn perinteisempi, vakavahenkisempi blogi asetetaan omahyväisten nuorten pintaliitäjien verkkomedian rinnalle, jälkimmäisen häviöksi, sillä jälleen rivien välistä on löydettävissä halveksuntaa nuorison keksintöjä kohtaan. En tiedä, onko Manhattanin nuorempi sukupolvi todella kirjassa esitetyn itserakkaan roskasakin kaltaista, vai onko Bushnellilla asenneongelma itseään nuorempia kohtaan.
Tuntuu, että tästä tuli negatiivispainotteinen teksti, vaikka viihdyin kirjan parissa vallan mainiosti. Hissillä huipulle ei tarjoile perinteistä chick litiä eikä niin ollen vastannut odotuksiani, mutta Bushnellin paketti pysyy hienosti kasassa eivätkä langat karkaile. Lopussa hän koettaa ottaa kaikki päähenkilönsä samaan aikaan mukaan ja hyppelehtii nopeasti henkilöstä toiseen - hieman kuin 24-sarjassa, kun jännitystä kasvatetaan nopeilla leikkauksilla kaikkien niiden vaaratilanteiden välillä, jotka ovat kehkeytyneet rauhassa jakson aikana - mutta jännitys ei kohoa eikä loppuhuipennus huipennu. Eihän kirjan ole tarkoituskaan olla mikään jännitysromaani, vaikka tarinaan on myös sotkettu vaivaannuttava pikkuinen mysteeri, jonka tarkoituksen ja etenkin tarpeellisuuden ymmärsin juuri ja juuri vasta lopussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti