perjantai 28. joulukuuta 2012

Jane Green - The Patchwork Marriage



Miellän Jane Greenin aina chick lit-kirjailijaksi, mutta en nyt asiaa tarkemmin pohtiessani keksi syytä sille. Hän kirjoittaa kevyesti, enkä ole lukenut yhtäkään kirjaa, jossa rakkaus ei olisi pääosassa, mutta ne eivät vielä yksistään määritä chick litiä. Green kirjoittaa viihdettä, jonka pääosa on aina naispuolinen, mutta hänen sankarittarensa voivat olla minkä ikäisiä tahansa ja missä elämäntilanteessa tahansa. Oikeastaan yritykset luokitteluun ovat muutenkin täysin hyödyttömiä, sillä mitä väliä kategorialla, kunhan kirja imaisee mukaansa? Jane Green kun on ennen kaikkea tarinankertoja. Viihdyn aina yhtä hyvin Greenin kertomusten parissa riippumatta aiheesta, sillä niissä on selkeä juoni, useita jännitysmomentteja ja onnellinen loppu. Ne ovat kuin satuja aikuisille: tarinoita, jotka kertovat juuri siitä mitä takakansi lupaa ilman piilotettuja tasoja tai vakavamielistä melankoliaa. Tosielämää pienin lisämaustein, jotka varmistavat, että lukijalle jää hyvä mieli.

The Patchwork Marriage kertoo oikeastaan todella rankoista aiheista, mutta tyylilleen ominaisesti Green ei kirjoita lannistavasti. Pointtina on päästä huonompien kausien läpi voittajana luovuttamisen tai surkuttelun sijaan. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen kerrotaan Andin näkökulmasta. Hän on onnellisesti naimisissa Ethanin kanssa mutta ei yhtä onnellisissa väleissä Ethanin vanhimman tyttären kanssa. Nuorempi Sophia on Andille kuin oma tytär, mutta Emily on oikea kauhukakaran perikuva, joka kerjää isänsä huomiota eikä voi sietää Andia. Toisessa ja kolmannessa osassa muutkin pääsevät avaamaan tarinaa omasa näkökulmastaan, ja oikein yllätyin kuinka monin eri tavoin tukalan tilanteen voi kokea. Riitaisa arki huipentuu siihen, kun paljastuu, että Emily on raskaana. En halua kertoa liikaa, sillä oma jännityksensä syntyy siitä, toteutuvatko Andin haaveet adoptiolapsesta, jonka hän saa kasvattaa vauvasta asti, vai aikooko Emily omaksua äidin roolin teini-iän angsteista huolimatta.

Koko alkupuolisko kirjasta on yhtä hampaiden kiristelyä, kun Andi tekee kaikkensa saavuttaakseen edes jonkinlaisen rauhan Emilyn kanssa. Emily käyttäytyy kuin mikäkin pikkulapsi ja alkaa parkua raivokkaasti heti kun ei saa tahtoaan läpi tai kun Ethan osoittaa huomiota Andille. Sympatiani olivat pitkään kokonaan Andin puolella, sillä hän todella yrittää olla miellyttävä ja ymmärtäväinen Emilya kohtaan. Hän näkee kuitenkin vaivaa aivan turhaan, sillä Emily on päättänyt lujasti olla kiintymättä uuteen äitipuoleensa. Andin kamppailussa teini-ikäisen raivoa vastaan on jotakin samaa kuin keskusteluissa siitä, kuinka opettajien tulisi pärjätä nykyajan koululaisten kanssa. On varottava sanojaan, on löydettävä juuri oikeanlainen lähestymiskeino jokaisen oppilaan kanssa, on osattava selittää pöyristyneille vanhemmille, mitä heidän kullannuppunsa puuhailee päivisin. Andi tasapainottelee samaan malliin Ethanin kanssa, joka ei suostu huomaamaan, kuinka taitava hänen tyttärensä on manipuloimaan. Andin halu jättää koko uppoava laiva taakseen on täysin ymmärrettävä, varsinkin kun Emily on tehnyt varsin selväksi, ettei Andi tule koskaan olemaan äiti hänelle. Andi on valmis rakastamaan Emilya kuin omaa tytärtään, mutta se ei riitä.

