maanantai 21. marraskuuta 2011

Joonas Konstig - Kaikki on sanottu


En haluaisi päästää tätä kirjaa käsistäni, mutta sen maailma imi niin mukaansa, ettei sitä voinut lukea hitaamminkaan (ja olihan tässä seitsemän päivän aikarajakin, kuten voi jälleen uudesta bestseller-tarrasta päätellä). Joonas Konstigin esikoisromaania on edeltänyt novellikokoelma Ahneet ja viattomat, jota suitsutettiin kirjamessuilla ja medioissa ilmestymisvuonna. Olen lukenut kokoelmankin, mutta se ei tehnyt puoliksikaan yhtä vahvaa vaikutusta kuin nyt tämä yli neljäsataasivuinen romaani. Onko minun pakko jättää Henkku, Samu ja Toma oman onnensa nojaan, enkö saisi seurata heidän elämäänsä vielä ihan vähän aikaa?

Näiden kolmen sisaruksen isän kuollessa jokaisen maailma tärähtää paikoiltaan enemmän tai vähemmän vaivihkaa suistaen heidät epätoivoiseen tai vähintään sekavaan elämän tasapainon ja järkevyyden tai sen puuttumisen etsintään. Perheenjäsenten välit toisiinsa ovat näennäisesti aivan ok eikä niihin olla aiemmin kiinnitetty kovinkaan paljon huomiota, mutta surullisen menetyksen seurauksena jokaisen on pakko määritellä uusiksi suhteensa toisiin, ei vain perheeseen kuuluviin vaan muihinkin rakkaisiin ja tuttuihin ihmisiin. Jokaisen ahdinko tulee esille viiveellä, isän kuolemaa ei mielletä järkyttäväksi katastrofiksi vaan se laskeutuu itse kunkin harteille raskaana muille näkymättömänä taakkana, jonka keventämiseksi ja lopulta poistamiseksi jokainen joutuu löytämään oman kenties itsetuhoisen keinonsa.

Henriikka turvautuu lääkkeisiin, jotka hänen huomaamattaan saavat hänestä nopeasti vaarallisen tiukan yliotteen. Toma purkaa omaa päämäärättömyyttään ja jatkuvaa vihaansa taisteluotteisiin, joiden harjoitteluun hän löytää keinon painisalilta. Sinne hän ajautuu uteliaisuutensa perässä saadakseen selville mitä verikuristus tarkoittaa käytännössä, ja korvaa irtautumisensa perheyhteisöstä ja tyttöystävästä - joka on selkeästi tärkeämpi kuin Toma koettaa esittää kaikille, itselleenkin - painiporukoilla. Nuorin Samu löytää sopivan ajatusten harhauttajan armeijan kurinpidosta, joka vie hänet yhä korkeammalle ja syvemmälle puolustusvoimien systeemissä. Samun, Henkun ja Toman yhteinen suru ei aja heitä lähemmäksi toisiaan, eikä heille tule mieleenkään etsiä apua toisistaan, vaikka ovat kaikki kokeneet saman kohtalon. Järkevämpänä vaihtoehtona näyttäytyy uusien kuvioiden etsiminen, joissa ei ole mitään eikä ketään muistuttamassa kipeistä asioista.

