lauantai 30. maaliskuuta 2013

Pirkko Saisio - Vastavalo

Olen vältellyt Pirkko Saision Vastavalosta kirjoittamista, sillä minua hävettää, kuinka vähän muistan siitä. Lainasin sen yli vuosi sitten opiskelijakirjastosta (arvostan todella kirjaston pitkiä laina-aikoja, tällä hetkellä voisin uusia kirjan vielä 36 kertaa) tehdessäni esitelmää Saision kirjasta Elämänmeno. Siitä sain sentään nopeasti kolmen sivun analyysin aikaiseksi, Vastavalosta en taas taida pystyä kirjoittamaan oikein mitään järkevää. Jopa lukiessani olin jatkuvasti hieman pihalla siitä, kuka puhuu ja missä vuosikymmenessä mennään. Jälkeenpäin mietin, että kertojana toimi varmaankin koko ajan sama henkilö, mutta minua hämäsi minä- ja hän-muotojen vuorottelu. Pääosa asuu osan tarinasta kotonaan ja käy koulua, ja välillä hän on Sveitsissä töissä jonkinlaisessa hoivakodissa, jossa hän kaitsee lapsia. Luulisin, että ainakin osa tarinasta on muistelua.

Taitaa olla parempi, etten kerro sen tarkemmin juonesta. Tuntuu, että teen jo tällä epämääräisellä kuvailulla vääryyttä kirjailijalle, sillä keskittymättömyyteni ei missää nimessä ole teoksen syytä. Jossain pohjimmillani nimittäin tiesin, että varmaankin pidän siitä, muuten en olisi lukenut muutamaa sivua pidemmälle. Luin romaanin parissa päivässä täysin samoissa olosuhteissa kuin viime aikoina muutkin kirjani, jotka ovat onneksi tarttuneet mieleeni aivan normaalisti. Olen pyhittänyt itselleni aamuiksi heti heräämisen jälkeen tunnin verran lukuaikaa, sillä muuten en gradun kirjoittamisen tuoksinassa saa minkäänlaista ei-pakollista lukemista edistymään. Ulkoisissa tekijöissä ei siis ainakaan ollut mitään häiriöitä, mutta minulla oli poikkeuksellisen kova päänsärky juuri niinä kahtena päivänä, kun kahlasin kirjan läpi. Syytän siis sitä, ja olen samalla kiitollinen, että pelottava jomotus hävisi lopulta itsestään, vaikka sabotoikin lukukokemukseni.

Jos nyt koettaisin saada sanotuksi jotain itse kirjasta. Olen käynyt Saision tuotantoa osittain läpi sen jälkeen kun vaikutuin Punaisesta erokirjasta, enkä ole harmikseni päässyt samaan hurmioon muiden teosten kohdalla. Sota-ajan jälkeiset kokemukset eivät ole aiheena säväyttäneet samalla tavalla kuin Punaisen erokirjan värikkäämpi ja enemmän tunteitakin ruotiva tarina, mutta Saision kielestä olen kyllä nauttinut kerta toisensa jälkeen. Pidän hänen lyhyistä kappaleistaan, joiden sisälle sanat on aseteltu ilmavasti ja avoimesti, jokaista lausetta ei tarvitse lopettaa pisteeseen vaan teksti saa elää kirjan sivuilla. Vastavalokin jäi mieleeni lähinnä unenomaisena hyppelynä ajassa. Tietysti kappaleista on määrä rakentua johdonmukainen tarina, mutta minulle ne jäivät minikertomuksiksi, välähdyksiksi kertojan elämästä, joiden oli määrä olla ymmärrettävän kokonaisuuden osia mutta eivät tavoittaneet minua täydessä voimassaan. Pystyin kuitenkin arvostamaan niitä jo itse kirjoitustyylin pohjalta, sillä Saisio kirjoittaa... kauniisti. Yksinkertaisesti sanottuna.

