Olin kirjamessuilla kuuntelemassa Sara Jungerstenin haastattelua, jossa hän puhui kirjastaan Lika delar liv och luft. Puolituntisen aikana ehdittiin käsittelemään romaanin tärkeimpiä teemoja ja pureutumaan niihin syihin, jotka ajoivat Jungerstenin kirjoittamaan äidiksi tulemisesta, laihuuden ihannoimisesta, hyvän rakkaussuhteen määritelmästä, synnyinseutujen ja perhetaustan tärkeydestä. Jungersten vaikutti avoimelta ja hymyilevältä, ja keskustelussa kirja nousi esiin aivan eri valossa kuin itse olin sen kokenut. Haastattelija Katarina Gäddnäs vaikutti olevan täysin kirjan pauloissa, ja kehui sitä aina kun sopiva tilaisuus tarjoutui. Se on tietenkin toivottavaa antoisan keskusteluhetken kannalta, sillä Jungersten tempautui oitis mukaan ja innostui ruotimaan kirjansa sanomaa kenties eri tavalla kuin mihin olisi pidättyväisemmän keskustelukumppanin - kuten minun - kanssa kyennyt.
Toivon, että Lika delar liv och luft olisi tarjonnut minulle samaa kuin Gäddnäsille, mutta harmillisesti kokemukseni jäi nahkeammaksi. Jungerstenin nähdessäni yllätyin kahdesta seikasta: siitä, että hän ei ole parikymppinen tytönhupakko, sekä siitä, että hän vaikutti paljon helpommin lähestyttävältä kuin kirjansa. Ymmärrän toki erotella kirjan päähenkilöt luojistaan, mutta sekä Jungerstenin ensimmäinen teos Wannabe että toinen kirja jättävät jälkeensä hyytävän vaikutelman. Molemmat päähenkilöt ovat itsekeskeisiä ja ulkonäköfiksoituneita. Molempien maailmassa tuntuu olevan mahdotonta löytää aitoa rakkautta. Molempia vaivaa jäytävä yksinäisyys, jonka he yrittävät peittää ylemmyydentuntoa tihkuvan asenteen taakse. Päähenkilöiden seistessä tarinan keskiössä ja heidän näkökulmansa hallitessa tarinaa ei ole ihme, että epämiellyttävien hahmojen läsnäolo vaikuttaa negatiivisesti koko lukukokemukseen. Toisaalta luotaantyöntävien tyyppien luomisessa on positiivinen puoli: taituruutta vaativa ansiohan sekin on.
Yhteistä Jungerstenin kirjoille on myös nykypäivän ulkonäköpaineiden selkeä läsnäolo. Lika delar liv och luftin Mira kammoksuu teini-ikäistä itseään, joka oli kymmeniä kiloja painavampi kuin hänen nykyminänsä on. Tikkulaihana ja hermostuksesta tärisevänä hän hallitsee uutta viimeisen päälle kiillotettua elämäänsä, jonka päivät hän täyttää pikkuruisen kroppansa ylläpidolla ja vaimon velvollisuuksien suorittamisella. Niihin kuuluu hänen mielestään asunnon sisustaminen, muotiblogien seuraaminen ja mahdollisimman hajuttomana, värittömänä ja mauttomana aviomiehen Karin edessä esiintyminen. Hän tekee kovasti töitä ollakseen mahdollisimman näkymätön, jotta ei paljastaisi mitään entisestä rempseästä ja tilaa ottavaa persoonastaan. Koska hänen miehensä on rikas ja menestyvä, on hänen oltava jatkuvasti varuillaan ansaitakseen ja pitääkseen paikkansa menestyneen miehen pikkuvaimona.
Kun Wannaben Tove tavoitteli laihuutta, eivät hänen motiivinsa olleet kovin selkeät. Syömishäiriöisestä käyttäytymisestä pystyi hänen kohdallaan kyllä puhumaan, mutta hän pyrki syömättömyydellä saavuttamaan jonkinlaista suurempaa kontrollia ja toisaalta ehkä sitä eteeristä painottomuuden ja epätodellisuuden tunnetta, joka syömättömyydestä seuraa kurnivan nälän pikkuhiljaa kadotessa. Miran kohdalla Jungersten ei ole edes pyrkinyt naamioimaan tämän tarkoitusperiä, vaan Mira haluaa olla laiha, koska se on olevinaan nykynaisen tehokkain lyömäase. Mitä laihempi, sitä kelvollisempi. Mitä pienempään tilaan mahtuu, sitä halutumpi. Siksi Mira myös häivyttää todellista persoonaansa, jotta hänen miehellään ei olisi mitään, mistä valittaa. Tietysti Miran absurdit tavoitteet kääntyvät häntä itseään vastaan, eikä hän pysty ylläpitämään kulissi-identiteettiään ikuisesti. Kari on onneksi sen verran normaali, että hän toivoisi vierelleen aidon Miran kolean esittäjän sijaan.
Mira suuntaa jatkuvan kriittisen energiansa paitsi jokaiseen kohtaamaansa ihmiseen, myös itseensä. Epävarmuuttaan hän koettaa peittää haalimalla asuntoonsa ja itsensä ylle erilaista merkkikampetta, joka osoittaisi muulle maailmalle hänen arvonsa. On lähes irvokasta, kuinka pinnallinen ja ikävä ihminen Mira on. Jungersten on vienyt hänen hahmonsa niin pitkälle nykynaisen naurettavia kriteerejä tavoittelevaan ääripäähän, että häntä on mahdotonta ymmärtää. Tai ainakaan mikään hänen suljetussa persoonassaan ei kannusta etsimään ymmärrystä.
