Anja Snellman - Ivana B.

Ivana B.:n kansi on minusta todella houkutteleva, mutta ilmavasti aseteltu sisältö ja enemmän selattavalta opukselta kuin romaanilta tuntuva kirjanen ei niinkään. Mutta eihän ulkonäkö mitään ratkaise, sillä vaikka kirjan lukaisee nopeasti, on siinä melko painavaa tekstiä. Anja Snellmanin teos koostuu perinteisen ja nykyaikaisen kirjailijahahmon vastakkainasettelusta, jossa jälkimmäinen on ehdoton paha, mutta joka kuitenkin uhkaa valloittaa maailman. Tai on tehnyt sen jo. Aihe on ollut jo pitkään ajankohtainen, sillä kirjailijoiden esiintyminen mediassa on herättänyt paljon keskustelua ja mielipiteitä sekä puolesta että vastaan. Viime vuosina heistä on tullut eräänlaisia aikamme julkkiksia siinä missä muusikot tai näyttelijät.

Ivana B. on kaunis ja säkenöivä mediapersoona, jonka myyntimenestys perustuu viehättävään ulkonäköön ja jatkuvaan esilläoloon. Kirjan kertoja taas on vanhan koulukunnan kirjailija, joka mieluummin piilottaa itsensä ja antaa kirjojensa puhua puolestaan. Hänellä on kuitenkin terapiaa vaativa kriisi meneillään, sillä Ivana B. pilkkaa häntä julkisesti ja solvaa vanhanaikaisten kirjailijoiden tapaa perustaa suosionsa tekstinsä varaan ilman panostusta ulkonäköön tai ylipäätään mihinkään ulkoiseen, saati sitten omaan persoonaan. Kirjassa on kolme osaa, joista ensimmäinen koostuu kommunikaatiosta terapeutin kanssa (luvut alkavat yleensä sanoilla "Hyvä lyhytterapeutti Parantainen") ja toisissa käydään läpi myös kertojan menneisyyttä ja sitä, kuinka hänen menestyksensä sai alkunsa ja kuinka hän on suhtautunut julkisuuteen - yleensä hermostuneesti epäröiden. Tekstistä välittyy samanaikaisesti halveksuntaa ja avuttomuutta, sillä kertoja ei haluaisi menettää arvokkuuttaan, mutta ei myöskään osaa sivuuttaa ivaa tai sopeutua Ivana B.:n edustamaan muutokseen.

Vaikka kirjan tarinassa pilkataan vanhempaa sukupolvea, välittyy Ivana B.:stä kuitenkin juuri päinvastainen viesti. Nuoret huomionhakuiset kirjailijat esitetään aivottomina bimboina, jotka kapuavat huipulle tirskumalla ja heittelemällä mahdollisimman rivoja kommentteja sinne sun tänne. He hurmaavat haastattelijat avonaisilla topeilla ja röyhkeällä asenteella, eikä vanhemmilla kirjailijoilla ole mitään saumaa pärjätä, kun kirjallisuuden kenttää aletaan pyörittää näiden hepsankeikkojen ehdoilla. Kirjassa tämä kaikki on keskitetty Ivana B.:hen, mutta on selvää ketä, tai pikemminkin mitä, hän representoi. Hahmossa yhdistyy päivän asuista ja kauneustuotteiden testailusta kirjoittelevat muotibloggaajat, iltapäivälehtien pakkelinaamaiset vakiokasvot ja kuin parrasvaloihin syntyneet "virkistävän" suorapuheiset nuorukaiset, jotka puhuvat roskalehtien haastatteluissa kaikesta muusta kuin juuri julkaistusta kirjastaan. Ivana B. on toki tarkoituksella liioiteltu hahmo, mutta hänen typeryyttään korostetaan silti melkein kyllästyttävyyteen asti. Kun samalla alleviivataan perinteisempien kirjailijoiden aitoutta ja vaatimattomuutta, on tarina välillä varsinaista jeesustelua. Kertojan menneisyys koostuu sitkeästä pyrkimyksestä kohti kirjailijan uraa, sivistävistä yliopisto-opinnoista, hermostuttavan vapisuttavista kirjailijahaastatteluista ja hymyttömistä lehtikuvista (koska vain keimailevat tyhjäpäät hymyilevät kuvissa?), sekä rakkaudesta latinan ja kreikan kieleen ja kulttuuriin, joka ei muuten jää lainkaan epäselväksi. Kertomukseen on ujutettu lauseita muinaiskreikaksi sen verran, että katselin niitä lopussa kulmat paheksuvasti kurtussa. Pitäisikö lukijan tajuta näistä viisauden jyväsistä jotakin, vai onko tarkoituksena pröystäillä vaikean kielen tietämyksellä?

Kummastakaan osapuolesta ei varsinaisesti yritetä tehdä sankaria, sillä Ivana B. on suosiostaan huolimatta pinnallinen idiootti, eikä kertojastakaan jää erityisen hohdokasta mielikuvaa. Pieniä sekoamisen merkkejä on ilmassa hänen vatvoessaan Ivana B.:tä jatkuvasti päässään ja hiiviskellessään terapeuttinsa kodin ulkopuolella yrittäessään selvittää, millaiselle henkilölle oikeastaan vuodattaa murheitaan. Kahden taistelevan osapuolen erona on kuitenkin se, että kertoja saa mahdollisuuden puolustella ja mielistellä itseään, toisin kuin Ivana B. Yleisön suosikkina oleminen tuskin kertoo mitään siitä, onko kyseessä oikeasti miellyttävä henkilö.