Tätä onnetonta tilannetta, jossa olen haaskannut kokonaisen tarinan, ei paranna yhtään se, että kirjan lukemisesta on lähes kolme viikkoa ja olen ruuhkauttanut aivoni sen jälkeen kahdella paksulla romaanilla ja sadallamiljoona teoriapitoisella artikkelilla, sellaisilla kuten "Wounded Masculinity and the Homosocial Bond: Fathers and Lovers in the Novels of Dick Francis" ja "V. I. Warshawski and the Little Red Shoes: Sara Paretsky's Feminist Fairy Tales". Kukaan ei varmaan huomaa, että yritän epätoivoisesti pitkittää tekstiä jollakin, että siinä näyttäisi edes ulkoisesti olevan sisältöä? Kohta tämä on kyllä jo virallisesti postaus gradusta ja vapaa-ajan lukutottumuksistani eikä Saision romaanista. Ehkä olisi pitänyt todeta alusta asti, että jos haluan todella väittää lukeneeni Vastavalon, minun ei auta muu kuin aloittaa sen kanssa alusta ja suhtautua siihen edes sen verran kunnioittavasti, etten vain anna silmieni vaeltaa riviltä toiselle vaan käsken ajatuksenikin mukaan leikkiin.

Kuva kirjasta puuttuu siksi, että sen kansi on tummanvihreä, joten mielikuvitus on varmaankin aivan yhtä pätevä kuin valokuva tässä tilanteessa. Päätin myös vihdoinkin ottaa oppia muista kirjablogeista ja lisätä tästä lähtien tekstin loppuun perustietoja aiheena olevasta romaanista, ja ehkä jossain vaiheessa alan jopa linkittää muiden kirja-arvosteluja?

Pirkko Saisio: Vastavalo. WSOY 2000. 252 s.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Louise Boije af Gennäs - Stjärnor utan svindel




Sanoisin, että Stjärnor utan svindel kohoaa suosikikseni monen vuoden ajaksi, niin vahvan vaikutuksen se minuun teki. Pitkästä aikaa voin sanoa rakastuneeni kirjaan täysillä, enkä keksi siitä mitään pahaa sanottavaa. Tätä tunnetta olen kaivannut kuukausien ajan, tai ehkä jopa vuosien? Aloitin kirjaa aurinkoisena sunnuntaina, tiesin että voin lojua lukemassa vaikka koko päivän ja taustalla soi L-Koodin soundtrack. En tiennyt vielä mitään romaanin sisällöstä, mutta musiikkivalintani osoittautui varsin oivalliseksi, sillä kirja kertoo kahden naisen rakkaussuhteesta, mikä käy ilmi heti alussa. Pidin sattumaa merkkinä jostakin, siitä että minun oli määrä aloittaa romaanin lukeminen juuri silloin ja ottaa se omakseni. Ja niin minä otin, avoimin sylin ja tuikkivin silmin, tietäen heti, että Louise Boije af Gennäsin kehuttu romaani olisi mitä luultavimmin täysi kymppi, jonka takakannen ylistäviin sanoihin voisi kerrankin luottaa. Muissa tilanteissa saattaisin naureskella tälle hehkutukselle, ehkä pitää sitä hölmönä, mutta jos teidän tekee mieli tehdä samalla tavalla, lukekaa kirja ja katsokaa sitten pystyttekö vielä vähättelemään reaktiotani. Nyt hieman yli viikko lukemisen jälkeen en välttämättä muista jokaista yksityiskohtaa, mutta muistan tunteen ja sen syvän onnellisuuden, jonka valtaan pääsin ensimmäisistä sivuista lähtien. 

