Viime vuoden puolella eräs parhaista lukemistani kirjoista oli Joonas Konstigin Kaikki on sanottu, jonka aikana kolme sisarusta yrittivät selvitä isänsä kuolemasta. Kirjoittamista kahdessakin eri korkeakoulussa opiskelleen Helmi Kekkosen toinen teos Valinta käsittelee samaa aihetta myöskin kolmen sisaruksen perspektiivistä, mutta niin eri tavalla, että yhtäläisyydet näiden kahden teoksen välillä loppuvat ennen kuin ehtivät edes alkaa.
Suurimmaksi osaksi tapahtumia pyöritellään ja viedään eteenpäin Aavan eli edesmenneen miehen tyttären ajatusten kautta, mutta välillä siirrytään Aavan äidin Ruutin näkökulmaan. Kyseessä ei ole rankka selviytymistarina vaan herkkä ja lempeä kertomus siitä, miten perheenjäsenen kuolema myllertää läheisten pään sisäistä maailmaa ja saa liikkeelle sakean muistojen virran, aivan kuin kirkasta merivettä hämmentäisi pohjamutia myöten ja pinnalle nousisi sankka pyörteilevä hiekka- tai mutakerros. Kyse ei kuitenkaan ole likaisesta kuohunnasta, vaan menneen pikakelauksesta ja merkittävien hetkien uudelleen elämisestä siksi, että ne veisivät surun hetkeksi pois ja auttaisivat muuntamaan sitä helpompaan muotoon.
Kirja ei koostu pelkästä menneisyydessä vellomisesta, vaan kuolema sysää liikkeelle salaisuuksia, joista on vaiettu vuosia ja jotka ovat hiertäneet enemmän tai vähemmän huomaamatta Ruutin ja hänen lastensa välejä. Miehensä kuoleman jälkeen Ruut päättää laittaa talon vuokralle, jonka takia joka ikinen tavara on käytävä läpi ja pakattava laatikoihin. Pelkkä ajatusten tuulettaminen ei siis riitä, vaan Ruutin on paettava tai ainakin siirryttävä pois konkreettisten muistojen tieltä. Aava asuu isänsä kuoleman jälkeen pitkiä aikoja lapsuudenkodissaan äitinsä tukena, ja vaikka kumpikaan ei ole puheliainta sorttia toistensa seurassa, on pelkässä läsnäolossa hiljaista tukemista. Mutta yhteiselo ei suju aivan kitkattomasti, vaan loppua kohden äänettömyyteen piilotetut menneisyyteen sijoittuvat kriittiset kohtaamiset saatetaan pienoisen räjähdyksen tapaan päivänvaloon, kuin liplattavat laineet yltyisivät velloviksi tyrskyiksi ja laantuisivat taas auringon pilkistäessä rauhoittavasti pilvien takaa.
Aavan ja hänen siskonsa Helenan suhde on etäinen, eivätkä he osaa käydä montakaan keskustelua ärsyyntymättä toisiinsa. Päällisin puolin Helena vaikuttaa syypäältä jäljelle jääneen perheen laiminlyömiseen ja talon kasaan pakkaamisesta piittaamattomuuteen joista Aava häntä moittii, mutta lapsuudessa asetetut roolit ja kateuden tunteet ovat seuranneet Helenaa aikuiseen elämään ja ovat jos nyt eivät oikeutus niin ainakin ymmärrettävä syy hänen vastahakoisuuteensa. Kekkonen on taitava kuvaamaan sekä ihmisten välisiä monimutkaisia suhteita, joissa jokainen lausuttu sana voi olla ratkaiseva ja täynnä piilotettuja merkityksiä, mutta parhaimmillaan hän on loihtiessaan lukijan silmien eteen hippusia henkilöiden menneisyydestä.
Helenan ja Aavan pikkutyttönä kokemat lapsuuteen kuuluvat viattomuuden ja huolettomuuden täyttämät pitkät päivät kuljettivat minut välillä omiin pätkittäisiin auringonpaisteisiin lapsuusmuistoihini, joiden aiheuttama nostalgia vahvistivat lukemiani (oletetusti) fiktiivisiä muistoja ja lisäsivät niihin ripauksen todentuntuisuutta. Ei sillä että Kekkosen teksti mitään lisäuskottavuutta kaipaisi, se kun on jo valmiiksi henkilökohtaisen ja todellisen oloista.
Laituriin on kiinnitetty kumivene, rannassa on kaisloja ja sammalta, keltaisia kukkia ja pyöreitä kiviä. Nousemme ylös, kävelemme varjoisille kiville ja kyykistymme niiden liukkaille pinnoille. [...] Menemme takaisin laiturille, Helena käy makuulle ja minä myös, laiturin lankuissa on tikkuja jotka painautuvat selän ja säärien ihoon mutta en välitä. Jostain kaukaa tulee bensan haju, kitkerä mutta suloinen.
Niin eläväinen kuvaus, joka tietenkin vie minut omalle mökilleni niihin aikoihin, kun kahlasimme pikkusiskojeni kanssa rantaviivaa pitkin yrittäen pyydystää pikkuruisia kaloja ämpäriin. Aavalla on myös veli, jota hän ikävöi lohduttomasti ja joka on lähtenyt kotoa jo ennen täysi-ikäistymistään. Hänen lähtönsä todelliset syyt selviävät vasta viimeisillä sivuilla, vaikka Kekkosen hienovaraisen kirjoitustyylin takia ne ovat arvattavissa jo paljon aiemmin. Samoin lopussa selviää miksi Aava haluaa erota miehestä, jolle hän periaatteessa puhuu läpi koko teoksen, hieman kuin hän kertoisi rakkaalleen miksi on ajautunut siihen mihin on ja miksi hän kokee isänsä kuoleman niin kuin sen kokee. Tarinaan tulee tämän hetkittäisen sinuttelun myötä jonkinlaista lyyrisyyttä, kuin lukisi haikeaa rakkausrunoa:
Laskin käteni kätesi päälle, sanoin tule mukaan. Suljit silmäsi, olimme siinä kunnes vedit kätesi pois ja nousit, minä soitan jos tulen.
Ikävä ei vain isää vaan myös veljeä ja rakastettua kohtaan saa Aavassa aikaan melkein kummitustarinan tapaisia aavemaisia muistoja, joiden päällä leijailee pölyä ja joista tulee hieman intensiivisempiä kun ne kuvittelee läpitunkemattoman hiljaisuuden peittämiksi:
Kaipaan sinua nyt, kun ulkona on vain pimeää ja märkää, kauempana kuohuu raskas meri, enkä minä nukahda. Ajattelen meidät vanhaan kerrostaloon, hiljaisen kadun varrelle, korkeaan valoisaan asuntoomme, jossa on kaksi samankokoista huonetta ja pieni keittiö.
Kekkosen yksityiskohtaiset kuvailut tempaavat lukijan mukaansa jokaiseen muistoon, joten ei ole pelkoa siitä, että Aavan menneisyys jäisi etäiseksi eikä onnistuisi koskettamaan.
Valinta on vaikuttavimmillaan kun sen lukee yhdeltä istumalta alusta loppuun. Sama pätee toki suurimpaan osaan kirjoista, mutta jos tätä teosta lukee kovin pätkittäisesti, ei vahvoihin muistoihin ja hienoisesti vaihteleviin tunnetiloihin pääste yhtä helposti käsiksi kuin jos tarinaan sukeltaa päistikkaa ja nousee pinnalle vasta kun ristiriidat ja erimielisyydet on setvitty.