Joitakin käännöksiä kirjoistani on vielä ilmestynyt, innostunutta vastaanottoa varsinkin Ruotsissa ja Saksassa, mutta sitten onkin jo selän takaa tullut joku raflaavampi, ulospäin suuntautuneempi, suuri-kaula-aukkoisempi vaalea kihara joka on pitänyt saada nopeasti heitettyä yli riman.

Katkera much?

Sitten olen vähitellen unohtunut. Hyvä lyhytterapeutti Parantainen, minä olen sen koulukunnan kasvatti joka korosti kirjailijan tietoa, läsnäoloa ja vakavuutta tekstissä. En koskaan vakavissani ajatellut että pitäisi osata nuoleskella, vietellä ja kampata sen lisäksi että osaa kirjoittaa.

Tämän jälkeen seuraa pieni tietopläjäys nykyään väärinymmärretystä mutta aikoinaan mestarillisena pidetystä kreikkalaisesta runoilijasta, jonka voisi melkein tulkita rinnastukseksi kertojaan itseensä. Olen havaitsevinani pientä marttyyriasennetta.

Vaikka toteutus herättää välillä pitkästymistä ja pientä myötähäpeää kertojan itsesäälistä ahdinkoa kohtaan, on kritiikki kaikesta huolimatta aiheellista. Ymmärrän närkästyksen sen vuoksi, että arvokkaasta ja taitoja vaativasta ammatista tehdään väkisin julkisuushakuista ja jopa sellaista, että mediassa esiintyminen on enemmän tai vähemmän edellytys menestykselle. Toisaalta en ole itse huomannut, että ulkonäkö olisi todellisuudessa niin ratkaisevassa roolissa kuin Ivana B.:n tapauksessa, vaikka mediahuomio yleensä vaatiikin edes jonkinlaista katseltavaa ulkomuotoa. Eikö kirjailijoita kuitenkin koske eri kriteerit kuin ketä tahansa tusinajulkkista? Kyse tuntuu olevan siitä, kuka asettuu huomion kohteeksi mieluiten, eikä siitä, kenellä on komein tai kaunein naama ja timmein kroppa. Ja onhan heissäkin oma mystiikkaansa, jotka piiloutuvat julkisuudelta kokonaan. Ja loppujen lopuksi kirjailijan teokset ovat mielestäni suurimmaksi osaksi edelleen pääosassa aivan niin kuin asiaan kuuluu, vaikka kirjailija kuinka hölöttäisi ja poseeraisi naistenlehdissä.

Nautin eniten Snellmanin kielestä, sillä se jos mikä teki Ivana B.:stä mielekkään lukukokemuksen. Snellman osaa kirjoittaa herkullisesti ja lukiessani minusta tuntui usein, että teksti oli kirkasta, mitä ikinä se tarkoittaakin. Yksittäiset muistot kertojan elämästä ja tekstinpätkät hänen mielensä surkeaksi vetäneistä Ivana B.:n edesottamuksista pulpahtelevat vuorotellen pintaan nätteinä paketteina, ja yhtenäinen kertomus muodostuu vasta pikkuhiljaa luku luvulta. Toisaalta selkeä alku, keskikohta ja loppu ei ole tämän kirjan pointti eikä edes oleellinen osa kokonaisuutta, vaan Ivana B.:ssä tärkeintä on sen välittämä viesti. Ja minulle henkilökohtaisesti Snellmanin kirjoitustyyli.

Karin Mäkelä: Valkea voima - huumeäidin tarina

Karin Mäkelän omista kokemuksistaan kirjoittama teos on juuri sitä, mitä kansi kertoo: huumeäidin tarina. Se etenee kronologisessa järjestyksessä ja kertoo Karinin monivuotisesta kamppailusta huumeiden kanssa ja niitä vastaan. Hän synnyttää kolme lasta, joista hän joutuu narkomaanina luopumaan. Tempo on välillä kiivas ja usea kuukausi ehditään käsitellä parissa sivussa, välillä taas rauhallinen, kun yhteen elämänvaiheeseen paneudutaan tarkasti. Karin ehtii rakastaa kahta miestä, mutta mikään ei yllä sen rakkauden tasolle, jota hän tuntee lapsiaan kohtaan. Asiat menevät alusta asti enemmän tai vähemmän pieleen, ja onnellisia loppuja on turha toivoa. Ankean harmaa kansi ja ensimmäiset sivut virittävät oikeanlaiseen mielentilaan, ja ohuen onnettoman opuksen lukaisee mieluiten mahdollisimman nopeasti pois alta.