Minun oli vaikea ymmärtää, mistä kaikki Emilyn viha kumpuaa Andin ollessa niin uhrautuvainen, tai miksi hän pitää kivenkovaa kiinni käsityksestään, jonka mukaan Andi on pelkkä huijari, joka esittää rakastavansa Ethanin tyttäriä vain pitääkseen miehensä tyytyväisenä. Kun Emily pääsee kertomaan omasta näkökulmastaan, valkenee pikkuhiljaa, ettei hänen käyttäytymisensä liity oikeastaan mitenkään Andiin. Hän on vain oiva kohde sille surulle ja suuttumukselle, jota hylkäämäksi tulemisen tunteet ovat aiheuttaneet. Emily sanoo useasti, kuinka hän pelkää kaikkien alkavan vihata häntä heti kun tutustuvat häneen, joten on helpompi kääntää selkänsä itse, ennen kuin hänet torjutaan. Asenne on mielestäni täysin ymmärrettävä, varsinkin teini-iässä, kun kaikki, normaali elämäkin, on muutenkin tarpeeksi vaikeaa. Emilysta on silti vaikea pitää, ennen kuin hän rauhoittuu ja aikuistuu. Senkin jälkeen riidat ovat hermostuttavia, sillä Andi ja Emily tajuavat toisiaan täysin väärin. He ajattelevat ristiin ja luulevat toisistaan asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Jossakin vaiheessa perheen ulkopuolinen apu tulee puheeksi, ja ehdin jo innostua, mutta ajatusta ei koskaan toteuteta.

Kirjan lopussa on Jane Greenen haastattelu, jossa hän kertoo motiiveistaan kirjan kirjoittamiselle ja tavasta, jolla tarina kehittyi kirjoittamisen aikana (lisää tällaisia!). Green sanoo huomanneensa lopussa, että Emilysta oli yllättäen kehittynyt hänen lempihahmonsa, ja niin kävi minullekin. Yhdessä vaiheessa hän käy läpi lähes nolostuttavan kliseisen muodonmuutoksen lihavasta, rumasta goottitytöstä kauniiksi ja laihaksi blondiksi. Ulkonäöllisesti ratkaisu on naurettava, varsinkin kun sitä korostetaan kyllästymiseen asti. Myös Emilyn suhde ensimmäiseen poikaystäväänsä on samalla tavalla stereotyyppinen kuin hänen uudistunut ulkonäkönsä, mikä hiukan oudoksutti. Greenillä on ilmiselvästi lentävä mielikuvitus, joten miksi tämä geneerinen hahmo? Muutoin Emilyn kehitys on pelkästään myönteistä luettavaa. Hänestä tulee seesteisempi ja hän alkaa viimeinkin ymmärtää, miten hänen entinen käytöksensä vaikuttaa läheisiin, jotka ovat hänelle tärkeitä. Silti minun on myönnettävä, että luin aikuistuneen Emilyn ja uutta puhtia saaneen Andin taisteluja välillä aavistuksen vahingoniloisena. Osittain koska Emily tajuaa millainen hirviö hän on nuorempana ollut ja osittain siksi, ettei Andi enää joudu jatkuvasti alakynteen. Green osaa koukuttaa lukijansa jo henkilöiden välisillä kemioilla, joille The Patchwork Marriage rakentuukin. Romaani on hyvin dialogipainotteinen ja henkilöiden yhteenotot, niin riitaisat kuin intohimoiset, ovat välillä aivan rehellisesti todella jännittäviä.

Romaanin tarina rönsyilee ajan ja aiheiden suhteen paljon enemmän kuin osasin odottaa. Emilyn kesyttäminen ei olekaan suurin dilemma, vaan yleisemmin perheen kasassa pysyminen, miten vuosien vieriminen vaikuttaa sen rakenteisiin. Vaikka vanhempi-lapsi-suhde on kirjan suurin aihe, ei rakkaussuhteita ja niiden tuomaa draamaa unohdeta, puhumattakaan ystävien merkityksestä. Maailman tavallisimmat aiheet, mutta minä en ainakaan kyllästy niihin koskaan. Andi ehtii käydä eron partaalla ja ihastua toiseen mieheen, mutta myös Emilyn ja jopa Andin ystävien suhteisiin paneudutaan. Tietyt kohtaukset tuntuvat irrallisilta eivätkä olisi puuttuessaan välttämättä huonontaneet romaania, mutta toisaalta, miksi kaikkien tapahtumien pitäisi liittyä loogiseen suurempaan kokonaisuuteen? Green kirjoittaa hyvin, romaania lukiessaan rentoutuu ja sen suoraviivaisesta helppolukuisuudesta nauttii. Lopussa kaikki kääntyy tietysti parhain päin, ja ehkä moitteeni Emilyn kulunutta hahmoa kohtaan johtuvatkin siitä, että romaanin viimeiset käänteet ovat Disney-satujen "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti"-tasoa. Emily pääsee epävarmuuksistaan, luotaantyöntävästä ulkomuodostaan ja yksinäisyydestään. Juuri sen takia Jane Greenin romaanit ovat ihania: ne voivat olla hieman epäuskottavia sokerisuudessaan, mutta samalla mietin salaa, että voi kun minullekin kävisi noin hyvin!