Vaikka perusasetelma on synkkä ja tilanteet joihin etenkin Toma ja Henkku ajavat itsensä ovat välillä pelottavan hurjia, lipsahtaa tunnelma harvoin murheellisen tai uhkaavan puolelle. Konstig kirjoittaa niin todentuntuisesti, että hahmot alkavat äkkiä tuntua omaan tuttavapiiriin kuuluvilta. Henkun pillerikoukku, Toman nuoruuden vapauden tavoittelu ja naissekoilut, Samun syvenevä ystävyys armeijasta tutun Pihan kanssa ja rauhanturvaajahaaveiden voimistuminen, kaikki tämä on oikeaa elämää.  Pääkaupunkiseudulta kotoisin olevalle lisäarvoa tulee tuttujen paikkojen nimeämisestä, jolloin suuren osan tapahtumista voi sijoittaa mielessään itselleen todelliseen ympäristöön. Puhekielellä käydyn dialogin realistisuuden ansiosta vaikutelma oikeiden ihmisten elämän seuraamisesta vahvistuu vielä entisestään, ja varsinkin lämpimät ja onnelliset hetket saavat aidon hymyn huulille lukemisen lomassa. Tahti kiihtyy, kun tilanne kääntyy päinvastaiseksi ja jokin menee pieleen, sillä sitä haluaa päästä seuraavaan hyvään kohtaan, haluaa lämmön säilyvän. Mielessä välkkyy "eivät nämä ihmiset ansaitse tällaista!" ja sivut vaihtuvat pikavauhtia.

Yllättäviä käänteitä riittää välillä niin paljon, että tarina voisi melkein kääntyä saippuaoopperamaiseksi draamailuksi. Toman ensikohtaaminen vanhemman naisen kanssa on lähes melodramaattinen ja sopisi paremmin teatterin lavalle. Heidän suhteessaan on jotakin, joka menee lähes överiksi: "Mikään ei ollut tämän veroista. Taivaista aukesi valonsäde häneen. Kristinin sanat eivät tulleet tästä likaisesta maailmasta. Sanat tulivat korkeammasta kirkkaasta paikasta, joka oli tämän maailman päällä ja samaan aikaan sen rinnakkaistodellisuus, ikään kuin hän olisi äkkiä nähnyt verhon läpi" ja "Kristin oli jonkinlainen pyhä enkeli. Enkeli, jonka hän saattoi valloittaa ja tyydyttää, jotain mihin jumala ei kai pystynyt", mutta toisaalta, miksei intohimossa saisi velloa, mikseivät räjähtävät tunteet voisi olla aivan yhtä todellisia kuin surkeudessa rypeminen? Mikäs sen epätodellisempaa kuin todellisuus. On sitä kummallisempaakin tapahtunut kuin  niin vahva hullaantuminen toiseen ihmiseen, että tuntee halua olla tämän palvelija. Tai tärkeän ihmisen puukottaminen tai rakkaudentunnustus parhaalta ystävältä.

Isän kuolema on se mikä käynnistää nuorten elämänmullistukset, ja menetykset seuraavat toisiaan jokaisen elämässä yhä uudestaan päättyneiden ihmissuhteiden muodossa. Niiden tilalle tulee vähintään yhtä paljon uusia tuttavuuksia, joista jokainen vie sisaruksia omalla tavallaan eteenpäin kuoleman käsittelyssä ja siitä yli pääsemisessä. Lopulta sekoilut lähentävät perheenjäseniä toisiinsakin, mistä konkreettisena esimerkkinä toimivat jouluaatot. Kontrasti Henkun sohvalla lääketokkurassa makaamisen ja seuraavan joulun yhteisen sopusointuisen isän haudalla käynnin välillä on suuri, ja helpotus sen mukainen, kun asiat alkavatkin järjestyä.

Toivottavasti Konstig on jo aloittanut uutta romaania, minä nimittäin janoan lisää.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Anna Tommola - Seitsemäs käsiala


Yksi paheistani on haahuilla kirjaston bestseller-hyllyn edessä vähintään kerran viikossa, ja AINA sieltä tarttuu jotain mukaan, vaikka kuinka olisi muita kirjoja jonossa ja vieläpä etusijalla. Tällä hetkellä minulla on rästissä noin kahdeksan novellikokoelmaa koulua varten, joista jokaisen pitäisi olla luettuna joulukuun ekaan päivään mennessä. Silti keskityin aivan ekana Anna Tommolan esikoiskokoelmaan Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia, vaikka se ei liity opintoihini mitenkään. Kirja on sen verran ohkainen ja teksti ilmavaa, että novellit oli helppo lukaista.

