Huorasatu on usein groteskeihin ulottuvuuksiin yltävä fantasian ja realismin sekametelisoppa, joka risteilee miljoonaan eri suuntaan. Lähes kolmesataa sivua vaikuttaa suunnilleen kolminkertaiselta määrältä. Ainakin lukeminen on huolettoman puhekielen ja niin ja näin olevan kieliopin kanssa erittäin helppoa ja nopeaa: itse asiassa tekstiä voisi kutsua nuortenkirjamaiseksi. En käytä ilmausta loukkaavassa mielessä, vaan sen tarkoitus on ainoastaan osoittaa, ettei Huorasadussa ole kielellisiä kikkailuja tai viimeisen päälle hiottuja dialogeja. Tekstiin pääsee niin rivakasti sisään, ettei leppoisaa kirjoitustyyliä edes ehdi pitää ärsyttävänä ennen kuin siihen tottuu ja tykästyy. Henkilöt sinkoilevat suustaan mitä ikinä mieleen vain tulee, ajatukset ja repliikit sekoittuvat välillä keskenään ja lopussa itse kirjailija tempautuu tarinaan mukaan. Viimeistään silloin tulee selväksi, että hän on sivupersoonana kirjan muiden persoonien joukossa, ikään kuin mukana vain kommentoidakseen tapahtumia, ei keksiäkseen niitä. Hän kulkee henkilöidensä vierellä kuin näkymätön juontaja, joka antaa porukan huseerata miten mielii, ainoana päämääränään välittää tapahtumat yleisölle (lukijoille) reaaliajassa.
Alussa
on rakkauden jumala Afrodite, joka matkustaa vahingossa Suomeen, kun
hänen pitäisi päästä alamaailmaan. Pimeässä ja kylmässä Suomessa elelee
Milla ja Kalla, jotka ovat ajautuneet huoriksi ja joiden
ammatillisia oikeuksia Afrodite alkaa puolustaa. Naiset
ystävystyvät, mutta joutuvat huimien seikkailujen aikana sen verran kiperiin tilanteisiin, etteivät aina pysty pitämään yhtä. Tämän ydinkolmikon lisäksi tarinaan kuuluu useampi kourallinen muita, ja alusta asti kannattaa pysytellä tarkkana sen suhteen, kuka on kuka, sillä porukkaa riittää.
Tapahtumasta toiseen heittelehtivä juoni on kuin jatkuva hektinen uni, jonka aikana mitkään maailmat tai aikakaudet eivät ole saavuttamattomissa. Edes kuoleman jälkeiseen elämään joutuminen ei ole ikuista, sillä sen loputtomasta rivitaloalueesta koostuvalta alueelta on mahdollista pelastautua, kunhan vain tietää oikeat niksit ja tuntee oikeat tyypit. Oliot ja eläimet ovat toinen toistaan kummallisempia ja inhottavampia, puhumattakaan ihmismäisistä henkilöistä, joista osa on jumalia, osa ihmisiä ja osa alati muutoksessa. Kokonaan ihmisen hahmossa elävät henkilötkään eivät ole täysin normaaleja, vaan esimerkiksi mies, jolta kaivetaan alussa silmät päästä (kostona raiskauksesta) pysyttelee mukana loppuun saakka, enemmän tai vähemmän normaalin oloisena. Esimerkiksi aivan tavalliselta tytöltä alussa vaikuttanut Milla synnyttää miesjumala Morfeuksen, joka on yllättävän kypsä ikäisekseen, hän kun jokeltelee muinaiskreikkaa jo sylivauvana.
Olin kovin huvittunut, kun tajusin vasta monen kymmenen sivun päästä,
ettei kyseessä olekaan realistinen tarina. Jouduin silti välillä
miettimään asioita uusiksi, kun meidän maailmastamme oleva
tilanne muuttui yhtäkkiä päinvastaiseksi. Hölmistyin useaan otteeseen, kun huomasin jatkuvasti toistavani alussa tekemääni virhettä. Vasta muutaman kerran jälkeen painoin mieleeni, että Gustafsson onkin ovela kettu ja tuudittaa lukijansa toistuvasti siihen uskoon, että nyt ollaan tylsässä Suomessa, joka on täysin erillään kaikesta jännittävästä ja sadunomaisesta. Kunnes asiat alkavat valua epäilyttävän outoon suuntaan, ja yhtäkkiä ollaan keskellä Afroditen ja kahden miesjumalan orgiaa, jonka aikana miehet huomaavat himoitsevansa toisiaan ja hurauttavat motskarilla karkuun jättäen Afroditen rypemään suruunsa.
Gustafsson ammentaa tuikitavallisista asioista, jotka hän venyttää äärimmilleen mahdollisimman väkivaltaiseen tai yksinkertaisesti liioiteltuun suuntaan. Afroditen masentuminen kahden menettämänsä miesjumalan vuoksi menee niin pitkälle, että hän alkaa polttaa mustia kynttilöitä pilkkopimeässä asunnossa, jonka ikkunat ja peilit hän on piilottanut tummilla verhoilla. Hän paiskoo lamput lasimurskaksi maahan ja itkee kivisiä kyyneleitä. Jutut keikkuvat niin absurdeilla alueilla, että välillä on aivan mahdotonta lukea kirjaa vakavalla naamalla. Varsinkin henkilöiden hupaisat sananvaihdot ovat niin riemukasta luettavaa, että luulen Gustafssonin todella nauttineen tämän kirjan kirjoittamisesta. Yhtä koomista tekstiä ei mitenkään saisi aikaiseksi suurella totisella vaivalla, vaan uskoakseni tekstiin on lisätty kaikkein mielettömimmät ideat, joita ei luultavasti sen kummemmin olla karsittu tai muunneltu, sen verran monipuolista ja suoraan sanoen järjetöntä luettavaa Huorasatu on.
Päätarinan - tai oikeastaan pitäisi puhua päätarinoista monikossa - joukkoon on
keräilty lyhyitä satuja, jotka eivät liity itse asiaan, mutta tuovat
siihen kuitenkin sanomallaan lisää syvyyttä. Ja mikä se sanoma on?
Simppelisti sanottuna se, että miehet ovat sikoja, joiden valtaan
alistuneiden naisten on taisteltava itsensä vapaaksi millä hinnalla
hyvänsä. Ja myös se, että seksi määrää nykyään kaikessa. Ja vielä se,
että ulkonäköpaineet ovat näinä aikoina kovat, etenkin naisilla. Näistä
aiheista on jauhettu niin paljon, että kumma kun niitä ei ole kaluttu
loppuun ja siirrytty eteenpäin. Se tarkoittanee sitä, että vielä näistä teemoista riittää ammennettavaa, mutta se ei poista kyllästymisen riskiä. Ja sen estämiseksi juju piilee siinä, että keksii tarpeeksi uudenlaisen tavan
käsitellä kyseisiä asioita. Huorasadun edustamalla rintamalla Laura Gustafsson on tällä hetkellä yksin. En ole lukenut yhtä leikkisää, rietasta ja
samalla vakaviin aiheisiin kantaaottavaa teosta ikuisuuksiin, en ehkä koskaan? Siitä olen ainakin varma, että olen lukenut yhtä mielikuvituksellisia juttuja viimeksi lapsena. Välillä Huorasatu menee niin överiksi, että voi vain ihmetellä, kuinka yhden ihmisen
päästä voi virrata niin paljon eri suuntiin poukkoilevia älyttömiä
juonenkäänteitä. Ja kuinka niiden pohjalla voi koko ajan itää totuuden siemen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti