perjantai 30. elokuuta 2013

Katie Agnew - Saints v Sinners


Onko kantta katsellessa yhtään vaikeaa arvata, miksi tämä kirja päätyi hyppysiini? Ei ainakaan, jos tietää mieltymykseni chick litiä kohtaan. Rakastan höpsöjä ja turhamaisia tarinoita. Sellaisia, joissa pääosanaiset viettävät päivänsä viimeisen päälle mietityt trendikkäät asukokonaisuudet päällään, Starbucksin tupla-kaneli-mokka-light-frappuccinoja siemaillen ja sydänsurujaan tai ongelmallista/tajunnanräjäyttävää seksielämäänsä vatvoen. Toisin sanoen puhun Sinkkuelämäästä kirjamuodossa, sillä erolla että Carrie ja kumppanit eivät kai koskaan käyneet Starbucksissa. Joka tapauksessa kevytmielinen ja turhanpäiväisyyksistä koostuva nuorten naisten arki, siinä kirjallisuutta minun mieleeni. Ainakin sopivin väliajoin.

Edellinen jollain lailla tähän luokkaan sopiva romaani oli lukemistossani kesäkuussa, mutta Jane Greenin jokseenkin asiallisiin aiheisiin pureutuva Girl Friday ei tyydyttänyt chick lit-nälkääni. Eikä niin tehnyt täysin myöskään Katie Agnewn Saints v Sinners lupaavasta kannesta huolimatta. Rikkauksia, rakkauksia ja seksiä tarinasta kyllä löytyy, mutta lisäksi se yrittää olla jonkinlainen dekkari. Plääh. Miksi Agnew ei voi vain rehellisesti heittäytyä pinnalliseksi ja sukeltaa täysin rinnoin (heh heh) Monacon bilemaailmaan? Nopeita autoja, näyttäviä paatteja ja hätkähdyttävän upeita naisia riittää, mutta halpa mysteeri ja henkilöiden kyllästyttävät henkiset valaistumiset vievät tarinalta makua. Onneksi Saints v Sinners on kuitenkin paljon muutakin kuin yhtä salapoliisileikkiä.

Kokaiinikoukussa painiskeleva äveriään italialaisen perheen hemmoteltu nuorimmainen Angelica edustaa yksinään kaipaamaani bilekategoriaa, sillä hänen aiemmin niin huikentelevainen ja sydämetön plaboy-isoveljensä Carlo kokee sisäisen kypsymispyrähdyksen perheen rakastetun isän mystisen katoamisen myötä. Kun Carlo ei enää suostu leikkimään huumehuuruisen Angelin kanssa Monacon syntisessä yössä, pistää pikkusisko kymppivaihteen silmään ja milloin tanssii lähes alasti keskellä tupaten täyttä klubia, milloin meinaa riistää pahaa-aavistamattoman turistitytön hengen tarjotessaan tälle huumeita enemmän kuin tytön sielu sietää. Edes perheen vanhin, äärimmäisen vastuullinen ja rauhallinen äitihahmo Francesca ei saa pikkusiskoaan kuriin, sillä tarinan alkuun potkaiseva Giancarlo LaFatan katoaminen saa hänet kokonaan pois raiteilta. Kun Fattyn epäillään hukkuneen, alkaa koko LaFatan suku murentua, eikä alta paljastuva rikosten ja skandaalien pesäke ole miellyttävää katseltavaa.

Agnew on kerännyt kirjansa kansien väliin melkoisen kimpun erilaisia suhteita ja persoonia, eikä hän pysyttele kummankaan osalta kohtuuden rajoissa. Henkilöt koostuvat yhdestä tai kahdesta persoonallisuuspiirteestä, joita on reippaasti liioiteltu, ja vuorovaikutus heidän välillään on kaikessa intensiivisyydessään huvittavaa, oli kyse sitten positiivisesta tai negatiivisesta kanssakäymisestä. Samalla juuri tämä tekee Saints v Sinnersistä niin tyydyttävän, sillä kuka nyt ei välillä janoaisi epäuskottavia ja dramaattisia käänteitä elokuvamaisilla rakkauskohtauksilla höystettynä? Vai olenko muka yksin preferenssini kanssa? Joka tapauksessa Saints v Sinners ei missään nimessä jättänyt minua kylmäksi, vaikka olisinkin kaivannut enemmän perinteisiä chick litin elementtejä.

