Karin Mäkelä: Valkea voima - huumeäidin tarina

Karin Mäkelän omista kokemuksistaan kirjoittama teos on juuri sitä, mitä kansi kertoo: huumeäidin tarina. Se etenee kronologisessa järjestyksessä ja kertoo Karinin monivuotisesta kamppailusta huumeiden kanssa ja niitä vastaan. Hän synnyttää kolme lasta, joista hän joutuu narkomaanina luopumaan. Tempo on välillä kiivas ja usea kuukausi ehditään käsitellä parissa sivussa, välillä taas rauhallinen, kun yhteen elämänvaiheeseen paneudutaan tarkasti. Karin ehtii rakastaa kahta miestä, mutta mikään ei yllä sen rakkauden tasolle, jota hän tuntee lapsiaan kohtaan. Asiat menevät alusta asti enemmän tai vähemmän pieleen, ja onnellisia loppuja on turha toivoa. Ankean harmaa kansi ja ensimmäiset sivut virittävät oikeanlaiseen mielentilaan, ja ohuen onnettoman opuksen lukaisee mieluiten mahdollisimman nopeasti pois alta.

Myönnän, että odotin repäisevämpää ja mehukkaampaa tarinaa. Niin on kauheaa sanoa, sillä kyseessä on oikean ihmisen oikea elämä, enkä tietenkään haluaisi, että kukaan kolmen lapsen äiti joutuisi käymään läpi tällaista huumehelvettiä. Odotin kuitenkin, että kirjassa kuvaillaan sitä, millä tavalla huumeet ja perhe-elämä kolaroivat, kuinka se vaikuttaa ihmissuhteisiin ja arkielämään, mistä huumekoukku johtuu ja mitä se tekee mielenterveydelle. Näitä aiheita Mäkelä osittain käsitteleekin, mutta hyvin pinnallisella tasolla. Hänen taktiikkansa on lähinnä tapahtumien luetteleminen vuosi vuodelta, elämänvaihe elämänvaiheelta. Hoitolaitokset ja hoitomenetelemät käydään tunnollisesti läpi, eivätkä lasten huostaanoton lukuisat eri vaiheet jää epäselviksi. Joko vedetään huumeita ja varastellaan, tai koetetaan selvitä byrokratian solmuista niin, ettei lapsien tapaaminen jäisi minimiin. Välillä on epäselvää, onko Karin huumeissa vai ei, niin arkipäivää se hänelle tuntuu olevan lastenhoidon lomassakin. Vasta loppua kohden huoli lapsista menee kaman vetämisen edelle, ja hän lopettaa käyttämisen huomaamattaan.

Mäkelän elämä on järkyttävän surullinen, mutta sitä on vaikea ymmärtää monotonisen kerronnan perusteella. On toki erittäin luultavaa, että Mäkelä on kirjoitusvaiheessa ollut jo niin turtunut ja elämään kyllästynyt, ettei hän ole halunnutkaan päästää tunteitaan valloilleen. Voi olla helpompaa kirjoittaa rankoista kokemuksista ulkopuolisen silmin ja pysytellä asioissa, jotka kuka tahansa olisi voinut nähdä. Tämä tekee lukukokemuksesta kuitenkin puuduttavan, mikä johti minut miettimään syitä kirjan kirjoittamiselle. Se on ilmiselvästi enemmän terapia- kuin viihdemielessä kirjoitettu, ja kenties sen julkaisu on tapahtunut vain siitä syystä, että se saattaa toimia varoittavana esimerkkinä. Olisi kohtuutonta toivoa viihdyttävää ja otteessaan pitävää mestariteosta naiselta, joka on menettänyt lapsensa ja kaksi rakasta miestä ja viettää nykyelämäänsä avovankilassa. Mutta silti... Olisiko pieni taustoitus ollut liian suuri vaiva? Syyt huumeiden käyttämiselle jäävät täydeksi mysteeriksi, sillä pelkkä "huumeisiin jää koukkuun" ei ole mielestäni riittävä selitys. Mäkelä tuntuu kuitenkin syyttävän kaikesta riippuvuutta, ei itseään. "On käsittämätöntä, miten tiukkaa riippuvuus on. Ainetta vihaa, mutta silti sitä käyttää. Vaikka riippuvuutta oppisi heikentämään eri tavoin, riippuvuus oppii keinot perässä, ja niin sitä ratkeaa taas." Tämänkaltainen pohdinta on kirjan ehdottomasti mielenkiintoisinta antia, mutta sitä on kovin vähän. Mäkelän mietinnät siitä, kuinka äitiys ja huumeriippuvuus repivät hänet kahtia tuo syvyyttä tarinaan, mutta ne loppuvat aina lyhyeen. Epäselväksi jää moni asia. Oliko Mäkelän viehtymys huumeisiin alun perin väkivaltaisen isän syy? Miltä tuntuu olla niin avuton, ettei edes rakkaus ja musertava syyllisyys saa irrottautumaan huumekoukusta? Millaista huumeissa eläminen loppujen lopuksi on, ja mikä tekee irrottautumisesta niin ylitsepääsemättömän vaikeaa?