Nyt kun yritän muistella viime viikolla lukemiani kertomuksia, en saa kunnolla palautettua mieleeni, mistä suurin osa niistä kertoi. Oli satunnaisia ihmisiä, satunnaisia tilanteita, oikean elämän ja hieman vähemmän oikeilta tuntuvien tapahtumien sekoituksia, henkilöiden päänsisäistä pohdintaa. Jostain syystä kaksi ensimmäistä tarinaa jäivät vahvimmin mieleen ja loput sekoittuivat keskenään sopaksi, josta muistan vain pätkiä. Ne ovat usein huvittavia ja saavat minut tuntemaan myötätuntoa. Virkamies oksentaa aamuratikassa ihan muusta syystä kuin krapulasta, mitä kanssamatkustajat eivät tietystikään voi tietää ja jotka sen vuoksi varmasti halveksivat häntä, kun taas minun sympatiani ovat hänen puolellaan. Hänhän vain ahdistui muistoistaan, ei sen pahempaa. Perheenäiti yrittää ikään kuin vahingossa päästä maistamaan kiellettyä hedelmää, mutta joutuu hellästi torjutuksi, mikä voi tuntua jopa pahemmalta kuin suorasanainen ja tiukka kielto, sillä kukaan ei toivo sääliä osakseen. Mies kutsuu virpomaan tulleet pahaa aavistamattomat viattomat lapsoset olohuoneeseensa katsomaan pääsiäisesitystä, johon kuuluu hyppelyjä, sivulaukkaa ja vaimon mekon päälle pukemista, vaimon, joka varmasti on jättämässä miehen. Hetkittäin kokoelma onnistuu viihdyttämään ja osa Tommolan henkilögalleriasta on uskottavaa, hauskalla tavalla hieman vinksahtanutta porukkaa.

Novellit on jaettu kolmeen osioon, jotka on nimetty ja jäsennelty osuvasti. Ekoissa pyritään hyvään, tokan osan tarinoissa peruskysymyksenä on "Mitä minä oikein teen?" ja kolmannessa osassa mikään ei enää ole todellista. Tietty epätodellisuus leimaakin koko opusta, alkaen ensimmäisten novellien hieman hämäristä tapahtumista viimeisten sekavuuteen, joko mitä tulee henkilöiden mieleen tai tapahtumien kulkuun. Nimikkonovellin pääosassa on Laina, joka fiksoituu oudosti satunnaiseen huppupäiseen poikaan, jonka haluaa pelastaa juoppoäidiltään ja keksii kummallisia juonia siinä onnistuakseen. Tavallaan novelli voisi olla realistinen, eikä siinä sinänsä ole mitään yliluonnollista. Mutta silti... jokin yliluonnollinen aspekti useimmissa tarinoissa on. "Jälkiä jättämättä" kertoo naisesta, joka pakenee aina kun on tehnyt minkä tahansa pikkuisen virheen, joka hänen päässään muuttuu häpeälliseksi unohtumattomaksi ongelmaksi, jota ei pysty selvittämään vaan jonka luota täytyy karata. Jokin hänen sekavassa muistelussaan saa melkein ahdistumaan ja miettimään, onko tuolla jossain maailman sopukoissa todellisia henkilöitä, jotka ajattelevat samalla tavalla. Yhdeksän vuoden jälkeen on pakko jättää rakastamansa mies, koska rakkauden määrä alkaa hävettää. Naisparka.