Lukuisat omilla tahoillaan tapahtuvat selkkaukset pitävät vikkelää tahtia yllä, ja ristiin rastiin poukkoilevat rakkaus- ja vihasuhteet eivät ennalta-arvattavuudestaan huolimatta puuduta. Miten tällaisen romaanin tapahtumat edes voisivat olla olematta ennalta-arvattavia? Sehän on pikemmin genren suosion syy eikä mikään ongelma, josta pitäisi pyristellä irti. Olen itsekin motkottanut ennalta-arvattavuudesta ties kuinka monen kirjan kohdalla, mutta läheskään aina siinä ei tarkemmin ajateltuna ole ideaa. On eri asia, että romaani on alusta loppuun turruttavan läpinäkyvä, kuin että se koostuu kekseliäästä alkuasetelmasta ja antaa lukijalle mahdollisuuden pohdiskella, miten siihen luultavimpaan loppuratkaisuun lopulta päädytään. Agnew suorastaan irrottelee henkilögallerian kohdalla ja malttaa syventää myös toisarvoisia hahmoja. Esimerkiksi Fattyn ties kuinka monennen nuoren vaimon persoonallisuus ei itsessään ole merkittävä tarinan kannalta, mutta Agnew innostuu silti avaamaan hänen menneisyyttään.

Silti minua häiritsevät tarinan rikosromaanipiirteet, varsinkin niiden muistuttaessa lähinnä matalan budjetin mafiaelokuvaa. Totta kai kyseinen hallitseva juonikuvio on pakollinen, jotta tarinan saa toimimaan ja palaset putoilevat luontevasti kohdilleen, mutta Saints v Sinnersissä on Fattyn katoamisen takia liikaa surua. Francesca on täysin epätoivoinen ja syvästi onneton, Carlo meinaa litistyä murheidensa alle ja Angel heittäytyy täysin holtittomaksi riippuvuuksiensa kanssa. Useat lupaavat juonenkäänteet ja rakkaussuhteet eivät koskaan pääse täyteen kukoistukseensa, koska nurkan takana on jostain syystä jatkuvasti pakko häilyä jokin viheliäinen vaara. Carlo aloittaa seksisuhteen parhaan ystävänsä tyttöystävän kanssa - jonka nimi on muuten Sasha, voiko soveliaampaa nimeä kuvankauniilla seksin jumalattarella ollakaan? -  mutta pariskunnan toistensa kanssa pelailua seurataan lopulta niin höttöisesti, ettei siitä ole paljonkaan iloa. Muitakin romantiikannälkää auttavasti tyydyttäviä juonenpätkiä on, mutta saalis jää laihaksi. Lopussa jokainen tietysti ajautuu auvoisasti yhteen unelmiensa kohteen kanssa, mutta siinä vaiheessa Agnew vaikuttaa jo luovuttaneen. Parin sivun mittaiset päätökset tuntuvat siltä kuin kirjailija heittäisi hanskat tiskiin ja huokaisisi, että "kyllähän te lukijat jo tiesitte X:n ja Y:n päätyvän toistensa kuumaan syleilyyn, joten huiskaistaan ne nyt äkkiä yhteen. Ei kai tänne sentään tultu tunteissa vellomaan?" No kyllä tultiin!