Myönnän, että odotin repäisevämpää ja mehukkaampaa tarinaa. Niin on kauheaa sanoa, sillä kyseessä on oikean ihmisen oikea elämä, enkä tietenkään haluaisi, että kukaan kolmen lapsen äiti joutuisi käymään läpi tällaista huumehelvettiä. Odotin kuitenkin, että kirjassa kuvaillaan sitä, millä tavalla huumeet ja perhe-elämä kolaroivat, kuinka se vaikuttaa ihmissuhteisiin ja arkielämään, mistä huumekoukku johtuu ja mitä se tekee mielenterveydelle. Näitä aiheita Mäkelä osittain käsitteleekin, mutta hyvin pinnallisella tasolla. Hänen taktiikkansa on lähinnä tapahtumien luetteleminen vuosi vuodelta, elämänvaihe elämänvaiheelta. Hoitolaitokset ja hoitomenetelemät käydään tunnollisesti läpi, eivätkä lasten huostaanoton lukuisat eri vaiheet jää epäselviksi. Joko vedetään huumeita ja varastellaan, tai koetetaan selvitä byrokratian solmuista niin, ettei lapsien tapaaminen jäisi minimiin. Välillä on epäselvää, onko Karin huumeissa vai ei, niin arkipäivää se hänelle tuntuu olevan lastenhoidon lomassakin. Vasta loppua kohden huoli lapsista menee kaman vetämisen edelle, ja hän lopettaa käyttämisen huomaamattaan.

Mäkelän elämä on järkyttävän surullinen, mutta sitä on vaikea ymmärtää monotonisen kerronnan perusteella. On toki erittäin luultavaa, että Mäkelä on kirjoitusvaiheessa ollut jo niin turtunut ja elämään kyllästynyt, ettei hän ole halunnutkaan päästää tunteitaan valloilleen. Voi olla helpompaa kirjoittaa rankoista kokemuksista ulkopuolisen silmin ja pysytellä asioissa, jotka kuka tahansa olisi voinut nähdä. Tämä tekee lukukokemuksesta kuitenkin puuduttavan, mikä johti minut miettimään syitä kirjan kirjoittamiselle. Se on ilmiselvästi enemmän terapia- kuin viihdemielessä kirjoitettu, ja kenties sen julkaisu on tapahtunut vain siitä syystä, että se saattaa toimia varoittavana esimerkkinä. Olisi kohtuutonta toivoa viihdyttävää ja otteessaan pitävää mestariteosta naiselta, joka on menettänyt lapsensa ja kaksi rakasta miestä ja viettää nykyelämäänsä avovankilassa. Mutta silti... Olisiko pieni taustoitus ollut liian suuri vaiva? Syyt huumeiden käyttämiselle jäävät täydeksi mysteeriksi, sillä pelkkä "huumeisiin jää koukkuun" ei ole mielestäni riittävä selitys. Mäkelä tuntuu kuitenkin syyttävän kaikesta riippuvuutta, ei itseään. "On käsittämätöntä, miten tiukkaa riippuvuus on. Ainetta vihaa, mutta silti sitä käyttää. Vaikka riippuvuutta oppisi heikentämään eri tavoin, riippuvuus oppii keinot perässä, ja niin sitä ratkeaa taas." Tämänkaltainen pohdinta on kirjan ehdottomasti mielenkiintoisinta antia, mutta sitä on kovin vähän. Mäkelän mietinnät siitä, kuinka äitiys ja huumeriippuvuus repivät hänet kahtia tuo syvyyttä tarinaan, mutta ne loppuvat aina lyhyeen. Epäselväksi jää moni asia. Oliko Mäkelän viehtymys huumeisiin alun perin väkivaltaisen isän syy? Miltä tuntuu olla niin avuton, ettei edes rakkaus ja musertava syyllisyys saa irrottautumaan huumekoukusta? Millaista huumeissa eläminen loppujen lopuksi on, ja mikä tekee irrottautumisesta niin ylitsepääsemättömän vaikeaa?

Ontto tarina vetoaa tunteisiin vasta lopussa, kun Mäkelän omat tekoset vaikuttavat aiempaa kohtalokkaammin muihinkin kuin häneen itseensä ja hänen vanhin poikansa joutuu vaaraan. Vasta silloin tajusin kunnolla, kuinka riipaiseva elämä Mäkelällä loppujen lopuksi on ollut. Ennen sitä lasten huostaanotto ja erossaolo omista vanhemmista ei tunnu vaikuttaneen heihin oikein mitenkään, sillä etenkin Mäkelän pojat ovat oikein hyvää pataa äitinsä kanssa. Sen takia tulee yllätyksenä, että hiljainen ja järkevä esikoinen seuraakin äitinsä jalanjäljissä, vaikka loogisesti ajatellen se ei ole lainkaan mahdotonta. Vain keskimmäisellä lapsella, tytär Julialla, on paljon kaunaa äitiään kohtaan, mutta hänet sivuutetaan lähes täysin. Myös lasten isä häviää kuvioista kokonaan mennessään vankilaan, mikä on hieman hämmentävää. Käyvätkö lapset edes tapaamassa häntä?