torstai 20. joulukuuta 2012

Riikka Pulkkinen - Vieras


Olin aivan ihastunut Riikka Pulkkisen edelliseen romaaniin, ja haluan sanoa heti, että Vieras teki minuun vielä suuremman vaikutuksen. Minulla ei ollut mitään epäilyksiä siitä, etteikö Pulkkisen kolmas romaani lunastaisi odotuksia, ja lukemani (onneksi vain muutamat) arviot ovat olleet oikeastaan poikkeuksetta positiivisia. Tosin yhdessäkään niistä en huomannut sellaista hehkutusta, jolla haluaisin itse täyttää tämän tekstin. Kyllähän Vieras on saanut huomiota, niin paljon että se meinasi yhdessä vaiheessa tulla korvista ulos (esim. kirjamessujen aikaan), mutta ajattelin silti, että kirja on luultavasti korkeintaan "tosi hyvä". Mutta ei niin hyvä kuin Totta. Nyt lukemisen jälkeen en tiedä, kannattaako näitä kahta romaania edes vertailla, sillä ollessaan selkeästi tuttua Pulkkista ne ovat silti kaksi omanlaistaan kirjaa.

Tiesin etukäteen sen, että Vieraan kertoja Maria on pappi, joka pakenee tukalaa tilannetta kotoaan New Yorkiin äitinsä juurille. Nuorempana hän on sairastanut anoreksiaa ja tanssinut balettia, ja hän muistelee menneisyyttään samalla kun koettaa järjestellä nykyisyyttään siedettävämpään muotoon. Sitä en tiennyt, että tarinan yksi tärkeimpiä henkilöitä on pikkuinen Yasmina, joka ei ole syntyperältään suomalainen vaan yrittää opetella maan tavoille ja omaksua kieltä niin uutterasti kuin vain pystyy. Maria ja Yasmina ystävystyvät, ja pikkuhiljaa Maria huomaa, että Yasmina pelkää jotakin, jota hän joutuu pakenemaan päivittäin. Kaikki eivät ole suopeita maahanmuuttajia kohtaan.

Monikulttuurinen New York luo selvän kontrastin sulkeutuneemmalle suomalaisuudelle, ja rasismi ja erilaisuus ovat romaanin tärkeimpiä teemoja. Vaikka uusi kaupunki on paljon avoimempi kuin Marian kotipaikka, on sielläkin omat ristiriitansa ja säännöt sille, mikä on kenenkin reviiriä.  Maria joutuu toteamaan, ettei hänen äitinsäkään ollut välttämättä niin sinut ei-suomalaisen taustansa kanssa kuin antoi ymmärtää tarinoissa, joita kertoi lapsilleen. Eksynyt Maria ei ole enää varma kuka hän on pohjimmiltaan, ja uskaltaa ehkä siksi heittäytyä välillä villiksi ja vastuuttomaksi päästyään pois kotoaan. Hän jättää aviomiehensä Suomeen ja viettää öitä miehen kanssa, jota kutsuu Tuntemattomaksi ja joka saa hänet uhmaamaan järjen ääntä, huitaisemaan pois kaikki entisen elämänsä vaatimukset. Kenties se on yritys pyyhkiä pois raskas menneisyys, kenties epätoivon sävyttämää riemua siitä, ettei hänellä ole sillä hetkellä mitään menetettävää.

Täytyy myöntää kenties hieman tylysti, että uskonasiat eivät yleensä kiinnosta minua lainkaan. Kaikki kirkko- ja jumala-puhe haukotuttaa. En voi sanoa, että Pulkkisen romaani olisi kovasti lisännyt mielenkiintoani kirkkoa kohtaan, mutta kirjassa käydään sellaisia keskusteluja uskonnon roolista ja papin velvollisuuksista ja perimmäisistä tehtävistä, että huomasin oikein jääväni pohtimaan asioita lukemisen lomassa. Vaikka kuulun kirkkoon, se ei näy elämässäni oikeastaan mitenkään, mutta kuinkakohan monelle seurakunta muodostaa tärkeän yhteisön? Kuinka paljon sen kautta oikeastaan vaikutetaan yhteiskuntaan? Marian huomatessa kuinka vaarallisessa tilanteessa Yasmina saattaa olla, hän yrittää vedota paikkakunnan asukkaisiin puhumalla lähimmäisenrakkaudesta ja yhteisöllisyydestä. Ajan hengen mukaisesti ihmiset ovat kuitenkin epäluuloisia ja omiin yksityisiin elämiinsä sulkeutuneita, vieraita naapureilleenkin, vaikka heitä erottaa vain yksi ohut seinä. Ulkomailla Maria taas hämmentyy ja huomaa epäluulojensa kasvavan, kun tuleva kanssa-asuja osoittaa alusta asti hämmästyttävää luottamusta häntä kohtaan. Perheen vastuu nousee myös esille, sillä velvollisuus pitää huolta perheenjäsenistä ja pysyä kasassa ei välttämättä ole itsestäänselvä. Marian ja hänen isänsä lyhyissä puhelinkeskusteluissa valtameren yli on töksähtelevyydestä huolimatta jotakin liikuttavaa: "Isien ja tyttärien puheen rytmi, taukojen tahdit".

