Paleface - Rappiotaidetta

Viime marraskuussa kannoin tämän tiiliskiven kotiini, ja se on seilaillut pitkin kämppääni siitä lähtien. Tuuliajolle joutuminen ei niinkään johtunut teoksen sisällöstä, vaan rehellisesti sanottuna unohdin sen olemassaolon pitkiksi ajoiksi. Paitsi jos nyt todella lähden rehelliselle linjalle, mikä toki olisi ihan oletuksena toivottavaa, kävi lukeminen välillä sisällönkin puolesta puuduttavaksi. Kirja on nimittäin melko luettelomainen, ja perusinformaatiot, joita tarjoillaan, ovat todellakin erittäin perusinfoja. Alkuun on koottu pieni suomiräpin historia, joka on sinänsä hyödyllinen, mutta sisältää kyllästyttävän paljon nimiä ja lukuja. Kai sellaista on vaikea välttää, kun tiivistää parikymmentä vuotta muutamaan sivuun.

Rappiotaidetta - Suomiräpin tekijät on lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna esittely suomiräpin nykytilasta ja otsikon mukaisesti sen tekijöistä. Mukaan on valittu kolmekymmentä artistia, jotka kertovat muutamalla sanalla itsestään ja siitä, ketä tai mitä he suomiräpissä arvostavat. Kertomukset ovat hyvin pinnallisia raapaisuja, jos sitäkään. Nyt tiedän, missä nämä 30 enemmän tai vähemmän minulle ennestään tuttua artistia syntyivät (ai Stepa on Sodankylästä ja Heikki Kuula Kalliosta, kappas!), kuinka vanhoja he ovat ja millaista räppiä he teininä kuuntelivat. Ne, jotka ovat puhelleet itsestään hieman enemmän, saattavat välillä paljastaa jonkin ihan mielekkäänkin yksityiskohdan itsestään. Todella viihdyttäviä tarinoita ei kuitenkaan sen kummemmin löydy, vaan tarkoituksena on ilmeisesti ollut luoda selkeä ja yksinkertainen profiiliruutu itse kustakin.

Ainakin "olen se ja se ja synnyin siellä ja siellä"-tyyliset repliikit sivu toisensa jälkeen luovat hyvin monipuolisen kuvan suomiräpistä, eikä kukaan pääse sanomaan, että Paleface olisi keskittynyt vain itselleen tuttuihin piireihin kirjaa kootessaan. Maantieteellisten eroavaisuuksien lisäksi artisteja ei mitenkään voi niputtaa samaan kastiin musiikkityylienkään osalta, vai löytääkö joku jotakin yhteistä esimerkiksi Cheekin ja Hyzän tuotannoista?

Artistien keskinäiset eroavaisuudet eivät kuitenkaan luultavasti aukea kirjan myötä sellaiselle, joka ei ole koskaan kuunnellut ketään kirjassa esitellyistä henkilöistä. Lyhyet haastattelut eivät riitä maalaamaan tarpeeksi tarkkoja kuvia artistien persoonallisuuksista, ja asiaan vihkiytymättömien silmissä uskoisin esittelypätkien nopeasti puuroutuvan ja sekoittuvan keskenään. Siksi olen hieman ymmälläni sen suhteen, kenelle teos on suunnattu. Suomiräpin aktiivisille seuraajille Rappiotaidetta ei tarjoa paljonkaan uutta, mutta noviiseille se on liian täynnä irrallisia faktapläjäyksiä laajan yleiskuvan kokoamiseksi. Ehkä tarkoituksena ei olekaan kouluttaa, vaan yksinkertaisesti osoittaa, että tällaisia ovat he, joiden ansiosta suomiräppi näyttää sellaiselta kuin se tällä hetkellä näyttää. Vuosikymmeniä taaksepäin ulottuvien muisteluiden ansiosta voi saada aavistuksen myös siitä, miksi suomiräppi nykyään on mitä on. Monet pohtivat sitä, kun vaihtoivat räppinsä englannista suomeen, ja kuinka outoa tai huvittavaa se aluksi oli.

Jokainen artisti on saanut itselleen puolikkaan tai kokonaisen aukeaman, joka on omistettu henkilökohtaiselle (nojaa...) puheenvuorolle, ja 2-4 sivua lyriikoille. Tai niiden pätkille. Jokainen on valinnut tuotannostaan sellaiset riimit, jotka edustavat vanhaa, täysosumaa ja uutta. Olen tyytyväinen, etteivät monet kappaleet olleet minulle ennestään tuttuja, sillä tekstien lukeminen irrallisina - melkein kuin runoina ilman musiikkia - osoittautui yllättävän antoisaksi. Jos vastaan tuli joskus repeatilla soittamani biisi, lähti biitti heti soimaan päässäni, enkä osannut keskittyä lyriikoihin sellaisinaan. Jos ne muistaa ulkoa, on myös vaikea katsoa sanomaa uusin silmin, siitä näkökulmasta, mistä artisti on sen kirjaa varten tarkoittanut nähtäväksi. Lukijalle annetaan harvoin ohjenuoraa siitä, kuinka tekstit pitäisi lukea, mutta uskoakseni artistit ovat valinneet kolmea mainittua lokeroa edustavat kappaleet jostakin tietystä, ehkä itselleen tärkeästäkin syystä. Kirjan ehdottomasti mielenkiintoisinta antia ovat muusikoiden omat perustelut sille, miksi he ovat päätyneet tiettyihin biiseihin ja mitä ne heille merkitsevät.

Vaikka kaikki ylläoleva vaikuttaa lähinnä Palefacen varmasti vaativan ja aikaa vieneen työn teilaamiselta, on Rappiotaidetta loppujen lopuksi plussan puolelle jäävä tietopaketti. Se ei viihdytä samalla tavalla kuin kaunokirjalliset teokset, tietystikään, mutta tietokirjana se täyttää tehtävänsä. Tietoahan se antaa roppakaupalla, olkoonkin että usein pintapuolista laadultaan. Ja mikä huomionarvoisinta positiivisista puolista puhuttaessa: kirja on visuaalisesti oikea herkkupala. Aukeamat on aseteltu tyylillä, nätisti ja selkeästi, ja vaikka monien artistien kohdalle on harmillista kyllä läiskäisty tuhansia kertoja nähtyjä promokuvia, tekisi toisista otetut hienot kuvat melkein mieli poimia talteen, suurentaa ja kehystää taideteoksina (ehkä tässä puhuu nyt enemmän fanityttö kuin "kriitikko", jollaista välillä leikin).

Viimeiseksi on pakko tuoda ilmoille pieni ihmetyksen aihe, jolle en keksinyt mitään tyydyttävää vastausta. Suomiräpin parissa työskentelee hurjasti enemmän ihmisiä kuin nämä kolmekymmentä, jotka kirjaan on valittu. Tietenkään kaikkia ei voi mahduttaa samoihin kansiin, ja siksi monta taidokasta räppäriä on jäänyt pois, mutta missä Huge L? Minun piti lopuksi selata kirja vielä kerran läpi, sillä en voinut uskoa, että tämä ~300000 levyä vuodessa tiputteleva lahjakkuus ihan oikeasti loistaa poissaolollaan. Miksi?