Paulo Coelho - Alef

Olen lukenut vain harvoja teoksia Paulo Coelholta, ja niihinkin tutustuminen on tapahtunut erittäin myöhään eli vasta tänä vuonna. Kaikkihan tätä setää hehkuttavat ja pitävät hänen viisauksiaan arvossa, tai ainakin sellaisen käsityksen olen itselleni jostain poiminut. Alkemisti oli ihan viihdyttävä mutta hieman liian sadunomainen ollakseen vakavasti otettava teos, Piedrajoen rannalla istuin ja itkin taas teki jo suuremman vaikutuksen tarpeeksi omaperäisellä ideallaan. Napakymppi minulle oli kuitenkin Voittaja on yksin, joka on tarina julkkismaailman älyttömyydestä ja ihmismielen herkkyydestä, siitä kuinka helppoa sekoaminen lopulta on. Olin oikeasti niin vaikuttunut kirjasta, että rankkaisin sen yhtään pidempään harkitsematta tänä vuonna lukemieni kirjojen top 3-listalle. Tai ehkä top 5, eipäs nyt liioitella kuitenkaan.

Coelho on siis omien kokemusteni perusteella parhaimmillaan fiktiivisten kertomusten kirjoittajana, jos nyt yhden siihen kategoriaan kuuluvan romaanin perusteella voi mitään päätellä. Alef ainakin on sellaista puppua, ettei se ikinä mene läpi tositarinana vaikka takakannessa ja kirjan sivuilla kovasti niin väitetään. Coelho haluaa antaa itsestään kuvan jalomielisenä ja normaalia kansaa fiksumpana syvien totuuksien tuntijana, jonka elämä on jatkuvaa löytöretkeä ei vain hänen omaan sisimpäänsä vaan aiempiin elämiin ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Alussa Coelho on eksyksissä ja turhautunut sisäisen uskonsa paikallaan junnaavaan etsimiseen ja hän tuntee, ettei hänen kovat ponnistuksensa tuota hedelmää. Keskustellessaan opastajansa kanssa ongelmistaan hän kokee muutaman neuvon jälkeen yllättävän nopeasti uusien tuulien puhaltavan herättäen henkiin hänen rutiineihin hautautuneen innostuksensa löytöretkeilyä kohtaan.

Tuoreesta inspiraatiostaan rohkaistuneena Coelho lähtee toteuttamaan nuoruuden unelmaansa Venäjän halki matkaamisesta ja hyppää Trans-Siperian junaan pienen kustantamoporukan kanssa. Hänen seuraansa tälle pitkälle matkalle lyöttäytyy harvinaisen hanakka parikymppinen tyttö, joka on täydellisen varma kaikesta mitä tekee. Hänen näsäviisas ja tunkeileva seuransa ei aluksi miellytä ketään, mutta tarinan edetessä Coelho huomaa, että hänellä on mystinen yhteys tähän nuoreen tyttöön. Tämä oivallus oikeuttaa Coelhon myöhemmin kaikenlaisiin kyseenalaisiin tekoihin hänen omasta rakkaasta kaukana olevasta vaimosta huolimatta mutta tätä toki lämmöllä muistellen.

Yhdessä tyttö ja Coelho tekevät aikamatkoja ja hyppäyksiä alefiin eli pisteeseen, jossa kaikki maailmat kohtaavat, jossa kaikki hetket, tilanteet, asiat, oikeastaan koko maailmankaikkeus, ovat länsä. Ei tarvitse kuin mennä seisomaan yhteen tiettyyn kohtaan junassa ja Coelho ja Halil eli tyttö pääsevät toistensa silmiin tuijotellen tähän maagiseen keskipisteeseen. Tässä vaiheessa minä huokaisin syvään ja selasin kirjan loppuun nähdäkseni kuinka monta sivua minulla oli vielä edessäni. Tositarina-aspekti oli tietenkin jo menetetty, sillä kaikella kunnioituksella kaikenlaisia mielen harjoituksia ja päänsä sisällä aikamatkoja harrastavia kohtaan minä en sellaisen toiminnan aitoudesta ole kovinkaan vakuuttunut. Kirja olisi ehkä mennyt helpommin fiktiivisenä tarinana, joka tarjoilee arkifilosofiaa mielikuvituksellisten esimerkkien kautta, mutta Coelhon omien kokemusten kuvaajana se on silkkaa hölynpölyä. Kuka oikeasti hyppää vuosikymmeniä taaksepäin jonkin pyörivän kultaisen renkaan avulla? Kaiken kruunasi viimeisen sivun varoitus, joka kieltää kokeilemasta "valorenkaan harjoitusta" ilman kokemusta asiasta, sillä kun voi olla "odottamattomat ja tuhoisat seuraukset". Oh shoot, minä niin halusin päästä menneeseen elämääni kieppuvan kultarenkaan myötä.

