J.D. Salinger - Franny ja Zooey

Yksi jos toinenkin on varmaan lukenut Salingerin klassikon, jossa nuori Holden Caulfield harhailee ympäri ämpäri pohtien maailmaa ja itseään. Meillä Sieppari ruispellossa (1951) kuului lukiossa jonkin englanninkurssin lukulistalle, ja opettaja valisti meitä sen poikkeuksellisuudesta ja kohusta, jonka se aiheutti ilmestyessään. Sellaisten lupausten jälkeen kirja ei sitten luettuna tuntunut millään lailla hurjalta, vaan melko kesyltä nuoren pojun maleksimisen kuvaukselta. Viihdyttävää sen lukeminen kuitenkin oli, ja samalla sanalla voisin kuvailla Salingerin kymmenen vuotta esikoisteoksen jälkeen ilmestynyttä toista romaania. Sieppari ruispellossa:n pohdiskelevuutta ja nuoruuden ahdingon kuvausta löytyy myös Franny ja Zooeysta, vaikka filosofointien kohde on hieman eri.

Jostain syystä oletin kannessa mainittujen nimien viittaavan rakastuneeseen pariskuntaan, ja siksi olin hieman ymmälläni, kun ensimmäisen neljänneksen aikana Zooeyta ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Franny sen sijaan dominoi sivua toisensa perään vierailullaan poikaystävänsä Lanen luokse, eikä aikaakaan, kun aloin odottaa mehukasta kolmiodraamaa. Nuorenparin välit eivät nimittäin ole parhaat mahdolliset ainakaan Frannyn puolelta, eikä hän kykene piilottamaan sitä Lanelta.

Lanen kanssa lounastaessaan Frannyn sisällä kamppailee kaksi hyvin erilaista persoonaa: yksi haluaa viettää rauhaisan lemmenviikonlopun rakkaansa kanssa, toinen taas haluaa sabotoida kaikki potentiaaliset onnen pilkahdukset ja antaa Lanen kuulla kunniansa, onhan hän Frannyn silmissä omahyväinen ja itseään täynnä. Välillä. Franny joutuu nousemaan pöydästä milloin saadakseen purettua paineensa pieneen itkunpuuskaan vessassa, milloin pyörtyäkseen baaritiskin eteen. Hänen ruokahalunsa on tiessään, eikä hän kykene käymään viihtyisää keskustelua vaan lähes haastaa riitaa kärkkäillä mielipiteillään.

Ensimmäinen näytös käydään melkein kokonaan Lanen ja Frannyn lounaan aikana, ja sen seuraaminen on Frannyn tympeästä ja kriittisestä asenteesta huolimatta erittäin rattoisaa. Tai ehkä juuri Frannyn käytös on se, mikä nostaa tekstin viihdyttävyyden huippuunsa. Hän on nuoruuden uhmassaan niin vilpitön ja niin täynnä turhautumista kaikkea ja kaikkia kohtaan, että hänen arvosteleva ylenkatseensa kääntyy sympaattiseksi.

Jokainen on sellainen, minä tarkoitan. Kaikki mitä ihmiset tekee on niin - minä en tiedä - ei väärin, tai mitenkään alhaistakaan, tai typerääkään välttämättä. Mutta se on vaan niin mitätöntä ja tarkoituksetonta ja - masentavaa. Ja pahin juttu on se että jos rupeaa boheemiksi tai jotain sellaista hullua, niin sitä on yhtä sovinnainen kuin kaikki muut, toisella tavalla vaan.

Tunnistan angstin teinivuosiltani ja ajattelin useaan otteeseen, että voi tyttö parka, kyllä tuo maailmantuska helpottaa iän myötä. Franny on kylläkin jo parikymppinen, mikä on hieman outoa, mutta ehkä teini-ikä kesti ennen pidempään tai jotakin.

Juttu menee oudoksi, kun uskonto ja rukoilu ilmestyy kuvaan. Siitä saadaan esimakua Frannyn koettaessa selittää Lanelle uusia lukumieltymyksiään, jotka käsittelevät muun muassa pyhiinvaeltamisen saloja. Kunnolla aiheeseen sukelletaan kuitenkin vasta lopussa, kun näyttämö on vaihtunut ja on saatu selvyys siitä, ettei Zooey suinkaan ole Frannyn salainen rakastaja, vaan hänen veljensä. Suurperheeseen kuuluu kourallinen siskoja ja veljiä, joista osa on menehtynyt joko oman käden kautta tai onnettomuudessa, osa taas vetäytynyt lähes erakkomaisiin olosuhteisiin. Suurena syynä perheenjäsenten välien hiertymiselle on isoveljien haksahtaminen samoihin opuksiin, joihin Franny nykyisessä nuoressa iässään on tarttunut, ja erimielisyydet koskien uskonnon sisältöä ja tärkeyttä sekä ylipäätään suhdetta siihen varjostavat sisarusten suhteita.

Kirjassa ei ole lukuja, vaan kaksi osiota, jotka on nimetty sisarusten mukaan. Zooeyn näkökulmaan vaihdettaessa molemmat oleskelevat saman katon alla lapsuudenkodissaan, Franny hermoromahduksen partaalla olohuoneen sohvalla peiton alla ja Zooey kylpyammeessa. Vaikka vain kaksi heistä on kirjan nykyhetkessä kotosalla, poissaolevien veljien puuttumisella on merkittävä rooli. He ovat läsnä jäljellä olevien sisarusten puheissa, ajatuksissa ja jopa käyttäytymisessä. Perheen topakka äiti ei myöskään ole saanut rauhaa lastensa onnettomilta kohtaloilta, vaan on taipuvainen unohtumaan muistoihinsa surumielisyyttä tihkuvien repliikkiensä välissä.

Franny ja Zooey on murheellisesta juonestaan huolimatta varsin hyväntuulinen romaani, välillä suorastaan hupaisa. Dialogi on Salingerin ehdottomasti suurimpia vahvuuksia ja on lukijan onni, että teksti rakentuu lähes kokonaan sen varaan. Kymmenkunta sivua tekstiä siitä, kuinka Zooey ja hänen äitinsä oleskelevat kylpyhuoneessa muuttuu mielenkiintoiseksi eläväisen keskustelun takia, jolle naureskelin tämän tästä. Huumori pelastaa paljon, sillä ilman sitä teksti olisi itse asiassa melko masentavaa. Frannyn huono kunto, Zooeyn piikittely ja äidin loputon huoli lapsistaan muuttuisivat sellaisiksi vakaviksi aiheiksi, joita ne oikeasti ovat, jos niitä ei sävyttäisi sarkasmi ja keveys. Salinger ei anna tekstinsä valahtaa liian synkäksi, mutta vaikka ylistän huumoria, en tarkoitta, että kaikki olisi käännetty hulvattomaksi komediaksi. Huumori kannattelee tarinaa, mutta ei ole sen määräävä elementti. Salinger taitaa muutenkin viihdyttävän ja otteessaan pitävän tarinnoinnin. Hän poimii jonkin triviaalin asian, joka olisi helppo sivuuttaa kiinnittämättä siihen minkäänlaista huomiota, ja tarkastelee sitä koko kirjoittajapersoonansa voimalla, niin että kylpyhuoneen peilikaapinkin sisältö muuttuu mielekkääksi.

P.S. Oli pakko vaihtaa blogin ulkoasua kevään ensimmäisen päivän kunniaksi. Jos vaikka houkuttelisin aurinkoa enemmän esiin raikkaammilla väreillä.