Anne Hänninen - Hiekkaleijat

Minä en lue runoja oikeastaan ikinä, mutta koulua varten on joskus pakotettava itsensä astumaan alueelle, jolla olo on epävarma ja eksynyt. Runot avaavat mielestäni yleensä liikaa tulkintamahdollisuuksia ja vaihtoehtoisia polkuja voidakseni nauttia niistä täysillä. Jostain yksittäisestä tokan opiskeluvuoden runouden perusteita läpikäyvästä kurssista ja lukion äidinkielen aihetta sivunneista oppitunneista mieleeni ei ole tarttunut yhtäkään teoreettista käsitettä. En siis voi edes turvautua hienolta kuulostavaan sanahelinään runoja arvioidessani, mutta turha sitä on muutenkaan koettaa paikkailla, etten ole kotonani kyseisen genren maailmassa. Miksi pitäisi? Varsinkin nykyajan kokeellinen hömpötys menee niin yli hilseen, etten voi kuin nauraa hölmöille yrityksilleni ymmärtää sitä.

Kauhealta tyrmäykseltä kuulostavan ylimielisen alun jälkeen voin kuitenkin myöntää, että aina kun minun käsketään lukea runoja, löydän pätkiä, jotka miellyttävät minua. Se voi johtua runon luomasta tunnelmasta, kuvista jotka se maalaa silmieni eteen tai yksittäisistä oivalluksista kielen tai ajatuksen tasolla. Voin kuvitella itseni lukemassa runoja huviksenikin, jos minulla riittäisi kärsivällisyyttä uppoutua tarpeeksi syvälle runoilijan luomukseen tajutakseni runojen oikean olemuksen ja todennäköisimmän merkityksen. Siihen ei valitettavasti ollut mahdollisuutta Anne Hännisen Hiekkaleijoja lukiessani. Koulutehtävät muuttuvat aina automaattisesti enemmän tai vähemmän tympeiksi velvollisuuksiksi riippumatta niiden sisällöstä, joten lukaisin runokokoelman kerran läpi ja vedin johtopäätökset sen perusteella. Ei kuulosta kauhean vakuuttavalta, mutta kyseessä ei myöskään suureksi helpotuksekseni ollut mikään liioitellun kryptinen kokonaisuus, joten en usko menneeni varovaisten tulkintojeni kanssa ainakaan ihan täysin metsään. Eikä kahteentuhanteen merkkiin muutenkaan mahdu paljon mitään.

Kolmetoista runokokoelmaa julkaisseen Anne Hännisen kokeneisuus runoilijana näkyy tavassa, jolla hän käsittelee muutamaa tarkoin valittua aihetta monipuolisesti ja omaperäisesti. Hännisen luomat kauniit kuvat ovat välillä mahtavia ja vimmaisia, välillä kuin tyynen veden liplatusta. Viiteen osaan jaettu kokoelma on hengästyttävän täynnä muinaisista ajoista kumpuavia luontokuvia.

Hiekkaleijat rakentuu neljän elementin ympärille: vesi, tuli, maa ja ilma ovat vahvasti läsnä läpi runokokoelman. Luonnosta poimittujen ainesosien lisäksi runoja on koottu eläin- ja ihmiskunnan sekä nykyajan ja menneisyyden eroavaisuuksista, joiden toisilleen luomia kontrasteja Hänninen tarkastelee yhteen sommittelemalla, löytäen välillä yhtäläisyyksiäkin. ”Viilto puunrunkoon on viilto ranteeseeni – / eläimen kipu on omani.”

Hänninen korostaa elinvoimaisen luonnon ylhäisyyttä, joka on ollut olemassa aikojen alusta asti ja jota nykyajan innovaatiot uhkaavat. Runot eivät ole saarnaavia, vaan pikemminkin puolustuspuheita ja kunnianosoituksia universumin ainutlaatuisuudelle ja ylivoimaisuudelle. Epätoivon ja haikeuden pilkahdukset voi tulkita nykyajan informaatiotulvan alle yksinään hukkuvan ihmisen hätähuudoksi, haluksi yhdistyä uudelleen luonnollisen kanssa. Siellä täällä esiin nouseva runon puhuja luo mielikuvaa aikojen ja maiden halki kulkevasta ihmisestä, joka tarkkailee nöyrästi ympärillään jatkuvasti tapahtuvia pieniä ihmeitä.

Hiekkaleijat on yhtenäinen kokoelma, joka pysyttelee aiheessaan. Hännisen runoja ei ole ladattu täyteen loputtomia tulkintamahdollisuuksia, vaan ne kertovat selkeää tarinaa lipsahtamatta kuitenkaan liian suoraviivaisiksi. Useat runot ovat kutkuttavia ja salaperäisiä, ne raottavat ovea johonkin upeaan. Vaikuttavaa on, ettei muutaman teeman pyörittely käy missään vaiheessa pitkästyttäväksi, vaan Hännisen soisi ammentavan samasta lähteestä tulevaisuudessakin.