Hutaistua lopetusta lukuun ottamatta Agnew kirjoittaa siten, kuten oletan työstään todella nauttivan kirjoittavan. Hän tietää, milloin kannattaa kuvailla yksityiskohtia ja milloin riepottaa lukijaa täyttä vauhtia läpi kesyttömän LaFatan suvun paheiden. Hän pitää huolen, että henkilöiden tuntemukset ovat etusijalla, ja hänen mielikuvituksensa vaikuttaa ehtymättömältä. Muutamista moitteista huolimatta voin epäröimättä tunnustaa viihtyneeni Saints v Sinnersin äärellä, eri syistä vain kuin olisin toivonut. Tuskin se lauantainen iltapäivä, kun makoilin Tokoinrannan varrella mansikoita popsien ja Agnewn romaaniin täysillä uppoutuen, muuten olisi jäänyt mieleeni yhtenä kesän parhaista.

Katie Agnew: Saints v Sinners. Orion Books 2010. 323 s.

tiistai 27. elokuuta 2013

Uma Karma - Kaiken se kestää



En enää muista, miksi poimin Uma Karman nuortenkirjan mukaani kirjastosta, mutta jokin siinä houkutteli kovasti ja sai minut odottamaan sen lukemista. Tarina kahden teinipojan rakkaudesta kuulostaa takakannen perusteella suloiselta ja herkältä - "Rakkaus ei kysy lupaa saapuessaan, mutta kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii" - ok, hitusen melodramaattiseltakin, mutta todellisuudessa Kaiken se kestää on arkinen ja suoraviivainen. Kielletty ja pakosta salassa pidetty rakkaus on pääosassa, mutta ohessa käsiteltäväksi pääsevät myös tavanomaisemmat teini-iän mukanaan tuomat rajoitteet ja epävarmuudet. Kirjassa seurataan Tuukan ja Luukaksen suhteen alkamista ja kehittymistä lukion alusta työelämään asti, ja painotus on heidän keskinäisen vuorovaikutuksensa lisäksi ympäristön reaktioissa.

Harmi, etten ole kahdeksan vuotta nuorempi, sillä silloin olisin vielä kuulunut kohderyhmään ja luultavasti hurmaantunut kirjasta täysin. 15-vuotiaana luin Niina Repon ja Seita Parkkolan Jalostamon, jonka vaikuttava tunnelma jäi mieleeni vuosiksi eteenpäin ja jonka nuori homopariskunta sai minut itkemään ja pitämään kirjaa yhtenä kaikkien aikojen onnistuneimmista lukuvalinnoista. Nykyään en ehkä uskaltaisi palata kirjan pariin, sillä pelkään sen viehätyksen kadonneen. Luultavasti päällimmäisin tunnetilani olisi sama kuin Kaiken se kestää:n kohdalla: apaattinen välinpitämättömyys, jota silloin tällöin katkoo etäisen kiinnostumisen häivähdys. Jos olisin lukiessani ollut samanikäinen kuin tarinan pojat, eli 16, olisin viehättynyt heidän ujoista tutustumisyrityksistään, lähes vahingossa valloilleen pääsevistä kiihkeistä kiintymyksenosoituksistaan sekä hapuilevista rakkaudentunnustuksistaan. Olisin raivonnut Tuukan kanssa, kun Luukas nössöilee vanhempiensa edessä eikä uskalla puolustaa ihastustaan, sekä kipristellyt varpaitani jännityksestä, kun kaksikko saa viettää illan rauhassa ilman vanhempien painostavaa läsnäoloa (tietäähän sen, mihin leikkimielinen paini johtaa). Olisin liittynyt kirjan faniryhmään, tai vähintään pitänyt sen olemassaoloa täysin selviönä. Mutta nyt, vaikka ihminen ei 23 vuoden iässään välttämättä ole vielä erityisen parkkiintunut tai kaikkein kypsimmillään, on lukemisen aikana vallitseva ilmeeni: -___- .