Kirja on kyllä huvittava ja ihan viihdyttävä siinä mielessä, että tapahtumat ovat välillä täysin naurettavan järjettömiä ja kyky pitää filosofisia ja opettavaisia saarnoja toisilleen löytyy ilmeisesti jokaiselta ihmiseltä mitä arkisimmissa tilanteissa. Melkein kuin lukisi modernia versiota Raamatusta, niin "syvällisiä" kaikkien repliikit ovat ja niin toisarvoista normaali jutustelu on, ettei Coelho ole nähnyt tarpeelliseksi kirjoittaa muusta kuin vakavahenkisestä juhlavasta pohdinnasta. Satunnainen ohimenevä tuttavuus Coelhon ja Hilalin yhteisellä matkalla lausuu nämä arvokkaat sanat:

"Minussa on satoja haavoja, vaikka minun on pakko käyttäytyä kuin olisin maailman onnellisin ihminen. Tänään sentään tunsin että joku tarttui minua kädestä ja sanoi: et ole yksin, tule mukaan ja näytä meille sinun tutut kulmat. Tunsin itseni rakastetuksi, hyödylliseksi, tärkeäksi."

Hilalille hän lausuu:

"Sinä olet paljon nuorempi kuin minä, et ole joutunut kärsimään minun tavoin etkä tunne elämää, mutta sinulla on onnea. Olet rakastunut, ja siksi sinä sait minut rakastumaan uudelleen elämään, ja tämän jälkeen minun on helpompi rakastua uudestaan toiseen ihmiseen."

Melko vaikuttavaa puhetta tuntemattomalta naiselta, enpä usko että kovin moni näin luottavaisesti uskoutuisi juuri kohtaamalleen kaksikolle. Ehkä Coelhossa on sellaista taianomaista vaikutusvaltaa, että hän saa ihmiset avautumaan kuin simpukat... tai sitten hän on harhainen vanha mies, joka elää unelmiaan kirjojensa kautta.

Coelholla on varmasti ollut mukavaa makoillessaan alasti sängyssä 21-vuotiaan tytön kanssa sen tekosyyn nojalla, että hänen on selvitettävä menneisyyden virheet ja anottava Hilalilta anteeksiantoa. Siihen kun ei varmastikaan olisi löytynyt mitään muuta keinoa kuin kaikki intiimit hetket, joiden aikana Hilal yleensä anoo Coelhoa sanomaan ne kolme tärkeää sanaa, jotka kaikki nuoret ja viattomat tytöntylleröt haluavat kuulla tämän suuren ja mahtavan kirjailijan suusta huolimatta siitä onko ikäeroa se neljäkymmentä vuotta vai ei. Näin ainakin jos on uskominen Coelhon tarinointia, eli luultavasti nämä "sano että rakastat minua!"-pyynnöt ovat Coelhon itse kehittelemiä. Tai sitten Hilal on sekaisin kuin seinäkello ja etsii vanhemmista potentiaalisista rakastajista kadotettua isähahmoaan tai muuta yhtä freudilaista.