Romaani alkaa pitkällä kuvauksella illalliskutsuista, jotka kirjailija Sophie järjestää yhdessä miehensä Lukaksen kanssa. Nopeasti käy selväksi, että Sophie kuuluu yläluokkaan ja on kuulunut lapsuudestaan asti, sillä hän on hyvin tietoinen pienistäkin yksityiskohdista, jotka liittyvät oikeaoppiseen ruokailuun ja seurusteluun. Lukas ei ole aivan yhtä perillä pikkutarkoista tavoista, mikä hermostuttaa Sophieta kerta toisensa jälkeen. Samalla esitellään laaja kirjo Sophien tuttavia, joista osan voi unohtaa saman tien mutta joista muutama osoittautuu tärkeiksi henkilöiksi, lähinnä Sophien läheisimmät ystävät. Kun Sophie kutsutaan muutama päivä myöhemmin televisio-ohjelmaan puhumaan naisten oikeuksista kolmen muun feministin kanssa, hän tutustuu Kajaan, joka kuvailee itseään lesboksi radikaalifeministiksi. Heillä synkkaa niin hyvin keskenään, että heidän välilleen alkaa muodostua vahva ystävyysside. Kaja on kovaääninen, huumorintajuinen, kaunis ja itsenäinen, ja pikkuhiljaa Sophie huomaa, että haluaa tavata häntä yhä useammin. Kunnes hän tajuaa tunteidensa olevan jotain muuta kuin pelkkää ystävyyttä. Aluksi hän yrittää kieltää niiden olemassaolon, mutta sen osoittautuessa mahdottomaksi hänen on tehtävä radikaaleja päätöksiä. Hän rakastaa yhä aviomiestään, ja hän on aina unelmoinut lapsista, mutta ajatus elämästä ilman Kajaa tuntuu myös sietämättömältä. Yritän olla paljastamatta kumpaan suuntaan Sophie kallistuu, mutta romaani ei suinkaan lopu hänen valintaansa, onneksi. Olen erityisen tyytyväinen siihen, että Sophien aviomiehestä ei tehdä mitään tunteetonta sikaa, jotta rakastuminen Kajaan kävisi yksinkertaisemmin, joten tarinalla ole mitään uskottavuusongelmia.

En ymmärrä miksi kuvaus kuulostaa jotenkin kliseiseltä ja ehkä kioskikirjallisuusmaiselta, kun romaani on jotakin paljon upeampaa. Se on samaan aikaan rakkausromaani ja yhteiskunnallinen kannanotto, joka puuttuu vähemmistöjen oikeuksiin ja luokkaeroihin, välillä tosin liiankin kärjistetysti. Sophie vertailee Kajaa omiin piireihinsä ja erot ovat niin räikeitä, että melkein huvittaa. Myös sitä korostetaan moneen otteeseen, kuinka sekä Sophie että Lukas panevat merkille, että Kaja ei näytä sellaiselta kuin lesbon odottaisi näyttävän ja kuinka hän on paljon kauniimpi kuin lesbolta voisi odottaa. Kirja on ilmestynyt 1996, mutta minun on vaikea ajatella, että ennakkoluulot olisivat jyllänneet silloin niin vahvoina. Oliko yleinen mielipide se, että tietyn vähemmistön edustajat näyttävät aina samanlaisilta ja käyttäytyvät yhden mallin mukaan? En tiedä, koska olin kirjan ilmestymisen aikaan 6-vuotias, mutta ajatuskin tuntuu oudolta. Voin vain olla iloinen, että tilanne vaikuttaa parantuneen ainakin hieman tähän päivään mennessä, sillä Sophien tietyt mielipiteet tuntuvat vanhentuneilta. Niiden pohjalta saa kuitenkin hyvän kuvan siitä, kuinka suurta rohkeutta Sophielta vaadittaisiin, jos hän kertoisi tuttavapiirilleen tai vanhemmilleen, että on rakastunut naiseen.