Samalla kun Mäkelä käsittelee sitä, kuinka huono äiti hän on ollut, hän kritisoi myös Suomen tapoja hoitaa ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta kykenemättömiä pitämään huolta omista lapsistaan. Tapahtumat alkavat 90-luvun alusta, jolloin Mäkelän ja hänen miehensä kaltaiset tapaukset olivat vielä jotakin täysin uutta, eikä hoitomuotoja oltu kehitelty läheskään toimiviksi. Mäkelä kuvailee lähes vahingoniloisesti hykerrellen, kuinka hän miehineen pyöritti hoitohenkilökuntaa mielensä mukaan ja kuinka he asuivat ilmaiseksi melkein hotelliolosuhteissa pienen lapsensa kanssa ja vetivät huumeita päivittäin. Tilanne ei kuitenkaan kestä kauan, vaan pikkuhiljaa lasten sijoituskohteet lipuvat Mäkelän päätäntävallan ulkopuolelle, samoin sen myötä hänen oma elämänsäkin. Keskustelut lasten huoltajien kanssa eivät useimmiten johda mihinkään, sillä yleinen mielipide tuntuu olevan se, että mitä vähemmän lapset tapaavat rappiolla olevaa äitiään, sitä parempi. Toki kirjan tapahtumat on kerrottu Mäkelän omasta puolueellisesta näkökulmasta, mutta voin hyvin uskoa niiden olevan totta. Kenties siitä syystä huomasin tarinan lopussa, etten ollut tuominnut Mäkelää kertaakaan. Tietenkin hänen toimintansa on vastuutonta ja suorastaan järjetöntä, mutta ei hän ilkeyttään ole huumeissa kiinni. Hänen suurin toiveensa on päästä niistä eroon ja saada lapsensa lähelleen, mutta hän ei saa tarpeeksi apua, eikä hänestä itsestään löydy voimia ravistautua kuiville. Siltä kantilta ymmärrän Mäkelän kannan siitä, että riippuvuus on hänestä irrallaan, mutta samalla se kuulostaa vastuun pakoilulta. Ahdistava tilanne on Mäkelän omaa syytä, mutta tavallaan ei kuitenkaan kokonaan.

Lopussa jää epäselväksi, onko Mäkelä kirjan kirjoittamishetkellä pysynyt kuivilla vai ei. Sillä ei tosin ole niinkään väliä, sillä olosuhteet ovat muutenkin lannistavat. En ole ihan varma minkä takia ja kenelle Mäkelä on kirjansa kirjoittanut. Hän itse sanoo halunneensa tallettaa poikansa elämän kirjan sivuille ikuisiksi ajoiksi, mutta kertomus on niin masentava, ettei se tunnu kovin arvokkaalta tavalta. Pääasia taitaa kuitenkin olla, että kirja on ylipäätään olemassa. Ehkä lohduttomasta tarinasta on seurannut jollekin jotain hyvää, vaikka sitten Mäkelälle itselleen.

Annika Sjögren - Mereltä käy myrsky

Oikein vetävän ja kihelmöivän jännittävän dekkarin toivossa poimin mukaani Annika Sjögrenin viimeksi suomennetun teoksen Mereltä käy myrsky. Jostain syystä uskon, että lähes kaikki bestseller-hyllyn kirjat ovat priimatavaraa eivätkä petä. Myös ruotsalaisuus lupaa mielessäni automaattisesti hyvää, kun on kyse dekkareista. Sjögren ei kuitenkaan yllä lähellekään Marklundin tai Larssonin tasoa, vaikka ihan kelvollinen kirjailija onkin.

Louise joutuu rehtorin työssään tekemisiin ongelmallisen kreikkalaiset sukujuuret omaavan perheen kanssa, jonka pienellä pojalla Danielilla on vaikeuksia tulla toimeen muiden lasten kanssa ja jonka vartaloa peittävät mustelmat. Hyvin ei mene kotonakaan, sillä tytär Isabelle karkaa mysteerisen poikaystävänsä kanssa Tukholmaan jäätyään jättimäisiin riitoihin Louisen kanssa. Myös uskoton aviomies on työmatkalla, jonka aikana Louise huomaa ihastuvansa nuoreen rastapäiseen miesopettajaan ja sekaantuu puoliksi vahingossa salasuhteeseen tämän kanssa. Danielin jäädessä pois koulusta Louise koettaa selvitellä hänen tilannettaan, ja samaan aikaan toisaalla Isabelle on jumissa perheensä kesämökillä äkkipikaiseksi ja vaaralliseksi osoittautuneen poikaystävänsä kanssa.

Sjögren kirjoittaa niin värittömästi ja lähes latteasti, että tarinalle lämpeneminen kestää pitkään. Loppua kohden vauhti kiihtyy, mutta aluksi Louisen perheen rutiinit ja pitkitetyt kehityskeskustelut koululla vievät aivan liikaa tilaa. Sjögrenillä on myös hetkellisiä vaikeuksia suhteuttaa aikaa ja sovittaa se tekstin tahtiin. Minun on vaikea selittää, millä tavalla kerronta töksähtelee, mutta tapahtumat hyppäävät välillä oudosti eteenpäin tai ovat tapahtuneet jotenkin huomaamatta, niin kuin ne olisivat jääneet Sjögreniltä puoliksi selittämättä. Se voi myös johtua siitä, että tasaisesta kirjoitustyylistä on vaikeaa lukea henkilöiden mielialoja puheenvuorojen perusteella, ja kun jonkin rauhalliselta kuulostavan lauseen olisikin tarkoitus kuvata raivostumista, on lukeminen välillä hämmentävää ja katkonaista. Mutta ongelma on pieni ja päästyäni sisään Sjögrenin tapaan kirjoittaa aloin jopa pitää toteavasta totisuudesta.