Mutta pointtina ei taidakaan olla se, onko kirja totta vai ei. Ihmiset ilmeisesti rakastavat Coelhoa riippumatta romaanien sisällöstä, ja vaikka pidänkin Alefia lähinnä ajanhukkana, aion tarttua kirjailijan teoksiin myöhemminkin, kenties lukaisen lopulta jopa ne kaikki. Voittaja on yksin antoi sen verran kivikovan toivon siitä, että helmiä voi löytyä lisääkin, ettei minulla ole varaa jättää asiaa tarkistamatta. Ja aina niistä pohdiskelevista sivun mittaisista puheenvuoroista löytyy pari kivaa oivallusta, ja jos tarina menee yhtä epäuskottavaksi höpötykseksi kuin Alef, voi sille ainakin naureskella.

Nick Cave - Bunny Munron kuolema

Kuuntelin Nick Cavea joskus nuorempana, koska musiikin synkkyys ja kohtalokkuus sopivat teiniaikojeni angstiin. Sitä paitsi paras kaverini oli suuri fani, joten pakkohan minullakin oli olla aavistus siitä, mihin hän käytti vapaa-aikansa. Sittemmin Caven musiikki on vaipunut minulta unholaan, mutta hänen teoksensa tarjoavat sellaista värikylläistä kielellistä ilottelua ja mielikuvituksella kyllästettyjä tapahtumia, että lienee aika tehdä reissu kirjaston musiikkiosastolle lainailemaan herran levyjä. Hänen ensimmäinen teoksensa Kun aasintamma näki Herran enkelin oli mielestäni groteski, väkivaltainen ja outo, mutta Bunny Munron kuolema on toista maata. Bunnyn vaimon tehdessä itsemurhan miehensä avioliiton ulkopuolisten seikkailujen takia Bunny jää kaksistaan poikansa kanssa ja piilottaa surunsa seksiaddiktionsa tyydyttämiseen millä hinnalla hyvänsä. Hänen päivänsä koostuvat kauneudenhoitotuotteiden kaupittelusta, joka tarjoaa oivan keinon päästä yksinäisten kotiäitien pöksyihin. Bunny Juniorin ei tarvitse mennä kouluun vaan hän istuu päivästä toiseen autossa "oppimassa" isänsä ammattia, vaikkei paljon mitään itse työnteosta näekään.

Bunny näkee itsensä komeimpana ja himoittavimpana miehenä kaikista. Egoistisen asenteensa avulla hän pääsee paneskelemaan ketä tahansa haluaa, ja sehän sopii hyvin, sillä muuten hän olisi pulassa jokapäiväisten lukuisten erektioidensa kanssa. Hän käyttää seksiä keinona purkaa kaikkea epämiellyttävää mitä hänen sisältään löytyy, ja jos sopivaa naista ei ole lähimailla tyydyttämässä hänen seksinnälkäänsä eli tarvetta paineiden purkamiselle, ei hän näe esteitä masturboimiselle edes vaimonsa hautajaisissa. Kuolleen Libbyn ystävät ja vanhemmat halveksuvat Bunnya sydämensä pohjasta, mutta Bunny ei anna tämän häiritä. Murhanhimoiset katseet Libbyn ystäviltä muuttuvat hänen silmissään himokkaiksi kutsuiksi villeihin seksiakteihin, ja sama pätee oikeastaan jokaiseen vähänkin viehättävään naispuoliseen henkilöön, jonka Bunny kohtaa. McDonald'sin tai hotellin aamiaistarjoilijatar, työkaverin uusin nainen, kauneudenhoitotuotteita ostamaan tarjoutunut juuri eronnut asiakas, aivan sama, Bunnyn on saatava kaikki, jotka hänen näkökenttäänsä osuvat. Pelkkä pari sanaa hänen himojensa kohteelta riittää varmistamaan sen faktan, että he ovat valmiita tositoimiin ja kaikki mitä Bunnyn tarvitsee tehdä on napsauttaa sormiaan.

Libbyn kuoltua hommat eivät enää menekään niin helposti kuin mihin Bunny on tottunut. Hän luulee olevansa tilanteen herra ja houkutelleensa milloin kenetkin kohteena olevan naisen peruuttamattomasti ansaansa, kunnes jokin menee viime hetkellä kummallisesti pieleen ja naisen juuri niin suostuvainen asenne muuttuu täysin päinvastaiseksi. Bunny ottaa turpiin vähintään yhtä monta kertaa kuin saa haluamansa, mutta häntä ei niin vain lannisteta. Avril Lavignen tai Madonnan ajatteleminen melko rivoon tyyliin ajaa melkein saman asian kuin itse seksin harrastaminen.