Kajan ystävien keskuudessa taas Sophien tausta ja luokka-asema luovat samanlaisia ennakkoluuloja kuin mitä Kajan seksuaalinen suuntautuminen synnyttää Sophien ystävissä, mikä tuntuu myös yllättävän kapeakatseiselta nyt. Sophie joutuu tekemään kovasti töitä, että saisi Kajan ystävät edes kuuntelemaan mielipiteitään, sillä he ovat päättäneet, että kaikki, jotka eivät ole poliittisesti vasemmalla, eivät automaattisesti ansaitse heidän hyväksyyntäänsä. Ihmettelen myös sitä, että naisten oikeuksien ajaminen tuntuu olevan jollain tapaa outoa eikä välttämättä kaikkein soveliainta Sophien piireissä, mutta en osaa sanoa johtuuko se ajasta jolloin kirja on kirjoitettu vai yläluokan kirjoittamattomista säännöistä ja käyttäytymiskoodeista. Kaikista hassuin yllätys on puhe ruotsalaisten huonosta itsetunnosta ja Kajan ja Sophien keskustelut siitä, kuinka Ruotsissa tullaan aina jälkijunassa ja kuinka muualla esimerkiksi homojen oikeudet ovat jo aivan eri tasolla. Kuulostaako tutulta, suomalaiset?

Sophien tehdessä tutkimusmatkaa naiseuden ytimeen samalla kun hänen rakkautensa Kajaan syvenee, hän alkaa pohtia miesten ja naisten eroja ja lokeroita, joihin ihmiset työnnetään sukupuolensa perusteella. Hän ei ole ennen huomannut täysin millaisella automaattiohjauksella jaottelu menee, mutta hänen silmänsä avautuvat koko ajan enemmän ja sen myötä romaaniin muodostuu lisää painavaa asiaa. Sophien pitkiä pohdintoja on miellyttävää lukea vaikka ei olisikaan samaa mieltä kaikesta, sillä hänen mielipiteensä saattavat hyvinkin avata aivan uusia näkökulmia sellaiseen, jota on saattanut pitää itsestäänselvänä. Vaikka Sophien ajatukset kääntyvät välillä suoranaiseksi miesvihaksi, minun täytyy myöntää, että aloin jossain vaiheessa pohtia, miksi kaikki naiset eivät ole toistensa kanssa yhdessä ja mihin miehiä oikeastaan tarvitaan. Tietenkin vastaus on itsestäänselvä ottaen huomioon, että omaan seksuaaliseen suuntautumiseensa voi tuskin vaikuttaa itse, mutta niin vakuuttava Sophie on ja niin paljon minä häneen kiinnyin, että olin valmis nielemään hänen ajatuksensa vihoineen kaikkineen.

Saanko taas siirtyä ilmaisemaan syviä tunteitani romaania kohtaan? Kirjoitin viimeiseksi muistiinpanokseni "en haluis luopua hahmoista, ne on niin ihanii", ja tästä minä pidän kiinni lauseen vaivaannuttavasta ulkomuodosta huolimatta. Kaja ja Sophie ovat niin rakastettavia, että en löytänyt heistä edes mitään pieniä ominaisuuksia, jotka olisivat ärsyttäneet. Edellytykset kyllä ovat olemassa, sillä Kaja käyttäytyy suuttuessaan kuin itsepäisyydellään epätoivoa herättävä pikkulapsi ja Sophie on välillä aivan liian tietoinen yläluokan asettamista vaatimuksista. Mutta liika täydellisyys olisi varmaankin vähentänyt ihastustani, kun taas nyt en saanut kaksikosta tarpeekseni. Myös itse tarina on kerrassaan riippuvuutta aiheuttava, sillä siinä on riittävästi henkilöitä kunnollisen draaman synnyttämiseksi ja tarpeeksi syvyyttä aidon mielenkiinnon luomiseksi. Boije af Gennäs luo henkilöille niin laajat taustat ja persoonallisuudet, että sivuhahmotkin muuttuvat eläviksi ihmisiksi joiden kohtaloilla on todella merkitystä. Lisäksi en ole luultavasti ikinä lukenut yhtä pysäyttäviä ja kauniita kuvauksia rakastelusta. Ymmärrän jos joku kokee ne tekotaiteellisiksi tai epäuskottaviksi, mutta minuun ne upposivat ilman mitään vaikeuksia ja taisin välillä saada muutamia kylmiä väreitä. Kuvaukset eivät missään tapauksessa kerro pelkästä seksistä, vaan siitä, kuinka lähelle toista ihmistä voi päästä, kuinka toisen voi ottaa omakseen opettelemalla ulkoa jokaisen kaarteen ja kuopan toisen vartalosta. Kajan räiskyvän luonteen myötä tarinassa on myös huumoria, ja ihmettelin useaan otteeseen, kuinka Boije af Gennäs on voinut keksiä niin omaperäisen ja ihastuttavan henkilön. Mietin samalla sitä mahdollisuutta, että ehkä Kajalla on jossakin tosielämän esikuva, ja ajatus sai minut oudon ilahtuneeksi. Olenkohan kenties eläytynyt romaaniin hitusen liikaa? Aivan sama, sainpahan vaikuttavimman lukukokemuksen aikoihin!