Louise on niin ruotsalainen perheenäiti kuin vain on mahdollista olla. Toki heitä on erilaisia, ja huom! en nyt puhu mistään hömppätelkkarisarjan keinotekoisen ruskeista miljonääriäideistä, mutta ainakin hänessä yhdistyy uskottavasti äidin ja rehtorin rooli. Hän on napakka, järkevä ja kunnianhimoinen, ja kotona hän yrittää parhaansa pehmittääkseen itsensä irti työroolista. Hän on usein väsynyt ja tuntee syyllisyyttä salasuhteestaan ja huonoista väleistään tyttäreensä, joten mikään supersuorittaja hän ei onneksi myöskään ole. Tosin Sjögren yrittää välillä korostaa hänen ikäänsä lähes hullunkurisin keinoin. Ei siinä vielä mitään, että Louise pohdiskelee pohdiskelemasta päästyään suurta ikäeroa viriiliin petikumppaniinsa, mutta onko tällä planeetalla, tai ainakaan Ruotsissa (joka tietääkseni ei ole mikään tavaton takapajula), muka olemassa yhtäkään ihmistä, joka ei ole koskaan kuullut Coldplaysta? Epäilen.

Isabellessa on pieniä ristiriitaisuuksia. Hän on normaali uhmakas teini-ikäinen, joka ei noudata sääntöjä, mutta vain muutama viikko sitten tutuksi tulleen poikaystävän osoittautuessa raivokkaaksi sekopääksi hän ottaa tilanteen vastaan erikoisen tyynesti. Isabelle kuitenkin selvästi on tunteikas ja sisukas eikä mikään heittopussi, joten miksi hän suostuu Niklaksen alentavaan käytökseen? Toki häntä pelottaa ja suututtaa, mutta tunteet hälvenevät nopeasti, kun Niklas rauhoittuu, eikä Isabellella ole yhtäkkiä vaikeuksia olla intiimissäkään kanssakäymisessä tuoreen poikaystävänsä kanssa. Hän myös kyselee epäilyttävän vähän, kun Niklas on piilottanut pikkuveljensä auton takapenkille eikä mainitse asiasta Isabellelle edes silloin, kun he ajavat kolarin. Isabelle tuskastelee sitä, ettei tiedä tilanteen todellista laitaa, mutta ei näe erityisen paljon vaivaa ottaakseen siitä selvää. Rakkaus on sokeako?

Sjögren on poiminut yhdeksi teemakseen maahanmuuttajien ilmeisesti suhteellisen ongelmallisen tilanteen Ruotsissa. Danielin alunperin kreikkalaisen isän kautta käsitellään ulkopuolisuuden tunnetta ja ennakkoluuloja, joita pelkkä ei-ruotsalaiselta kuulostava nimi herättää. Kirjassa käydään yksi mielenkiintoinen keskustelu siitä, kuinka vähänkin ulkonäöltään, puhetavaltaan tai nimeltään valtaväestöstä eroavat leimataan heti eri ryhmään kuuluviksi, vaikka he olisivat asuneet maassa lapsesta asti. Ajattelutapa saattaa olla vika, joka on juurtunut niin syvälle ihmiseen, ettei hän välttämättä tiedosta sitä lainkaan. Osaisinko itse heti mieltää tummaverisen Papadopoulos-sukunimen omaavan henkilön suomalaiseksi, ennen kuin tietäisin hänen taustoistaan tarkemmin? En mene takuuseen. Sivumennen tipautettu fakta siitä, että eteläeurooppalaiset pahoinpitelevät läheisiään vähiten Euroopan muihin maihin verrattuna on kiintoisa, vaikka en voinutkaan olla ajattelematta, onko se kenties työnnetty tarinaan, jotta Sjögreniä ei leimattaisi rasistiksi, jonka mielestä kreikkalaiset hakkaavat lapsiaan (huh mikä lause).

Rakenteeltaan dekkari on todella kekseliäs ja hyvin kasattu. Yllätyksiä on useita, eikä monia olisi millään voinut arvata. Tosin loppuselvittelyjen aikana paljastuva oikea syyllinen on periaatteessa nähtävissä alusta asti, mutta vain sen säännön takia, että syyllinen on aina se epätodennäköisimmältä vaikuttava vaihtoehto. Kuten sanottu, on meininki loppua kohden vauhdikasta, mutta jännitys ei silti tempaissut minua mukaansa. Mereltä käy myrsky on sen verran toimintapainotteinen - jos mukaan ei laske saivarteluja pitkistä arkipäivistä ja päähenkilöiden ajatusmonologeista - että tilanteet laukeavat nopeasti ja kaiken hosumisen ja ryntäilyn keskellä tapahtumat eivät ehdi rakentua tarpeeksi kutkuttaviksi. Dekkari on kelpo ja täyttää genren säännöt, mutta siihen olisi pitänyt puhaltaa hieman lisää elämää, jotta se olisi puhjennut kukkaan.