Kirjan takakannessa tarinaa kuvaillaan satiiriksi, mutta kuten yleensä näennäisesti pelkästään hauskojen kertomusten kohdalla tapahtumiin on ujutettu syvempiä merkityksiä kuin miltä pintapuolisesti katsottuna näyttää. Bunny Juniorin ehdoton rakkaus likaista isäänsä kohtaan ei häviä, vaikka isä ei osta hänelle silmätippoja kirveleviin silmiin tai huomaa lohduttaa häntä silloin, kun äidin kuolema tuntuu kestämättömältä. Niin isä kuin poikakin kehittelevät samanlaisen pärjäämiskeinon: he näkevät Libbyn kummituksen mitä oudoimmissa tilanteissa. Yleensä Bunny kohtaa edesmenneen vaimonsa vikitellessään muita naisia, mikä tietysti pilaa hänen panosuunnitelmansa kokonaan. Bunny Junior taas erehtyy luulemaan satunnaisia kadulla näkemiään naisia äidiksi, ja saattaa painaa päänsä näiden hameenhelmaan ennen kuin tajuaa, että on juuri syleillyt aivan tuntematonta tätiä. Viiltävän surun kokeminen haudataan kirjassa reteisiin maailmanmiehen elkeisiin, mutta jostain se kuitenkin aina tihkuu esille lukijassa sääliä synnyttävällä tavalla.

Bunny Junior on kirjan tasapainottava voima pikkupojan viattomuudessaan. Hänen lempiajanvietettään on lueskella tietosanakirjaa ja kun tilanteet käyvät joskus liian kuumottaviksi isän takia, hän pelastautuu ajattelemalla oikein kovasti jotakin juuri oppimaansa asiaa. Välillä hän suutahtaa vastuuttomalle isälleen, joka aina jättää hänet tuntikausiksi autoon istumaan, mutta ei raaski olla vihainen satunnaisia puuskia pidempään. Kenelläkään ei hänen mielestään ole niin riemastuttavan hauskaa ja taidokasta isää kuin hänellä. Pikkulapsen turmeltumaton maailma on vaarassa järkkyä rakkaista rakkaimman äidin kuoleman takia, ja ironista kyllä Bunny Juniorin suurin jäljelle jäävä turva eli isäpappa on myös hänen suurin uhkansa.

Bunnyn oma isäsuhde kalvaa häntä koko ajan, sillä Bunny Senior on kuolemassa syöpään mutta ei suostu menemään sairaalaan vaan äksyilee kotona. Häneltä Bunny on oppinut kaikki naistenkaatamistaitonsa ja puhuu isästään kunnioittavaan ja ihailevaan sävyyn omalle pojalleen, mutta todellisuudessa hänen välinsä Bunny Senioriin ovat tulehtuneet, eikä hän käy koskaan vierailemassa kuolemansairaan isänsä luona. On huvittavaa nähdä kuinka reaktiot ja luonteenpiirteet siirtyvät isältä pojalle: Bunny Seniorilla on samanlaista vaikutusvaltaa poikaansa kuin Bunnylla omaan lapseensa eikä ole vaikea nähdä, mistä Bunny on oppinut rivon puhe- ja ajattelutapansa. Samaa Bunny Junior on oppimassa täyttä häkää omalta isältään, ja välillä se näkyy ilahtuneena "vittu!"-huudahduksena. Normaalisti sellainen käytös ei miellyttäisi pienen pojan vanhempia, mutta Bunnylle on puhdasta voittoa kuulla lapsensa kehittyvän samaan suuntaan kuin hän itse.