Mielenkiintoisin tarinalinja minulle oli Marian nuoruusvuosien anoreksiakuvaukset. Voisi luulla minun jo kyllästyneen syömishäiriökirjallisuuteen ottaen huomioon sen määrän, mitä olen aiheesta lukenut, mutta Marian sairaudessa on omalaatuinen juonne, nimittäin uskonnollisuuden rooli itsensä nälkiinnyttämisessä. Nuori Maria hakee uskonnosta kannustimia syömättömyydelle, ja tekee ruokien pilkkomisesta ja millintarkoista määristä omat rituaalinsa. Hän uskoo kärsivänsä ihmiskunnan puolesta, ja hurahtaa lähes hulluuden puolelle. Se ei olekaan lainkaan outoa ottaen huomioon, miten vaisusti kroppa ja pää toimivat 37 kg:n painossa. Marian itsekidutus on tuskallista luettavaa, mutta mikäli ei ole täysin sopimatonta sanoa näin, myös kiehtovaa. Kerrankin syynä ei ole halu laihtua ulkonäköpaineiden vuoksi (näitä syitä mitenkään vähättelemättä), vaan erikoisempi halu antautua uskolle sieluineen ja vartaloineen kaikkineen. Toisaalta syömishäiriöissä, tavassa antaa niille valta hallita koko elämää, taitaa aina olla jotakin rituaalista ja harrasta.

Tanssipuolesta en jostain älyttömästä syystä saanut paljonkaan irti. Luulin, että se vetoaisi minuun eniten, mutta kuvaukset jäävät kenties liian etäisiksi tai tanssityyli on minulle niin tuntematon, etten osannut eläytyä kunnolla. Maria koettaa puhdistautua tanssin kautta, päästää itsestään irti, mutta pyrkimys intohimoon ja heittäytymiseen ei välity muuten kuin sanojen tasolla. Tai ehkä juuri se on asian ydin: Maria on niin jumissa omissa huolissaan, että joutuu harjoittelemaan yhtä pientä liikettä uudestaan ja uudestaan pääsemättä tanssin vapauttavaan vimmaan.

Vaikka sanoin, ettei Tottaa ja Vierasta kannata vertailla, teen niin kuitenkin pikkuisen. Maria on jollain tapaa todella tuttu päähenkilö, hämmentynyt ja varovainen, mutta se on vain yksi puoli hänestä. Hän osaa suuttua kun siihen on aihetta ja saa useimmiten myös suunsa auki, hän tarttuu toimeen kun sitä vaaditaan ja yrittää parhaansa saadakseen tahtonsa läpi.  Ajattelin aluksi, että Vieras on tunnelmaltaan aivan samanlainen kuin edellinen romaani: melankolinen, ikään kuin utuinen. Surullinen ja hauras, unohtamatta pilkahduksia hiljaisista onnen hetkistä. Mutta mitä enemmän luin, sitä enemmän huomasin jonkinlaista särmää, aivan kuin Vieras olisi jotenkin konkreettisempi, hetkittäin jopa äkäinen. Voi myös olla, etten enää muista Tottaa tarpeeksi tarkasti, vaan mielessäni on vain jonkinlainen uninen mielikuva. Niin tai näin, vaikka Maria kuljeskelee päämäärättä ja etsii paikkaansa, ei Vieras ole yhtään epämääräinen tai haahuileva. Se on vahva romaani, joka ottaa kantaa todellisiin ongelmiin. Romaanissa on useampi taso, ja Pulkkinen on myös sekoittanut mukaan hieman kokeellisempaa, lyyrisempää tekstimuotoa, jossa sama sana toistuu ja lauseet valuvat pitkin sivua miten sattuu. Kyseiset tekstinpätkät ovat tavallaan kauniita ja auttavat ymmärtämään Marian ajatuksia ja hetken kiihkoa, mutta samalla hieman häiriinnyin hetkittäisistä katkoksista tyylissä. Nautin paljon enemmän Pulkkisen tyylistä kirjoittaa siitä, miten Maria kokee ympärillä olevan maailman. Marian saapuessa New Yorkiin kuvaukset ovat niin hengästyttäviä ja osuvia - tai näin ainakin uskon, vaikka en ole koskaan ollut siellä - että pystyin melkein tuntemaan, miten kaikki aistini avautuivat vastaanottamaan kokemuksen kaikessa kiihkeydessään. Sama koskee koko romaania, sillä Pulkkinen kirjoittaa niin, ettei tarinaa vain lue, sen tuntee.