Johanna Venho - Syntysanat

Miten näin pieneen kirjaan voi mahtua niin paljon? En melkein uskalla kirjoittaa tästä, etten pilaa lukukokemusta latteilla sanoilla. Johanna Venhon nimi jäi mieleeni esseekokoelmasta Mitä essee tarkoittaa?, vaikka hän toimikin kokoelman toimittajana eikä kirjoittanut itse mitään. Tämän romaanin jälkeen harmittelen sitä, että ei, sillä haluaisin lukea Venholta kauheasti kaikkea, mitä tahansa genreä, minkä tahansa pituisia tekstejä. Lajityypeillä ei Venhosta puhuttaessa kuitenkaan ole mitään merkitystä, sillä vaikka Syntysanat on periaatteessa proosaa, on teksti samaan aikaan runomaista. Mutta ei kirjaa oikeasti kannata lokeroida mitenkään, sillä se ei tee oikeutta Venhon lentävälle kielelle. Heti parin ekan sivun aikana minun mielikuvitukseni lähti sellaisiin sfääreihin, että minun oli pakko lukea teos putkeen samana päivänä. Tosin viimeiset sivut jouduin ajanpuutteen vuoksi jättämään vasta parin illan päähän, mikä korpeaa kovasti. Irrottautuminen Venhon luomasta maailmasta teki sen verran kohtalokkaan katkoksen lukukokemukseen, että otti oman aikansa, ennen kuin virittäytyminen kirjan tunnelmaan onnistui uudestaan.

Syntysanat on Mesin ja Hannan tarina, enemmän ehkä Mesin. Kirjailija Hanna muuttaa Helsingistä Kourankorpeen pappilaan, joka on seissyt tyhjillään vuosikausia. Hän haluaa kirjoitusrauhaa ja etäisyyttä ihmisestä, jota rakastaa melkein liikaa. Ainoassa pappilan läheisyydessä sijaitsevassa talossa asuu Mesi, yksinhuoltaja ja leski, joka alkaa salavihkaa seurata Hannan tekemisiä. Pappilassa on ennen asunut Aarni, jota kohtaan Mesillä oli tunteita vielä samaan aikaan kun tapaili lastensa tulevaa isää. Mesi ja Hanna lähestyvät toisiaan pikkuhiljaa ja kun ensimmäinen hermostunut fyysinen kontakti on saavutettu, johtaa se ennen pitkää arvaamattomiin, jättimäisiin muutoksiin. Ihmisen on mahdollista kasvaa ja etsiä itseään koko elämänsä.

Mesi ja Hanna toimivat vuorotellen kertojina ja hyppelevät sujuvasti menneen ja nykyisen välillä, niin että lukija hahmottaa koko ajan enemmän heidän historiaansa ja syitä, jotka vaikuttavat käytökseen ja olosuhteisiin nykyhetkessä. Kerronta ei ole suoraviivaista kronologisten tapahtumien kertaamista, vaan lukeminen on kuin kurkistamista suoraan päähenkilöiden mieleen ja ajatuksiin, jotka poukkoilevat ja liitelevät sinne tänne satunnaisten assosiaatioiden kautta. Ne saattavat kohota kiihkeisiin pyörteisiin tai raahautua pohjalla mielialojen mukaan, mutta sekavaksi tarinaa ei silti missään nimessä voi kuvailla. Tunnelma on usein levollinen, vaikka päähenkilöiden sisintä jäytää jatkuvasti. Hannaa kalvaa uteliaisuus, ikävä ja tahto selvitä kunnialla loppuun asti, Mesiä väsymys, yksinäisyys ja menneisyyden haamut. Niin eri elämäntilanteissa ja toisilleen tuntemattomia kuin he ovatkin, onnistuvat Mesi ja Hanna luomaan aivan erityisen siteen välilleen ja sen myötä auttamaan toisensa ulos ahdingosta. Tarinaa voisi melkein sanoa perinteiseksi vaikeuksien kautta voittoon-kertomukseksi, ellei se olisi niin omalaatuinen.

Miten joku voikin kirjoittaa näin kauniisti! En osaa edes kuvailla, mikä Venhon kirjoitustyylissä viehättää niin paljon. Hän kirjoittaa samalla tavalla kuin mihin minä pyrin teini-iän angstisissa runoissani. Minä kirjoitin mauttomasti ja liioitellun melodramaattisesti, Venho kirjoittaa tyylikkäästi ja sekoittaa proosallista lyyriseen juuri oikeassa mittasuhteessa. Tapahtumat ovat pohjimmiltaan melkein tylsiä, tai ainakin todella arkisia, ja toisin kerrottuina niistä ei olisi ollut minulle mitään iloa. Kotiäiti pyörittämässä huushollia ja keski-iän kriisin partaalla keikkuva kirjailija, kuulostaako kiehtovalta? Ei minusta. Mutta Venho kippaa pitkäveteisen asetelman päälaelleen ja etsiytyy asioiden ytimeen jonkin yllättävän kiehtovan näkökulman kautta kerta toisensa jälkeen. Hän poimii pieniä jokapäiväisiä yksityiskohtia ja kokoaa niistä lumoavan tarinan. Jopa Mesin pelottava ihottuma saa suuremman merkityksen: se ei olekaan pelkkiä rumia näppylöitä, vaan symboli raskaille, laahaaville vuosille.