Tommola pystyy luomaan tarinoita, jotka ainakin tiettyyn pisteeseen asti ovat vaikuttavia ja koskettavia. Minua kuitenkin häiritsee hänen ylidramaattisuutensa useissa novelleissa. Varsinkin loput aiheuttavat välillä myötähäpeää, sillä niistä tulee mieleen omat teiniaikojen angstia tihkuvat sepustukseni, jotka oli pakko päättää mahdollisimman kohtalokkaasti ja lopullisesti, ilman onnellisuuden häivääkään. "Minä ja Kasper" kertoo naisesta, jonka työkaveri muuttuu sekopäiseksi omistushaluiseksi ahdistelijaksi. Novelli päättyy sanoihin "Sillä sinne, minne Kasper lopussa menisi, mikä ikuisen rakkauden ylitsevuotavainen lähde se olisikin, ei minun kaltaisellani ollut pääsyä. Sen jälkeen minun ei tarvitsisi sen tiukkaa syleilyä enää jaksaa." Nainen siis vain antaa periksi ja järkeilee, että olenhan tarinan sankaritar, minun on nyt tyydyttävä surkeaan kohtalooni ja sekopään tiukkaan syleilyyn. "Kuin silkkiä"-novellin pääosatyttö Taru joutuu innokkaan eksoottisen valokuvaaja Marcelin kuvaamaksi pelkissä bikineissä, mikä tuntuu kroppaansa nolostelevasta Tarusta epämukavalta. Myöhemmin Marcel väittää, että filmi on mennyt pilalle. Lopussa toistetaan, että "Niitä kuvia ei ollut olemassa" ja "Kuvia ei ollut, niin oli viisainta ajatella. Niin meidän tulee ajatella. Olisihan se mies voinut yhdestä niin yksinkertaisesta asiasta sentään puhua totta. Eikö niin?" - ja esirippu. Minä jään kohauttelemaan olkiani ja miettimään, mitä väliä parilla bikinikuvalla on. Ehkei ole niin miellyttävä ajatus, että joku satunnainen poju katselee niitä, mutta kuitenkin, so what. Minkä takia tässä nyt pitäisi huokailla ja todistella itselleen, että kyllä se filmi pilalle meni? En näe ongelmaa.

Miellyttävintä on Tommolan kieli ja oivallukset, joita hän tekee kuin vahingossa ja jotka kätkeytyvät tekstin lomaan. Kyse on aivan pienistä asioista, jotka on ilmaistu normaalista poikkeavalla tavalla. Hän kuvailee uskottavasti ihmisten itsekseen päänsä sisällä käymää monologia ja samoin on ihmisten välisten dialogien laita. Mielikuvitustakin häneltä selkeästi löytyy, sillä yksikään novelleista ei muistuta toisiaan.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Christer Kihlman - Se upp Salige!

Olen koko syksyn pakertanut "60- ja 70-luvun kirjallisuus"-nimisen kurssin kanssa, ja olen ihmeissäni siitä, kuinka mielenkiintoinen siitä on tehty. Kurssi tehdään kokonaan netin kautta, mikä on mielestäni yksi parhaista opiskelumuodoista. En ole sitä suulainta tyyppiä mitä tulee in real life-luentotilanteisiin, mutta netissä on helppo saada äänensä ja ajatuksensa esille, kun ei tarvitse hermoilla keskipisteenä olemista tai äänen tärisemistä. Sitäpaitsi luennolla on helppo harhailla omien ajatustensa pariin ja unohtaa, että luokan edessä on joku proffa höpisemässä ehkä ihan mielenkiintoisista asioista, kun taas nettikurssien tietopaketit on pakko lukea ja mikä tehokkaampaa, niihin on pakko keskittyä, jotta pystyy tekstin muodossa todistamaan lukeneensa ne.