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Katarina Wennstam: Flickan och skulden - En bok om samhällets syn på våldtäkt




Olen jo pitkään aikonut lukea Katarina Wennstamin dekkareita, ja löysinkin kuin tilauksesta yhden niistä rappukäytävästämme (se näyttäisi olevan oikea uusien kirjojen aarreaitta), mutta aloitin kuitenkin faktapitoisemmalla teoksella Flickan och skulden - en bok om samhällets syn på våldtäkt. Aiheena kirjassa on seksuaalinen hyväksikäyttö ja ne lukuisat ongelmat, jotka siihen niin monella tasolla liittyvät. Wennstam koettaa määritellä millä perusteella raiskaus luokitellaan, mitä ennakkokäsityksiä siihen liittyy ja mikä on se perimmäisin haaste, jota pitäisi lähteä muuttamaan, jotta seksuaalisten hyväksikäyttöjen määrä lähtisi laskuun. Wennstam sekoittaa tosielämän esimerkkejä omaan pohdintaansa, ja viimeistään oikeuden tuomioita lukiessa ymmärtää, mitä hän ajaa takaa. Oikeudessa langetetut päätökset ovat välillä niin käsittämättömän epäreiluja, että jossakin on pakko olla perustavanlaatuista vikaa ilmiselvien raiskaajien päästessä helpolla kerta toisensa jälkeen.

Wennstamin suurin missio on saada lukija ymmärtämään, kuinka suuri osa raiskauksesta yleensä lankeaa naisen harteille. Kirjassa on runsaasti esimerkkejä siitä, kuinka merkityksettömiin asioihin oikeudessa tai mediassa kiinnitetään huomiota: naisen vaatteet, aikaisemmat seksikokemukset ja juomistottumukset on selvitetty tarkasti, kun taas tekijän kohdalla vastaaviin seikkoihin ei kiinnitetä mitään huomiota. Myös pienet sanat oikeuspöytäkirjoissa puhuvat karua kieltä ihmisten kenties alitajuisista mielipiteistä: "tyttö aloitti seksin harrastamisen jo niin ja niin vanhana" tai "uhri oli jopa ollut aikaisemmin suhteessa raiskaajan kanssa", ikään kuin nämä olisivat lieventäviä asianhaaroja. Wennstam päätyy näihin johtopäätöksiin samaa aihetta käsittelevän tutkielman pohjalta, jossa haastatellaan nuoria ja joiden pohjalta voi päätellä seikkoja jotka määrittelevät onko heidän mielestään kyse raiskauksesta vai ei:
- tytön täytyy kieltäytyä oikealla tavalla
- tilanne muuttuu aivan toiseksi jos käy ilmi, että tyttö on rakastunut raiskaajaansa
- uhrin tai tekijän humalatila voi olla selitys tapahtuneelle
- jos tytöllä on huono maine ja häntä kutsutaan huoraksi, ei tapahtunutta oteta yhtä vakavasti
- jos raiskaaja on "hyvä jätkä", ei kyseessä voi olla raiskaus
- tytön käyttäytyminen jälkeenpäin vaikuttaa siihen, onko kyse raiskauksesta vai ei
Oikeuden langettamat päätökset kertovat hyvin samanlaisista käsityksistä: tytön huono maine voi johtaa siihen, että oikeus katsoo hänen halunneen seksiä eikä häntä niin ollen voi olla raiskattu vaikka hän itse väittäisi mitä tahansa. Niin epätodelliselta kuin tämä lista näyttääkin, en valitettavasti epäile Wennstamin johtopäätöksiä lainkaan, sillä hänen tosielämästä poimitut esimerkkinsä yksinään todistavat väitteet oikeiksi. Ei myöskään ole vaikeaa tajuta jonkin olevan väärin, kun katsoo naurettavan pieniä tuomioita, joita seksuaalirikolliset meidän yhteiskunnassamme saavat.