Ontto tarina vetoaa tunteisiin vasta lopussa, kun Mäkelän omat tekoset vaikuttavat aiempaa kohtalokkaammin muihinkin kuin häneen itseensä ja hänen vanhin poikansa joutuu vaaraan. Vasta silloin tajusin kunnolla, kuinka riipaiseva elämä Mäkelällä loppujen lopuksi on ollut. Ennen sitä lasten huostaanotto ja erossaolo omista vanhemmista ei tunnu vaikuttaneen heihin oikein mitenkään, sillä etenkin Mäkelän pojat ovat oikein hyvää pataa äitinsä kanssa. Sen takia tulee yllätyksenä, että hiljainen ja järkevä esikoinen seuraakin äitinsä jalanjäljissä, vaikka loogisesti ajatellen se ei ole lainkaan mahdotonta. Vain keskimmäisellä lapsella, tytär Julialla, on paljon kaunaa äitiään kohtaan, mutta hänet sivuutetaan lähes täysin. Myös lasten isä häviää kuvioista kokonaan mennessään vankilaan, mikä on hieman hämmentävää. Käyvätkö lapset edes tapaamassa häntä?

Samalla kun Mäkelä käsittelee sitä, kuinka huono äiti hän on ollut, hän kritisoi myös Suomen tapoja hoitaa ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta kykenemättömiä pitämään huolta omista lapsistaan. Tapahtumat alkavat 90-luvun alusta, jolloin Mäkelän ja hänen miehensä kaltaiset tapaukset olivat vielä jotakin täysin uutta, eikä hoitomuotoja oltu kehitelty läheskään toimiviksi. Mäkelä kuvailee lähes vahingoniloisesti hykerrellen, kuinka hän miehineen pyöritti hoitohenkilökuntaa mielensä mukaan ja kuinka he asuivat ilmaiseksi melkein hotelliolosuhteissa pienen lapsensa kanssa ja vetivät huumeita päivittäin. Tilanne ei kuitenkaan kestä kauan, vaan pikkuhiljaa lasten sijoituskohteet lipuvat Mäkelän päätäntävallan ulkopuolelle, samoin sen myötä hänen oma elämänsäkin. Keskustelut lasten huoltajien kanssa eivät useimmiten johda mihinkään, sillä yleinen mielipide tuntuu olevan se, että mitä vähemmän lapset tapaavat rappiolla olevaa äitiään, sitä parempi. Toki kirjan tapahtumat on kerrottu Mäkelän omasta puolueellisesta näkökulmasta, mutta voin hyvin uskoa niiden olevan totta. Kenties siitä syystä huomasin tarinan lopussa, etten ollut tuominnut Mäkelää kertaakaan. Tietenkin hänen toimintansa on vastuutonta ja suorastaan järjetöntä, mutta ei hän ilkeyttään ole huumeissa kiinni. Hänen suurin toiveensa on päästä niistä eroon ja saada lapsensa lähelleen, mutta hän ei saa tarpeeksi apua, eikä hänestä itsestään löydy voimia ravistautua kuiville. Siltä kantilta ymmärrän Mäkelän kannan siitä, että riippuvuus on hänestä irrallaan, mutta samalla se kuulostaa vastuun pakoilulta. Ahdistava tilanne on Mäkelän omaa syytä, mutta tavallaan ei kuitenkaan kokonaan.

Lopussa jää epäselväksi, onko Mäkelä kirjan kirjoittamishetkellä pysynyt kuivilla vai ei. Sillä ei tosin ole niinkään väliä, sillä olosuhteet ovat muutenkin lannistavat. En ole ihan varma minkä takia ja kenelle Mäkelä on kirjansa kirjoittanut. Hän itse sanoo halunneensa tallettaa poikansa elämän kirjan sivuille ikuisiksi ajoiksi, mutta kertomus on niin masentava, ettei se tunnu kovin arvokkaalta tavalta. Pääasia taitaa kuitenkin olla, että kirja on ylipäätään olemassa. Ehkä lohduttomasta tarinasta on seurannut jollekin jotain hyvää, vaikka sitten Mäkelälle itselleen.