Meidän piti lukea mikä tahansa 60-luvulla ilmestynyt teos ja analysoida se suhteessa siihen ajankohtaan, jolloin se ilmestyi. Minä valitsin kirjan, jonka joku opettaja mainitsi pari vuotta sitten puhuessaan kyseisen aikakauden kohahduttavista kirjailijoista. Suomenruotsalaista Christer Kihlmania on luonnehdittu tunnustuskirjailijaksi, sillä hän kirjoitti melko avoimesti omaan elämäänsä ja itseensä liittyvistä asioista, jotka muut olisivat kenties pitäneet salassa. Näihin hurjiin tunnustuksiin kuuluivat muun muassa homous ja alkoholismi. Lukemassani teoksessa, joka ilmestyi 1960, niistä ei näkynyt jälkeäkään ainakaan päähenkilö Karl-Henrikin kohdalla, vaikka viina välillä virtasikin vapaasti. Epätavallisempi polku kirjassa oli Kallen sotkeutuminen ystävänsä alaikäiseen tyttäreen Annikaan, ja oli hänen ystävänsäkin samoilla linjoilla vikitellessään nuorta Lucia-kandidaattia. Lolita-teema siis oli se shokeeraavin juonenkulku, vaikka nykypäivänä moinen tuskin hetkauttaa ketään. Varsinkaan kun Kalle hädin tuskin koskettaa himoitsemaansa naista.

Kalle ei onnistu olemaan vastuuntuntoinen aikuinen Annikalle, joka ehkä vain hakee isähahmoa likaisen peräänsä kuolaavan miehen sijaan. Hän ei onnistu kovinkaan hyvin myöskään saadessaan huostaansa oman 16-vuotiaan poikansa, jonka kanssa ei ole ikinä ollut tekemisissä. Kirjassa ei sinänsä tapahdu kovin paljon, sillä suuri osa keskustelusta käydään Kallen pään sisällä. Päivät kuluvat, kun hän käy läpi työpäiviä ja ihmiskohtaamisia.

Mielestäni erityinen puoli kirjassa on sen kieli ja tapa, jolla Kallen elämää ja ajatuksia kuvataan. Välillä kerronta on perinteistä eikä lukijalla ole mitään vaikeuksia seurata Kallen arkiaskareita ja mielipiteitä tapahtuvista asioista. Mutta toisinaan Kalle unohtuu omiin ajatuksiinsa, jotka välitetään lukijalle hengästyttävänä asiasta toiseen hyppelevänä virtana, joka jatkuu sivukaupalla ilman yhtäkään pistettä. Vaaditaan kovaa keskittymistä, jotta Kallen jokaisesta mietteestä saa kiinni ja jotta sitä edes jaksaisi seurata, sillä kovin relevantteja hänen ajatuksensa eivät aina ole. Tämä välillä jopa paniikinomainen ajatusten pommittaminen liittyy yleensä Annikaan, sillä Kalle muuttuu hänen ympärillään hetkittäin epävarmaksi pikkupojaksi, joka ei ole varma siitä, mitä hänen ihastuksensa ajattelee ja pelkää hirvittävästi tulevansa torjutuksi. Silloin hänen ajatuksensa lähtevät laukkaamaan ja hän voi mielessään siirtyä aivan eri paikkaan kuin missä todellisuudessa on, hän voi hypellä ajassa ja uppoutua johonkin muistoon niin, ettei hänen tarvitse kohdata nykyisyyttä, jossa odottaa epävarmuus ja syyllisyys (sillä vaikka Kalle myöntää sen vasta lopussa, hänellä on sentään ymmärrystä hävetä tunteitaan alaikäistä tyttöä kohtaan, joka kaiken huipuksi on hänen ystävänsä lapsi). Luulisin tämän kirjoitustyylin poikkeavan totutusta, sillä sodanaikaiset ja sitä edeltävät tarinat keskittyivät tietääkseni enemmän tapahtumien kuvaamiseen ja vaikka pääosassa olisikin ollut yksilö, painoarvo oli hänen toiminnallaan eikä hänen pohdinnoillaan. Vaikka päähenkilöiden ajatuksia olisikin kuvattu, ne olivat lyhyitä asiaan liittyviä tekstejä eivätkä sivukaupalla jatkuvaa epämääräistä assosiointia ja ajassa siirtyilevää muistelua.