Heti aluksi silmiinpistävän paljon häiritsee Karman töksähtelevä kieli. Luulin pitkään, että Kaiken se kestää on huolimaton suomennos, mutta kyseessä onkin alkuperäisteos. Aavistuksen epätavalliseen kieleen tottuu pikkuhiljaa, mutta armottomalla puhekielellä kirjoitettuun dialogiin - jota kirjasta löytyy todella reippaasti - en osaa sopeutua. Kun korrekti ja täysin vapautuneeksi heitetty tyyli vaihtelevat niin tiuhaan, alkaa silmiä särkeä.
"No hitto ku faija hönkii koko ajan niskaan! Ja koutsi piinaa harkoissa ja joka vitun opettajalta tulee ihan sumeesti kotitehtäviä! Vehkolaki piti tänään helvetin vaikeet pistarit... Jos mun matikannumero tippuu taas seiskaan, niin meidän faija sekoo." Luukas painoi sormensa vasten väsyneitä silmäkuoppia ja veti syvään henkeä. Hän käänsi katseensa jälleen Tuukkaan ja näytti asteen rauhallisemmalta. "Sori oikeesti et ei olla ehitty näkeen. Mut jos sä tuut lauantaina sinne peliin, ni mennään sen jälkeen johonkin."
Autenttisuuden tavoittelu on siis liian huipussaan. Siedän viimeisten lauseiden kaltaista tekstiä facebookin inbox-viesteissä (siellä en ole itsekään mikään kirjakielen kuningatar), mutta kaunokirjallisuuteen uppoutuessani toivon sujuvuutta enemmän kuin ehdotonta todenmukaisuutta. Nyrpeyteni yltää myös päähenkilöiden nimivalintoihin, sillä alussa täytyy todella pinnistellä välttääkseen Tuukan ja Luukaksen sekoittumista toisiinsa. Eikö toinen olisi voinut olla vaikka Jussi tai Matti, vai pitääkö nimien rimmata keskenään? Mielessäni pojat ovat milloin Tuukas ja Luukas, milloin Tuukka ja Luukka, joskus niinkin lähellä oikeita nimiä kuin Tuukas ja Luukka. Onneksi kirjan aikana ehtii rakentua sen verran vahvat mielikuvat molempien erilaisista identiteeteistä, että nimien taakse kätkeytyvät pojat on helpompi ja nopeampi erotella toisistaan kuin alussa. Ymmärtänette silti turhautumiseni.

Hämminkiä aiheuttavat myös siirtymiset tilanteiden sisällä ja välillä. En osaa täysin selittää, mikä tarkalleen ottaen mättää, mutta kerronnasta puuttuu tietty jouhevuus, joka tekee lukemisesta saumatonta ja tarinasta luontevan. Välillä poikien reaktiot tulevat myöhässä tai niin vaivihkaa, että ne yllättävät ja tekevät häiritseviä stoppeja lukemiseen, ja sulavan jatkumon sijaan tarina on osittain poukkoileva. Hivenen kömpelöön tyyliin tottuminen vie aikansa, mutta lopulta sen alkaa nähdä pikemminkin sympaattisena kuin rasittavana. Yksinkertaisuus kerronnassa peilaa sisältöä, eli vielä lapsenomaisten poikien viattomuutta ja herttaista syvenevää läheisyyttä. Loppuun asti ärsyttävänä pysyy kuitenkin Karman holhoava asenne lukijaa kohtaan, kun hän näkee parhaaksi selittää auki kaikki ristiriitaiset tilanteet ja opastaa kädestä pitäen oikeaan käsitykseen tapahtumien kulusta. Se, mikä juuri on käynyt ilmi dialogin ja poikien käytöksen kautta, täytyy kerrata kuin akateemisen esseen loppupäätelmässä konsanaan.

Karma tekee mielenkiintoisen valinnan seksikohtausten kohdalla, sillä hän onnistuu periaatteessa kertomaan tilanteista yksityiskohtaisesti sanomatta mitään suoraan. Toiminta lipsahtaa kyseisellä metodilla välillä hullunkurisen puolelle, kun jompikumpi kokee täyttymyksensä heti sen jälkeen kun on kuvailtu kuinka yksi pojista vasta avaa toisen housuja, mutta jotakin somaa poikien hempeilyssä on. Muutenkin Tuukka ja Luukas alkavat vaivihkaa tuntua yhä läheisemmiltä ja heidän kohtalostaan kiinnostuu enemmän tai vähemmän aidosti. Jos toteutustapa ei olisi jaaritteleva ja jos Karma keskittyisi enemmän muuhunkin kuin pinnalliseen arkipäiväisen elämän kuvailuun, voisi Kaiken se kestää olla huomattavasti puhuttelevampi teos. Idea tarinan ytimessä on kuitenkin arvokas: rakkaus ei katso sukupuolta ja tarpeeksi tärkeän ihmisen puolesta taisteleminen kannattaa.