Nick Caven omalaatuinen ja kuvaileva kieli on kekseliään juonen ja surkuhupaisan Bunnyn hahmon ohella kirjan suurin plussa. Hän kirjoittaa niin selkeästi ja värikkäästi, että kirjasta tulee melkein elokuvan veroinen visuaalisuudessaan. Bunny Juniorin herttaiset ja liikuttavat päänsisäiset ajatukset Bunnyn pervojen ja itsekkäiden mietteiden ohella luovat toisilleen huvittavan mutta myös surullisen kontrastin. Bunnyn lähestyvä kuolema on vääjäämätön ja hänen sekainen mielensä ajaa hänet lopulta epätoivoiseen syöksykierteeseen kohti rysähtävää loppua. Lopussa hänen kuolevat aivonsa yrittävät löytää viimeistä anteeksiantoa ja hyvitystä tai edes tekosyytä syntisille teoille, mutta ne jäävät hänen harhaisen mielensä syövereihin ja pelkäksi kuvitteluksi. Onneksi Bunny Juniorin kohtalo on valoisampi, vaikka kuka tietää kuinka vahvasti hän lähtee viemään isänsä perintöä eteenpäin.

Jens Lapidus - Luksuselämää

Silloin kun ruotsalaisen Lapiduksen ensimmäinen osa Stockholm Noir-trilogiasta eli Snabba cash rantautui Suomeen 2008, olin autuaan tietämätön dekkaristin aiheuttamasta hypestä. Samoin kävi jatko-osan Aldrig fucka upp kanssa, sillä en ollut kuullut kummastakaan kun sain ne viime keväänä käsiini. Outoa kyllä olin katsonut ekasta osasta tehtyä elokuvaa noin puolet, mutta antanut periksi kokiessani ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ymmärtää riikinruotsia. Mutta kun sitten viimein sain nämä hehkutetut trillerit hotkaistuiksi, liityin viipymättä Jensin fanikerhoon. Eihän kirjoja voinut edes laskea käsistään jännittävien käänteiden ja sympaattisten päähenkilöiden tai raivostuttavien pahisten takia. Olin siis onneni kukkuloilla kun nyt piinallisen odotuksen jälkeen olin yhtäkkiä kirjaston varauslistan ensimmäisellä sijalla ja pääsin uppoutumaan Tukholman alamaailman kuohuvaan draamaan vielä viimeisen kerran. Ja kyllähän se imaisi mukaansa, vaikka antoikin hieman odotella itseään.

Harmi kyllä olin ehtinyt unohtaa suurimman osan kahden ensimmäisen kirjan juonesta ja henkilöistä, mutta arvelisin, että kirjat toimivat myös itsenäisinä teoksina. Toki syvyys ja ahaa-elämykset jäävät uupumaan jos aloittaa lukemisen vaikka tästä Luksuselämäästä, ja onneksi tärkeimmät tyypit ja tapahtumat palautuivat lukiessa mieleeni. Samoin kuin edellisissä romaaneissa Lapidus vaihtelee kolmen eri henkilön näkökulmien välillä, ja aina luvun vaihtuessa ollaan eri henkilön mukana. Loppua kohden nämä melko erillisiltä vaikuttaneet tarinat kietoutuvat yhteen kiihtyvällä tahdilla.

Lapidus on cliffhangereiden mestari, sillä usein luku loppuu niin kurkuttavaan kohtaan, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa lukemista. Harmi kyllä vastausta uteliaisuutta kutitteleviin kysymyksiin ei koskaan saa seuraavalla sivulla, vaan välissä on luettava kahden muun päähenkilön tarinoiden jatkot. Onneksi nekin ovat yleensä jääneet niin vaarallisiin ja hurjiin hetkiin, ettei näkökulmanvaihdos koskaan jää harmittamaan muutamaa lausetta pidemmäksi ajaksi. Reaktiot heittelehtivät yhdestä ääripäästä toiseen: ensin jää harmittelemaan luvun loppumista ja päähenkilön tukalaan tilanteeseen jäämistä, sitten silmät hyppäävät raketin nopeudella seuraavalle sivulle etsimään vastausta pulmaan, kunnes aivot tajuavat, että ainiin, tässähän on taas jonkun toisen seikkailu menossa. Huulet alkavat mutristua tyytymättömyydestä, kunnes iskee valaistus: tämähän meinasi silloin kuolla! Onko se nyt elossa?, ja niin edellisen luvun vaaraan joutunut hahmo saa rauhassa odottaa vuoroaan.