 Kirjan ilmestyessä kohua herätti paitsi itse aiheena oleva teinityttöön sekaantuminen myös suomenruotsalaisen ylemmän luokan kuvaaminen, joka ei ole imartelevaa. Kalle haukkuu mielessään milloin ketäkin koulun opettajista työtovereihinsa, ja hänen hyvä ystävänsä kuvataan lähes alkoholistina. Kalle ei toki itse ole muita ylempänä. Mielestäni hämmästyttävää on kuitenkin se, että Kallen ja Annikan välillä ei missään tilanteessa tapahdu seksuaalista kanssakäymistä, jos rintojen koskettamista ei lasketa. Lopussa mahdollisuus kyllä olisi, mutta Kalle havahtuu viime hetkellä Annikan maatessa jäykkänä ja alastomana hänen edessään, eikä hän pystykään tekemään sitä, mitä on niin kiihkeästi toivonut. Kuin sormia napsauttamalla Kalle näkee itsensä yhtäkkiä likaisena vanhana miehenä, joka on pakottanut tytön epämiellyttävään tilanteeseen. Lukijalle jää epäselväksi, kuinka tosissaan Annika on ollut mukana leikissä ja kuinka suuri osa tapahtumista on Kallen pään sisällä vääristynyttä toiveajattelua. Kenties Annika on koko ajan ollut vastahakoinen ja toivonut Kallen olevan enemmän isän korvike kuin potentiaalinen rakastaja. Selvää on ainakin se, ettei Annika ole täysillä mukana, sillä välillä hän itkee ja haluaa selvästi pois Kallen seurasta. Kalle kääntää tämän ympäri ja uskottelee itselleen, että tyttö haluaa häntä yhtä paljon kuin hän tyttöä, eikä hän käskiessään Annikan seuraamaan itseään näytä huomaavan estelyä ja itkemistä. Tai sitten hän uskottelee itselleen, että se johtuu jostakin muusta. Oletin, että kirjassa kuvailtaisiin jotakin paljon kamalampaa kuin likaiset ajatukset ja hennot koskettelut, mutta luultavasti kirja olisi silloin joutunut sensuurin kohteeksi.

Turhautuminen tilanteesta Annikan kanssa saa Kallen kokemaan eräänlaisen poliittisen herätyksen, jonka seurauksena hänen tyylinsä kirjoittaa pääkirjoituksia muuttuu radikaalimmaksi kuin aiemmin. Hän haukkuu periaatteessa koko yhteisöään, hän moralisoi ja ottaa eräänlaisen profeetallisen asenteen, kuten hänen raivostuneet tuttunsa huomauttavat. Kuten sanottu, Kalle itse ei ole muita ylempänä, mutta hän yrittää silti kertoa, mikä on oikein ja väärin ja mikä on vialla heidän yhteiskunnassaan. On lähinnä huvittavaa millaista kaksinaismoraalia hän viljelee, eivätkä ihmisten reaktiot palauta häntä ruotuun ainakaan heti. Kirjan lukijat vetivät varmasti itsekin herneen nenään jos tunnistivat itsensä kuvatuista suomenruotsalaisista piireistä, joten myös Kihlman itse otti riskin laittaessaan Kallen kirjoittamaan kapinallisia tekstejä.

Kirja oli välillä hieman puuduttava, kun sivukaupalla täytyi seurata Kallen haahuilua joko hänen päänsä sisällä tai paikasta toiseen. Loppu jäi hieman mysteerisesti avoimeksi, ja minua jäi kaihertamaan, mikä Kallen pojan kohtalo oli. 60-luvun Helsinki tuntuu etäiseltä eikä ollut helppoa nähdä henkilöitä edessään, sen verran karrikoiduilta ne välillä tuntuivat. Viihdyin kuitenkin silloin kun pääsin kunnolla uppoutumaan Kihlmanin luomaan maailmaan, ja tekstin tunnelmat vaihtelivat välillä taitavasti vakavasta pohdiskelusta hupaisaan dialogiin.