Flickan och skulden osoittaa kuinka ihmiset saattavat helposti luulla olevansa seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan tilanteessa kuin tilanteessa ja pystyvänsä arvioimaan suoralta kädeltä, milloin kyseessä on raiskaus, mutta konkreettisten esimerkkien edessä asia ei yhtäkkiä olekaan niin mustavalkoinen. Monet haastatelluista nuorista ovat sitä mieltä, että tyttö saa syyttää vain itseään, jos on flirttaillut tai juonut liikaa eikä sitten olekaan suostunut viemään tilannetta loppuun asti. Tytön pitäisi ottaa vastuu itsestään ja ymmärtää tekojensa seuraukset. Jotkut eivät tunnu olevan itsekään varmoja siitä, mitä mieltä ovat, sillä eihän kukaan halua oikeuttaa raiskausta, he vain etsivät sille syitä. Mutta minkä takia sitä ei etsitä tekijästä? Wennstam kertoo esimerkin erään koulun seksuaalivalistuksesta, jonka aikana opettaja kehotti tyttöjä olemaan varovaisia nuorien poikien ympärillä, koska heidän hormoninsa jylläävät eivätkä he osaa välttämättä hillitä itseään. Kuva, joka syntyy kirjan esimerkkien pohjalta kasvaa sellaisiin mittoihin, että miehet ovat melkein kuin räsynukkeja, jotka ovat täysin sukupuolielimensä vietävissä, kun taas naisen kuuluu oman turvallisuutensa takia pitää jokaista miestä potentiaalisena raiskaajana ja pohtia tarkasti mitä hän mahdollisesti viestittää vaatetuksensa ja juomansa alkoholimäärän perusteella. Wennstam joutuu oikein korostamaan sitä, että paljastava hame tai tiedoton tila EI oikeuta miestä käyttämään naisen vartaloa omien tarpeidensa tyydyttämiseen. Ilmeisesti se on niin monella hämärän peitossa, että käsitystä on lähdettävä tietoisesti korjaamaan.

Kakkoselta tuli samoihin aikoihin ruotsalainen dokumentti Ei oikea raiskaus? (yle areenassa vielä 22 päivää), joka käsitteli mielenkiintoista kyllä täysin samoja aiheita kuin Wennstamin kirja. Surullisinta on kenties se, että Wennstamin kirja julkaistiin 2002 ja dokumentti on näytetty Ruotsissa kymmenen vuotta myöhemmin, eikä mikään tunnu muuttuneen. Samojen aiheiden kanssa painitaan yhä: miksi tyttö saa syyt niskoilleen, miksi on niin vaikeaa saada tukea tapahtuneen jälkeen, miksi asiaa yritetään muuttaa tyttöjen kohdalta, kun tekijänä on mies. Dokumentissa teinitytöt pohtivat kuinka ymmärtävät tilannetta paremmin, jos tytöllä on ollut niukka vaatetus ja kuinka hänen ja hänen ystäviensä täytyy ottaa vastuu esimerkiksi alkoholipitoisina iltoina. Muutama myöntää, että syy seksiin voi olla halu saada poika ihastumaan itseensä tai pelko siitä, että poika levittää ilkeitä juoruja jos tyttö ei suostu. Pojat taas pohtivat paineen seksiin tulevan ystäviltä, sillä kukaan ei halua olla ainoa kaveriporukassa, joka ei ole menettänyt poikuuttaan. He myös arvelevat, että osa raiskaussyytöksistä voi olla pelkkää tyttöjen huomionhakuisuutta. En ahdistunut dokumenttia katsoessani pelkästään näistä epätoivoiseksi tekevistä mielipiteistä, vaan koko koulumaailmasta, jota kuvattiin uhmakkaan näköisten teinien kansoittamilla käytävillä ja luokkahuoneissa. Olin melkein unohtanut sen raadollisuuden, joka piilee koulurakennusten sisällä. Kaikki se kyräily ja omat epävarmuudet, jotka täytyy piilottaa välinpitämättömän ulkokuoren alle. Se romahdus, jos paras ystävä menikin varoittamatta istumaan luokan toiselle puolelle toisen tytön viereen.