Uma Karma: Kaiken se kestää. Books on Demand 2008. 319 s.

Miska pitää kirjaa tärkeänä mutta ei kovin vaikuttavana, Shinsu sekoittaa päähenkilöiden nimet täysin samoin kuin minä, Katri antaa varovaisen suosituksen, Susa P. jää ikävöimään Tuukkaa ja Luukasta ja Anki ja Iida pääsevät täysin kirjan lumoihin.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Liza Marklund, Lotta Snickare - Det finns en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra

 

Tässäpä oivallinen pikaopas feminismin saloihin, jos liike tuntuu vieraalta tai vihamieliseltä. Oman käsitykseni mukaan jo sana feminismi synnyttää monissa epäluuloisen asenteen, joka saa heidät kavahtamaan ja ottamaan etäisyyttä ryhmään, jonka helposti mielletään koostuvan kiihkoilevista femakoista. En toki ole perillä siitä, kuinka yleinen kyseinen halveksiva asenne on, mutta olen tietoinen sen olemassaolosta. Det finns en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra on kuitenkin sen verran ei-provosoiva ja systemaattinen läpikäynti joistakin niistä yhteiskuntaan perinpohjaisesti juurtuneista syistä, joiden takia feminismiä tarvitaan, että uskaltaisin kehottaa vihaisempaakin feminismin vastustajaa perehtymään kirjaan.

Liza Marklund ja Lotta Snickare ottavat tehtäväkseen käydä läpi ihmisen suurimmat elämänvaiheet vauvasta työikäiseksi tarkastellen niitä asemia ja edellytyksiä, joita yksilöille suodaan tai vastaavasti evätään heidän sukupuolensa pohjalta. Kyseessä ei missään nimessä ole kattava kartoitus kaikista niistä kiperistä tilanteista, joita ihmisellä tulee elämänsä aikana vastaan ja jotka myötävaikuttavat epätasa-arvon ylläpitoon, vaan kirjassa nostetaan esiin jokapäiväisiä tilanteita ja yleisissä tiloissa (kuten päiväkoti tai toimisto) toteutuvia sosiaalisia rakenteita, joissa naisen alisteinen asema mieheen nähden toteutuu ja toistuu. Kierrettä saattaa olla vaikeaa murtaa, mutta Marklund ja Snickare pyrkivät antamaan konkreettisia ohjeita siihen, miten arkisia konstruktioita voi rikkoa omassa jokapäiväisessä elinympäristössään muuttumatta niskoittelevaksi radikaaliksi. He listaavat myös rutkasti väitteitä, joilla yritetään todistaa naisen nykyään seisovan täysin samanarvoisessa asemassa miehen kanssa, osoittaen ne vääriksi tutkimustulosten ja omien kokemustensa avulla. Sivuille on myös ripoteltu "Mitt livs novell"-otsikolla lyhyitä kertomuksia, joissa Marklund ja Snickare jakavat henkilökohtaisia epämiellyttäviä kokemuksia, jotka mitä luultavimmin ovat motivoineet teoksen kirjoittamiseen.