Jungerstenin tavoitteet ovat ilmiselvät, mutta ihannenaisen standardien arvostelu ei osu läheskään nappiin, kun kritiikin välittäjä itsessään on niin irrallinen ja epätodellinen. Hänen päänsä tuntuu olevan tyhjää täynnä, vaikka teini-iän aikoja sitten ohittaneen nykynaisen luulisi osaavan suodattaa median tyrkyttämän naiskuvan. En halua mitenkään vähätellä syömishäiriön tuhoisaa voimaa, joka voi kaapata valtaansa kenet tahansa iästä ja sukupuolesta riippumatta. Mira ei kuitenkaan herätä mitään empatian tunteita, eikä Jungerstenin toteutus ole nokkelimmasta päästä. Paras lääke riittämättömyyden tunteeseen on tietysti laihduttaminen, eikö? Kuinkas muutenkaan, naisiahan tässä ollaan, ja vastassamme on paha maailma, joka ei hyväksy ketään XS:ää suurempaan kokoon pukeutuvaa? Eiköhän ala olla yleisesti tunnettu fakta, että laihuuden ihannointi on järjetöntä, ja osuvampaa olisi käsitellä aihetta tuoreesta näkökulmasta ja sellaisen päähenkilön kautta, joka ei yritä mukautua typeriin ideaaleihin.
Kirjassa alkaa tapahtua, kun Mira tulee raskaaksi ja joutuu oikeaan myllerrykseen muuttuvan kroppansa aiheuttaman kriisin myötä. Tässä alkaa olla jo hieman järkeä, ehdin ajatella, sillä uskoisin monien syömishäiriöttömienkin murehtivan raskausaikana kasvavaa vartaloaan. Olen itsekin todistanut vierestä, kuinka tuleva nuori äiti - jonka luulin pysyttelevän visusti kaukana kaikesta laihuushömpötyksestä - voivottelee suureen ääneen kummallisia ruokahimojaan, pohjatonta nälkäänsä ja kohisten kasvavaa vatsaansa, saaden vastaukseksi kuoron vielä suurempaan ääneen huudettuja julistuksia siitä, kuinka hän on todella hoikka ja pieni ja hänhän on tuskin koskenut ruokaansa ja nyt on kuule lupa syödä ja herranjestas sinähän olet pelkkää luuta ja nahkaa ja anna nyt vauvalle jotain ravintoa, ettei se kuihdu olemattomaan vatsaasi. Nämä keskustelut ovat aina yhtä uuvuttavia, käytiin ne sitten työpaikan taukotilassa viikonlopun jälkeistä pöhötystä surkutellen tai ruokakaupan ilmaisia maistiaisia tarjoavan tytön edessä pakollisia "jos nyt vielä yhden matkalle mukaan, vien tästä lapsillekin, ei kyllä tällä vatsalla pitäisi heh heh"-mantroja ladellen.
Jungersten päättää kuitenkin liu'uttaa Miraa kokonaan uuteen suuntaan, jolloin kirja lähtee äkisti valumaan kohti äitiyden myötä valaistumisen kokeneen kypsän naisen kasvutarinaa. Kun Mira muuttaa synnyinseuduilleen takaisin vanhempiensa nurkkiin, alkaa hän pikkuhiljaa oivaltaa, mikä elämässä on tärkeää. Tässä vaiheessa Lika delar liv och luft vaihtaa suoraan viitosvaihteelle - pitkäveteisyydessä. Mira tapaa tuttuja menneisyydestä, alkaa lämmetä, alkaa aueta, alkaa käsittää, kuinka merkittävää uuden elämän luominen on, ja kuinka vartalolla ja täydellisellä itsensä hallinnalla ei ole suuremmassa mittakaavassa mitään merkitystä. Onpahan vielä naisten oikeuksien puoltaminen ujutettu mukaan todella näppärästi Miran lähtiessä metsälle ammuskelemaan. Hohhoijaa.
Tavallaan tarinan kehityskulku on täysin oikea, ja Jungerstenin aikomukset ovat hienot, mutta jokin minussa asettuu kovasti vastahankaan. Jungersten tekee kaiken niin alleviivaavasti, että aivan naurattaa ja hieman hirvittää. Ansioksi voi lukea, että Mira on lopussa enää noin puoliksi todellisuudesta irtaantunut jääkuningatar. Muutaman kerran hänessä voi jopa nähdä vilauksen persoonasta, joka vaikuttaa etäisesti tutustumisen arvoiselta. Jungerstenin kirjoitustaidoissa ei myöskään ole mitään moitittavaa, vaan hän on itse asiassa todella hyvä kirjoittamaan. Siksi tunsin luku toisensa jälkeen uteliaisuutta Miran tarinaa kohtaan siinä määrin, että jaksoin lukea romaanin mutisematta loppuun asti. Harmi, että en lukenut samaa kirjaa kuin Gäddnäs.
Sara Jungersten: Lika delar liv och luft. Schildts & Söderströms 2013. 245 s.