Perusidea kirjoissa on Tukholman eritasoisten rikollisten seuraaminen. He juonittelevat toisiaan vastaan, suunnittelevat vankilapakoja, harjoittelevat pankkiryöstöjä, kikkailevat erilaisten rahanpesuyritysten kanssa. Ihmisten persoonallisuuksia ei unohdeta, vaan mehevimmät juonenkäänteet syntyvät ihmisten keskinäisistä suhteista ja kahakoista. Luksuselämää kertoo Jugomafian suurimman ja vaikutusvaltaisimman pomon tyttären Natalien, legendaarisen vankilapaon tehneen latino-Jorgen ja ruotsalaisen soluttautumistehtäviin joutuvan ja lähelle ammatikseen rahanpesua hoitavan älypää Johan Westerlundia pääsevän poliisi Hägerströmin tarinat.

Vaikka kertomus ei kantaisi ilman vedenkestävää juonta ja pienen pieniä yksityiskohtia tapahtumissa ja henkilöiden tekemisissä, mielenkiintoisinta on seurata päähenkilöitä ihmisinä. Jorgen egoistinen ajattelutapa ja pikkugangsterimainen puhetyyli tekevät hänestä tavallaan hellyttävän mutta myös ärsyttävän, kuten vallattomat villiviikarit yleensäkin. Natalie joutuu seuraamaan isänsä jalanjälkiä, menestyy mafiahommissa mutta hajoaa samalla jatkuvasti enemmän ja enemmän sisältä eläessään pillereillä ja teellä. Hänestä on vaikea saada otetta, sillä hän tuntuu yksipuoliselta ja kylmältä hahmolta. En osaa sanoa johtuuko se siitä, että Lapidus on tietämätön parikymppisten naisten sielunelämästä, vai onko hän yrittänyt hahmotella surusta rikkoutuneen ja siksi tunteensa jäädyttäneen naisen ajatusmaailmaa. Poliisi Hägerström elää työnsä vuoksi kaksoiselämää ja joutuu tasapainottelemaan yksityiselämän ja soluttautujaroolin välillä. Rauhaisan luonteensa ja rakkaudentäyteisyytensä takia hänestä on helppo pitää. Kuitenkaan nämä henkilöt eivät syvene niin vaikuttaviksi hahmoiksi kuin kahdessa ensimmäisessä romaanissa. En tiedä luinko ne nopeammin ja pääsin niin ollen uppoamaan lähemmäs pohjaa, vai onko Lapidus menettänyt pikkiriikkisen otettaan viimeisen osan kohdalla. Tapahtumat kyllä ovat yhtä vauhdikkaita kuin aiemmin, eikä henkilöissäkään sinänsä mitään vikaa ole. He eivät vain kosketa samalla tavalla kuin aiemmin.

Lapiduksella on ainutlaatuinen tapa kirjoittaa: ensinnäkin hän käyttää kaksoispistettä ja poikkeuksellisen lyhyitä lauseita melkein ärsyttävyyteen asti varsinkin Jorgen puheenvuoron aikana.

Hän oli omistajasukua. Silti: ankea tunnelma. Revi tästä: J-boy, Chillentunan gettolatino number one, legendaarinen ex-kokkelikuningas, pyöritti tavallista bisnestä" ja "Siihen aikaan: mies, myytti legenda. Nyt: niistä ajoista oli jo kauan.

Ymmärrän että tämä on Lapiduksen tehokeino ja ehkä jonkinlainen tavaramerkki, mutta välillä tekisi mieli vetää viiva pisteiden yli ja kertoa hänelle, että joskus välimerkkejä ei vain tarvita. Toiseksi Lapidus käyttää jatkuvasti samaa kikkaa menneiden tapahtumien kertaamiseen, eli hän laittaa henkilöt muistelemaan jotakin, mihin edellinen luku loppui, jotta lukija pysyisi kärryillä vaikka tilanne ei jatkuisikaan suoraan siitä, mihin se päättyi. Hän käyttää muisteluhetkiä myös taustoittamaan henkilöitä, kertomaan heidän lapsuudestaan ja nuoruudestaan jotta heitä voisi olla helpompi ymmärtää ja tuntea. Henkilöiden ajatuksiin on ujutettu myös melkoinen annos yhteiskuntakritiikkiä, kuten maahanmuuttajien ikuiset vaikeudet muuttua aidoksi osaksi ruotsalaista kulttuuria ja poliisivoimien tunarointi ja selän takana vehkeily.