Punaisena lankana läpi teoksen toimii kirjoittajien vahva käsitys siitä, että todelliseen tasa-arvoon on vielä melkoinen taipale taitettavana. Snickare ja Marklund aloittavat siitä, millä tavalla sukupuoli ohjaa meitä jo syntymästämme asti sairaanhoitajien reaktioista lähtien. Tyttövauvan itkiessä hänen uskotaan olevan surullinen, pojan vihainen. Tyttövauva napataan paljon nopeammin syliin tämän harjoitellessa ryömimistä, pojan annetaan ahkeroida pidempään. Tyttövauvoille puhutaan pehmeästi ja rauhoittavasti, poikavauvoille reippaasti ja kovaäänisesti. Yksinkertaistaen nämä käsitykset muovaavat meistä tietynlaisen ja samantyylinen asenneilmapiiri seuraa läpi elämän, koulusta töihin. Kaksisuuntainen reitti avautuu eteemme ilman, että meillä itsellämme on valinnanvaraa sen suhteen, kumpaa puolta lähdemme vauvasta pitäen taapertamaan. Marklund ja Snickare osoittavat kuinka sukupuolivärittyneet käsitykset ovat täysin itsestään selvä osa yhteiskuntaa ja ohjailevat vahvasti elämän eri osa-alueita. Näkymättömän myrkyllisen kaasun lailla se tunkeutuu yhteiskuntajärjestelmän rakosiin saaden osan väestöstä uskomaan, että tasa-arvon huippu on saavutettu ja jos feminismi saa jatkaa hyörimistään miten lystää, tilanne voi enää kääntyä päälaelleen, mikä merkitsisi miesten syrjimistä naisten hyvinvoinnin parantamiseksi. Det finns en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra on kuitenkin omiaan rauhoittelemaan tästä stressaavia ihmisiä. Snickare ja Marklund esittelevät useita tutkimustuloksia, joiden mukaan tasa-arvoa mielestään kunnioittavat ihmiset sortuvat tietämättään kohtelemaan naisia ja miehiä täysin eri tavoin.

Haluaisin luetella kirjan kaikki kiinnostavat ja usein myös hämmentävät lopputulokset (kaksi koeryhmää lukee saman artikkelin, joista miehen nimellä kirjoitettu kerää kehuja ja naisen nimellä kirjoitettu kritisoidaan kelvottomaksi), mutta jätän yksityiskohtaisemmin sisältöön tutustumisen mahdollisille kiinnostuneille lukijoille. Riittänee kun sanon, että niin usein ilmoille heitettyyn "naiset saa ihan yhtä hyvää palkkaa kuin miehet, yrittäkää kovempaa ja menkää parempiin töihin" annetaan tyhjentävä vastaus korostaen muun muassa sitä, miksi asia ei ole lainkaan niin yksinkertainen tai miksi siitä ei voi syyttää naisten yrityksen puutetta (ainakaan ainoastaan). Snickare ja Marklund kannustavat hahmottamaan kokonaiskuvan, joka ulottuu niin paljon yksilön omaa tahtoa laajemmalle. Kaksikko pyrkii osoittamaan, kuinka toistuvasti ja huomaamatta meitä tulkitaan sukupuolemme perusteella ja kuinka me usein itsekin käyttäydymme juuri siten, kuten meidän oletetaan käyttäytyvän.

Marklund ja Snickare nimeävät miinoiksi ne tilanteet ja kommentit, joiden kumoamiseen tai kunnialla hoitamiseen he antavat hyödyllisiä työkaluja. Useimmat liittyvät työelämään ja uralla etenemiseen, mikä ei välttämättä ole kaikille se tutuin elinympäristö mutta luultavasti kuitenkin kuviteltavissa. Vaikka toimistotyöskentely tuntuu minusta tällä hetkellä kaukaiselta (kröhöm ahdistava työnhaun aloittaminen on kyllä ollut ajankohtainen koko kesän ajan), ei mikään estä säilyttämästä Marklundin ja Snickaren neuvoja muistin pohjalla. Muutamat miinat liittyvät siihen, kuinka naiset voivat välttää sabotoimasta toistensa mahdollisuuksia, mutta suurin osa keskittyy neuvomaan, kuinka nainen voi parhaiten selvitä miehisessä työmaailmassa. Saattaa kuulostaa hämärältä salaliittoteorialta, mutta Marklundin ja Snickaren analyysin mukaan miesten hyväveli-verkostot eivät suinkaan ole myytti. Molemmat ovat ehtineet olla työelämässä ja toimia naisten oikeuksien puolestapuhujina jo sen verran pitkään, että en aivan heti lähtisi kyseenalaistamaan heidän tuloksiaan.