En tiedä onko se vain minä, vai yrittääkö Venho pitkään huijata lukijansa uskomaan, että Mesi ja Hanna tuntevat suurempaa vetoa toisiinsa kuin pelkkää uteliaisuuden synnyttämää kiinnostusta. Odotin koko ajan, että he ymmärtäisivät seksuaalisen vetovoiman välillään ja hiipisivät iltaisin ulos salaisiin kohtaamisiin kuunvalossa. Aivan niin ei käy, mutta loppu on ihastuttava ja rohkaisee uskomaan siihen, että mikä vain on mahdollista. Välillä juuri se, josta ei edes uskailla haaveilla epäonnistumisen pelon kasvettua ylitsepääsemättömäksi.

En ole runojen ystävä, mutta Venho jätti janoamaan lisää. Uskallanko tarttua hänen runoteoksiinsa, sillä muuta häneltä ei tämän yhden romaanin lisäksi ole julkaistu? Paitsi lastenkirjoja, enkä usko niiden sukeltavan samanlaisiin syvyyksiin. Pelkään, että petyn, jos en pääsekään runoihin sisälle, eikä kokemus olekaan yhtä vavisuttava kuin Syntysanat. Toisaalta mitäs sitä turhia pelkäämään, sillä jos runokokoelmat ovat puoliksikaan Syntysanojen kaltaisia, olen onnellinen.

Candace Bushnell - Hissillä huipulle

Kun alkaa lukea kirjaa, jonka kirjoittaja on Sex and the Cityn takana, ovat odotukset automaattisesti korkeuksissa. Ainakin minulla. En tosin pitänyt Sinkkuelämäästä kirjana, vaan rakkauteni rajoittuu tv-sarjaan (jonka katsoin ehkä viidennentoista kerran uusiksi taas tänä kesänä). Eräs kaikkien aikojen lempihömppäkirjoistani on Candace Bushnellin Reittä pitkin, joka komeilee paksuna ja houkuttelevana kirjahyllyssäni odottaen kolmatta lukukertaa. Se on sopiva sekoitus pinnallisuutta ja mielenkiinnon yllä pitävää draamaa, ja samanlaista turhamaisuudellaan mukaansa imaisevaa lukukokemusta odotin Hissillä huipulle-kirjan tarjoavan. Kannen chick litille tyypillisestä kuvasta huolimatta kirja on paljon vähemmän hömpöttelevä kuin voisi taustatietojen ja Bushnellin aiemman tuotannon perusteella olettaa. Takakansi huutaa, että "Manhattanin seurapiirien huipulla myrskyää", ja kannessa komeileva nimikin luo mielestäni hieman harhaanjohtavan käsityksen kirjan sisällöstä. Tai kenties se johtuu sittenkin vain noista levitetyistä naisenreisistä, että otsikosta syntyy seksuaalisesti virittynyt mielikuva. Puhdas chick lit ei ainakaan ole tämän kirjan lajityyppi, vaikka häivähdyksiä kyseisestä genrestä onkin nähtävissä.

Hissillä huipulle koostuu yli viidestäsadasta sivusta ja monien eri ihmisten tarinoista, jotka kietoutuvat toisiinsa. Keskiössä kököttää arvostettu rakennus Viides avenue yhdessä, jonne ei niin vain muuteta. Kun talon vanhin asukas kuolla kupsahtaa pihalle,  alkavat hänen naapurinsa havitella hänen tyhjilleen jäänyttä jättimäistä huoneistoaan. Tilalle päätetään kuitenkin ottaa kokonaan uudet asukkaat, Annalisa ja hänen miehensä, joka tekee hämäriä tietokonebisneksiä. Samassa talossa asuu kirjailija Philip, joka päätyy kuin vahingossa yhteen hemmotellun ja saamattoman nuoren kaunottaren Lolan kanssa. Lolan seksuaalinen vetovoima pakottaa Philipin elättämään tyttöä, vaikka hän haluaisi oikeastaan karata entisaikojen rakastettunsa luokse. Joka muuten sattumoisin asuu samassa rakennuksessa itsekin. Viides avenue yhtä asuttaa myös keski-ikäinen pariskunta Mindy ja James, joiden lapsi on tietokonenero. Lolan ja Jamesin välille kehkeytyy huvittavaa kyllä suhde, kun Lola näkee hänessä turvaverkon Philipin tunteiden haaletessa. Kaljupäinen tanakka James ei tarvitse syrjähyppyyn lankeamiseen muita houkutuksia kuin Lolan nuoren ja hekumallisen kropan. Rakennuksessa on muitakin asukkaita, kuten myös päähenkilöiden tuttavapiirissä, mutta saanette kiinni juonesta tälläkin informaatiolla. Ihmisillä on seksuaaliset ja materiaaliset tarpeensa, he sotkeutuvat suhdekiemuroihin ja ongelmiin milloin kenenkin kanssa, eikä selkäänpuukotuksen aikakausi ole ohitse.

Tarina ja juonittelut saattavat kuulostaa peruskauralta, mutta ihmiset ovat sen verran erilaisia ja tilanteet välillä kutkuttaviakin, että mielenkiinto pysyy yllä. Bushnell osaa vaihtaa näkökulmaa sopivalla hetkellä, eivätkä yksittäiset tilanteet jää junnaamaan liian pitkäksi aikaa paikoilleen. Hän ei myöskään kiiruhda eteenpäin liian kovalla intensiteetillä, vaan antaa lukijan keskittyä milloin kenenkin elämäntilanteeseen niin, että uteliaisuus varmasti pysyy yllä seuraaviin juonenkäänteisiin asti. Kirjaa voi sanoa helppolukuiseksi ja viihdyttäväksi ilman halveksivaa äänensävyä. Se on jo saavutus itsessään, että Bushnell on saanut rakennettua tällaisen järkäleen heppoisan draaman varaan.