Luksuselämää on erittäin viihdyttävä pakkaus, vaikka ei kahden aiemman romaanin tasolle ylläkään. Vertaisin trilogiaa taitavimpien chick lit-kirjailijoiden teoksiin, ellei se kuulostaisi niin alentavalta. Lapidus on toki luonut monimutkaiset ja aivojen käyttöä vaativat juonikuviot pohjalle, mutta kirjoihin sukeltaessaan on helppo unohtaa ympäröivä maailma ja vain keskittyä viihtymiseen, draamaan ja jännittäviin käänteisiin aivan samoin kuin hieman köykäisemmän genren teoksia lukiessa.

Hunter S. Thompson - The Rum Diary

 Mielestäni on synti ja häpeä, että Rommipäiväkirja on ensimmäinen teos ikinä, jonka luen herra Thompsonilta. Häntä pidetään gonzo-kirjallisuuden (jonka pointtina on kirjoittaminen yksikön ensimmäisessä persoonassa päiväkirjamaiseen, subjektiiviseen kerrontatyyliin) isähahmona, ellei peräti sen luojana. Ainakin hän popularisoi genren, vaikkei olisi sitä itse keksinytkään. Kerran pääsin noin neljäsosan eteenpäin Suurta hainmetsästystä, johon on koottu aimo annos Thompsonin lehtijuttuja. Teksti oli liian poliittista ja etäistä jaksaakseni koko paksun niteen loppuun asti, mutta The Rum Diary oli aivan toista maata. Innostuin siitä alunperin nähtyäni trailerin vasta ilmestyneestä kirjaan pohjautuvasta elokuvasta, jonka pääosaa näyttelee kukas muu kuin Johnny Depp.

Ryntäsin siis kirjastoon voidakseni elokuvan ilmestyessä Suomeen (luultavasti massiivisella viiveellä) vertailla sitä alkuperäisteokseen. Jo trailerista voi päätellä, että tarinan ainoasta näkyvästä naishahmosta on tehty paljon merkittävämpi kuin se kirjassa on, ja hyvin keskeinen henkilö on jätetty pois kokonaan. Kai se on ihan viihdyttävääkin, ettei leffa seuraa kirjaa sataprosenttisen uskollisesti, mutta hieman oudolta ratkaisu tuntuu.

Asiaan! Paul Kemp on toimittaja, joka jättää New Yorkin taakseen Puerto Ricon vuoksi. Hänet pestataan heti ekana iltana paikalliseen sanomalehteen, josta kehkeytyy äkkiä hänen uusi kotinsa ja sanomalehden väestä hänen perheensä. Aivan perheille yleensä ominaiset lämpimät välit eivät tälle yhteisölle kuulu, mutta ainakin he muodostavat oman pienen porukkansa, joka humaltuu enemmän tai vähemmän hyvässä yhteishengessä joka ilta (tai oikeastaan päivä, tai aamu). Turhia kohteliaisuuksia ei vaihdella, vaan puhetyyli ja käyttäytyminen on monilla karskia ja ronskia. Tarpeeksi humalaisina sarkastiset kovikset ja äkkipikaiset sedät saattavat hieman raottaa porttia todellisiin pehmeämpiin tunteisiinsa, mutta muuten meno on erittäin perinteisen miehekästä.