Sekä Wennstamin kirjassa että dokumentissa käsitellään sitä, kuinka helposti raiskattu jää yksin ja eristetään kaveriporukasta samalla kun tekijä(t) saavat kuninkaan maineen. En ihmettele miksi raiskattu useissa Wennstamin esimerkeissä vaihtaa lopulta koulua, sillä en voi kuvitellakaan kuinka äärettömän nujertavaa on jäädä yksin jouduttuaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Wennstamin kirjasta saa jonkinlaisen käsityksen, tosin koulumaailman ulkopuolelta. Hän on nimittäin huomannut, että monen kohdalla varsinainen taistelu alkaa vasta raiskauksen jälkeen, kun oikeudenmukainen kohtelu on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Käsittämätöntä kyllä näyttäisi olevan pelkästä tuurista kiinni, lähdetäänkö seksuaalista hyväksikäyttöä edes selvittämään, ja se riippuu vain siitä, kuka poliisilaitoksella sattuu ottamaan ilmoituksen vastaan ja kuka päättää tuomiosta. Kirjassa on monia esimerkkejä siitä, kuinka naiset ovat saaneet kuukausien päästä kirjeen kotiinsa, jossa kerrotaan, ettei asiaa voida selvittää. Eräs poliisi sanoi raiskauksen uhrille, että ensi kerralla ei saa mennä heti suihkuun, jotta tutkijat saisivat tarpeeksi todistusaineistoa. Toinen uhri joutui hoitamaan poliisikuulustelun puhelimitse keskellä vilkasta koulurakennusta, ja joutui sitäpaitsi kestämään poliisia, joka ilmoitti tylyllä käytöksellään, ettei ilmeisesti uskonut tapahtunutta todeksi. Tekisi mieli luetella kaikki esimerkit, mutta ehkä nämä riittävät selventämään asian. Wennstam peräänkuuluttaa kunnollista koulutusta jokaiselle, joka tietää saattavansa olla ammattinsa puolesta tekemisissä raiskauksen uhriksi joutuneiden kanssa. Kirjassa kerrotaan kuinka monet uhrit jättävät koko jutun kesken, kun eivät jaksa tapella saadakseen syyllisen oikeuteen, sillä jo itse raiskaus on aiheuttanut niin valtavan henkisen kuormituksen, että voimia on mahdotonta saada riittämään.

Varoitan, että kirjan lukeminen aiheuttaa pahoinvointia ja syvää avuttomuutta, sillä esimerkit ovat rankkuudessaan lähes absurdeja. Wennstam kuvailee useita tapauksia yksityiskohtaisesti, jotta viesti menisi varmasti perille: jossakin menee pahasti pieleen, kun tekijöitä ei saada tuomittua. Minä en lopulta edes jaksanut suuttua, ei siksi että olisin turtunut esimerkkeihin, vaan siksi, että epäusko peitti alleen kaiken muun. Siksi tästäkin tekstistä tuli lähinnä raportti kirjan ja dokumentin sisällöstä, sillä en tiedä mitä muuta voisin tehdä kuin toistaa, kuinka epäreilu tilanne on. Wennstam kysyy, miksi raiskauksen kohdalla pitää ensin selvittää, puhuuko nainen ylipäätään totta, sillä tehdäänkö niin minkään muun rikoksen ollessa kyseessä? Tai jos kännyköiden varastelu lisääntyy, ehdotetaanko ensimmäiseksi ratkaisuksi kännyköiden ostamisen vähentämistä? Miksi raiskauksien vähentämiseksi sitten ehdotetaan naisen käyttäytymiseen ja ulkoiseen olemukseen puuttumista?