Jotain jää kuitenkin uupumaan. Kirjan henkilöt ovat aavistuksen liian tylsiä ja aikuisia makuuni. Heidän sivistyneisyyden rajoissa pysyttelevät yhteenottonsa ovat juuri sen verran latteita ja järkeviä, että Reittä pitkin-romaanista mieleeni jäänyt herkullisuus puuttuu. Takakannessa hehkutetaan sitä, kuinka raakaa ja hurjaa taistelu seurapiirien huipulle pääsemisestä on, mutta melko sinisilmäinen saa olla, jos kirjan valtataistelut hätkähdyttävät. Sitä paitsi asema seurapiireissä on sivuseikka, sillä tärkeintä on asua Viides avenue yhdessä. Mistä pääsenkin kysymykseen siitä, onko asuinpaikka todella niin elämän ja kuoleman asia Manhattanilla? Tuntuu käsittämättömältä, että maantieteellinen sijainti määrittelisi suurilta osin ihmisen arvon, mutta sitä kirjassa kovasti toitotetaan.

Aikuiset eivät siis kohahduta, eikä asiaa ainakaan auta tollona ja pinnallisena kuvattu nuoriso. Lola käyttäytyy kuin varhaisteini suhtautuessaan töiden tekemiseen nihkeästi valittaen sen tylsyyttä. Hän luulee voivansa saada kaiken pelkillä fiksusti solmituilla suhteilla ja seksuaalisella vetovoimallaan, ja aluksi se onnistuukin. Hän on mestari manipuloimaan Philipiä ja löytämään tämän heikot kohdat, joihin iskeä (lähinnä genitaalialue), mutta Lolan aluksi kohtalaisen huvittava hahmo lopahtaa nopeasti muuttuessaan liian kärjistetyksi. Yhtä snobeja, tekopirtsakoita ja naiiveja naisihmisiä löytyy varmasti pilvin pimein, mutta eikö heidän ikänsä pitäisi olla lähempänä kahtatoista kuin Lolan kahtakymmentäkahta ikävuotta? Miellyttävin henkilö taas on ehdottomasti Annalisa, jota kuvaillaan maanläheiseksi ja vaatimattomaksi luonnonlapseksi. Tai ainakin Manhattanin mittakaavassa kuvailu sopii häneen, Suomessa ökyrikkaan miehen kanssa överikalliin rakennuksen hienoimmassa lukaalissa asuva, vaatteisiin ja meikkeihin panostava nainen ei ehkä menisi luonnonlapsesta. Hän on kuitenkin muihin verrattuna normaalein ja mukavin. Sitä tosin korostetaan hieman liikaa, kuinka pyyteetön ja jalat maassa hän on verrattuna muuhun mammonan ja maineen perässä juoksevaan porukkaan.

Kirja on julkaistu 2008, ja koetin muistella, milloin blogikulttuuri alkoi tosissaan yleistyä. Internetin tietoa levittävä voima ja etenkin blogien subjektiivisuus ovat kovasti esillä kirjassa. Vaikka niitä ei sinänsä hämmästellä tai esitellä uusina keksintöinä, on kertomistyylissä jotakin, jonka perusteella internetin aikakausi vaikuttaa tuoreelta ja jännältä jutulta. Mindyn perinteisempi, vakavahenkisempi blogi asetetaan omahyväisten nuorten pintaliitäjien verkkomedian rinnalle, jälkimmäisen häviöksi, sillä jälleen rivien välistä on löydettävissä halveksuntaa nuorison keksintöjä kohtaan. En tiedä, onko Manhattanin nuorempi sukupolvi todella kirjassa esitetyn itserakkaan roskasakin kaltaista, vai onko Bushnellilla asenneongelma itseään nuorempia kohtaan.

Tuntuu, että tästä tuli negatiivispainotteinen teksti, vaikka viihdyin kirjan parissa vallan mainiosti. Hissillä huipulle ei tarjoile perinteistä chick litiä eikä niin ollen vastannut odotuksiani, mutta Bushnellin paketti pysyy hienosti kasassa eivätkä langat karkaile. Lopussa hän koettaa ottaa kaikki päähenkilönsä samaan aikaan mukaan ja hyppelehtii nopeasti henkilöstä toiseen - hieman kuin 24-sarjassa, kun jännitystä kasvatetaan nopeilla leikkauksilla kaikkien niiden vaaratilanteiden välillä, jotka ovat kehkeytyneet rauhassa jakson aikana - mutta jännitys ei kohoa eikä loppuhuipennus huipennu. Eihän kirjan ole tarkoituskaan olla mikään jännitysromaani, vaikka tarinaan on myös sotkettu vaivaannuttava pikkuinen mysteeri, jonka tarkoituksen ja etenkin tarpeellisuuden ymmärsin juuri ja juuri vasta lopussa.