Rommi siivittää kirjan nimen mukaisesti tarinaa alusta asti: jo laskeutuessaan koneella San Juaniin Kemp on puolikännissä. Hänen päivänsä ovat yhtä kiertokulkua nousuhumalasta suloiseen alkoholin mukanaan tuomaan hällä väliä-asenteeseen, siitä laskuihin ja krapulaan. Kenties siksi en kyllästy tarinan aikana kertaakaan, vaikka tapahtumat välillä junnaavatkin paikoillaan. Lehdellä menee jatkuvasti huonommin ja huonommin, mikä on heijastusta sen lähes pelkästään juomisesta kiinnostuneiden työntekijöiden yhä pahenevasta rappiotilasta. Kemp ei ole poikkeus vaan on ihme, miten hän useina iltoina edes pysyy tolpillaan kaadettuaan sisäänsä saavikaupalla rakasta rommiaan. Auton ajaminen humalaisena ei ole homma eikä mikään, vaan luonnistuu minkä asteen päihtymystilassa tahansa.

Kemp on teoksen sympaattisin ja inhimillisin hahmo aivan epäilyksettä. Hänen tekosensa eivät välttämättä aina noudata moraalin lakeja, mutta se annettakoon anteeksi hänen pidettävän persoonansa vuoksi, johon vaikuttaa sekin, että ressukkaa käy hieman sääliksi. Hänen viha-rakkaus-suhteensa asuinpaikkaansa ja jatkuva kaiho jotakin uutta ja erilaista kohtaan on hieman surullista, etenkin kun hän kuitenkin haaveilee aloillensa asettumisesta ja toteuttaakin voimistuvaa mielihaluansa määrätietoisesti tarinan edetessä. Ja vaikka hän periaatteessa onkin kunnianhimoton ja laiska juoppo, löytyy hänestä sellaista karismaa, ettei häntä mitenkään voi paheksua. Myönnän käsityksen saattavan johtua siitä, että kuvittelin hänet useimmiten Johnny Deppinä. Syy saattaa olla osittain myös siinä, että Kempin ollessa tarinan silmät ja korvat hän kuvailee kaikkea ympärillään tapahtuvaa omasta näkökulmastaan, jolloin muut näytetään paljon epäsuotuisammassa valossa kuin hänet itsensä.

Kemp on auttamattomasti rakastunut jo lentokentällä bongaamaansa ihastuttavaan kultakutriin, joka onnetonta kyllä osoittautuu hänen työkaverinsa Yeamonin (joka on mystisesti pudonnut pois elokuvaversiosta) naiseksi Chenaultiksi. (Minua muuten kiehtovat nämä omituiset nimet, joiden en edes tiennyt olevan olemassa) Edes hakatuksi tuleminen ei aja Chenaultia pois miehensä luota, vaikka lopulta hurjien käänteiden, kuten psykoottisen alaston-tanssikohtauksen ja uhkaavan lähes tappeluksi äityvän yhteenoton jälkeen Kemp saa haluamansa. Tappeluista puheen ollen kirjasta löytyy useampikin kauhistuttava mellakka, joiden seurauksia voi vain äimistellä ja pohtia, onko moinen ollut todellisessa elämässä mahdollista. Kenties Kempin rommihuurut hieman värittävät tapahtumia, mutta korruptoituneet poliisivoimat tuskin ovat täyttä mielikuvituksen tuotetta, ehkäpä eivät ollenkaan.

Viihdyttävä sukellus 50- ja 60-luvun vaihteen aikaisiin karibialaisten maisemien uskomattomiin käänteisiin ei onneksi lopu kirjan sulkemiseen, vaan kohta on mahdollisuus kokea sama uudestaan visuaalisena versiona. Mutta syy siihen miksi rynnistin ensiksi kirjastoon on se, että useimmiten oman pään sisällä kehitellyt mielikuvat kirjojen tapahtumista eivät vastaa ollenkaan sitä, minkä joku elokuvantekijä myöhemmin siirtää valkokankaalle. Usein jälkimmäinen jää kauas jälkeen siitä, millaisen filmin tarinasta on itse itselleen luonut. Thompsonin kuvaukset niin Chenaultista kuin Puerto Ricon kuumasta auringosta ja koko ajan lähietäisyydellä olevasta merestä ovat niin taitavia ja houkuttelevia, että kuka edes tarvitsee elokuvaa näyttämään ne meille?