Yllätyin kenties eniten siitä, kuinka vahvasti ulkopuolisten puheet ja tytön maine voivat vaikuttaa. Wennstam pohtii, ovatko kaikki juoruiluun osallistuneet siinä tapauksessa osasyyllisiä, jos tytön maine kerran vaikuttaa mielipiteisiin jopa oikeudessa. Mustavalkoinen tilanne ei ole koskaan, sillä osia on paljon enemmän kuin uhri, teko ja tekijä. En silti ymmärrä dokumentissa haastateltujen tyttöjen käsitystä siitä, että raiskaus ei välttämättä ole yhtä paha teko, jos nainen ei ole sanonut selkeästi ei tai tapellut vastaan. Ohjelmassa kuullaankin asiantuntijan näkemys siitä, kuinka yleisin reaktio raiskauksen tapaisissa vaaratilanteissa on leikkiä kuollutta huolimatta siitä, että esimerkiksi elokuvien välittämä kuva kaikin voimin taistelevasta ja apua kiljuvasta naisesta on täysin päinvastainen. Useimmat eivät ole koskaan olleet yhtä uhkaavassa tilanteessa, eivätkä he osaa käyttäytyä muulla kuin turvallisimmaksi katsomallaan tavalla. Tämä kuulostaa minusta täysin luonnolliselta, sillä raiskaukseen liittyy varmasti aina suurta pelkoa, vaikka tekijä olisikin tuttu. Jos hän uhkailee tai käyttäytyy aggressiivisesti, täysin eri tavalla kuin millaisena hänet on oppinut tuntemaan, kuka tietää mitä hän keksii, jos hän kerran kykenee raiskaamaan? Miksi riskeerata henkensä kaiken muun pahan lisäksi? Ja kuitenkin nuoret tytöt kertovat itsevarmoina televisiossa, kuinka heidän mielestään pitää yksinkertaisesti nousta ja lähteä, jos mies alkaa jankuttaa tai käyttäytyä oudosti. Kuinka heidän mielestään kuuluu laittaa kaikki voimat peliin ja huutaa apua. Olihan sillä tytöllä sellainen mainekin, mitä jos hän sittenkin halusi sitä itsekin... Nuorten mielipiteiden pohjalta voi selkeästi huomata, että on olemassa "perinteinen" raiskaus, jossa uhri yllätetään väkivaltaisesti, ja tosielämän raiskaus, joka ei välttämättä ole raiskaus ollenkaan heidän ajatuksissaan, aivan sama mitä uhri väittää. Kuka tämän käsityksen muuttaa ja mistä sitä lähdetään purkamaan? En tiedä, eikä tiedä Wennstamkaan.

Kirja ei kuitenkaan ole yksipuolinen saarna kaikesta siitä, mikä on pielessä, vaan siinä on sellaisiakin esimerkkejä, missä poliisi on tehnyt kaikkensa selvittääkseen mahdottomalta vaikuttaneen raiskaustapauksen. Toki olen myös samalla tietoinen, että naiset raiskaavat miehiä ja niihin pitää suhtautua tasan samalla vakavuudella, mutta Wennstam ei nyt puutu siihen. Hän ei myöskään suoraan yleistä, vaan syyttää niitä jotka sen selkeästi ansaitsevat ja keskittyy muuten pohtimaan ilmiöitä ja niiden syntyperiä. Varsin lohduton kirja, mutta vähin mitä voi tehdä on lukea ja olla tietoinen.

En tiedä onko irvokasta läiskäistä tämä toivotus tällaisen tekstin loppuun, mutta hyvää naistenpäivää ihanat tytöt ja naiset!