Kuulostaako mustavalkoiselta tai miesvastaiselta? Siinä tapauksessa voi pohtia, että jos Ruotsin yleisesti katsotaan olevan aivan kärkipäässä niiden maiden listassa, joissa tasa-arvo toteutuu parhaiten, miksi Det finns en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra:n kaltaisia teoksia sitten ilmestyy? En usko esimerkiksi Marklundin kaltaisen aktiivisen toimittajan ja kirjailijan kaivavan laajaa taustamateriaaliaan täysin tyhjästä. Toki tilanne on ehtinyt muuttua vuodesta 2005 ja tasa-arvoa aidosti toteuttavia ihmisiä ja instituutioita löytyy, mutta pystyn itsekin tunnistamaan kirjasta monia tähän asti tiedostamattomina pysyneitä naisia lannistavia arvoja ja käsityksiä, jotka tulevat arjessani vastaan. Snickare ja Marklund eivät sysää vastuuta muiden harteille, vaan huomioivat omat virheensä siinä missä muiden yksilöiden ja yhteisöjenkin. Marklundin ja Snickaren teos osoittaa, että muutos ei ala sormella osoittelemisesta, vaan vallitsevien olosuhteiden tiedostamisesta.

- Nej, vi är ju sju stycken...

Liza Marklund, Lotta Snickare: Det finns en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra. Piratförlaget 2005. 160 s.

torstai 1. elokuuta 2013

J. K. Johansson - Laura


Palokaski 1-sarjan ensimmäinen osa Laura täytti sille kaavailemani tehtävän mitä täydellisimmin, mutta olen silti nyreissäni. Vaikka nimimerkki J. K. Johanssonin taakse kätkeytyvä ryhmä ammattilaiskirjoittajia on nähnyt vaivaa luodakseen edes hieman sokkeloisen mysteerin, on dekkarissa aivan liikaa sellaista, joka tökkii. Voin kehaista teosta siitä, että se viihdytti minua pientä keskittymiskykyä vaativalla sisällöllään pitkäveteisen työpäivän ajan istuessani auringonpaahteessa likaisella sisäpihalla vartioimassa remonttimiesten ahkerointia. Pystyin pitämään sivusilmällä huolen siitä, ettei mitään kiellettyä päässyt tapahtumaan ympärilläni, ja samalla Laura virtasi mutkattomasti tajuntani lävitse kaikessa heppoisuudessaan. Kiitän hetken huvista, mutta nuhtelen samasta syystä, sillä näin hutaistu tarina on pinnallisuudessaan lähes kiusallista luettavaa.

Arvoitus kyllä sykkii menemään kiitettävällä tahdilla. Keskipisteenä toimii teinityttö Lauran katoaminen, kun entinen nettipoliisi Miia aloittaa Palokasken koulussa erityisopettajana eikä voi olla sekaantumatta arvoitukseen salapoliisivaistojen nostaessa päätään jo ensimmäisenä koulupäivänä. Palokaski sattuu myös olemaan hänen kotiseutunsa, jolla hän vietti lapsuus- ja nuoruusvuotensa, kunnes joutui ottamaan etäisyyttä nuoruudessa tapahtuneen traumaattisen onnettomuuden jälkeen. Enää hän ei voi pakoilla mennyttä, varsinkaan kun vanhat ystävät ja pikkuveli eivät ole lähteneet vanhoilta kotiseuduilta mihinkään. Miia huomaa omistautuvansa Lauran tapaukselle suuremmalla antaumuksella kuin itse opettamistyölleen, mutta varsinkin siinä vaiheessa, kun hänen veljensä kiinnitetään epäiltyjen listalle, ei perääntyminen tule kyseeseen.

Miian sielunelämä, Palokaskessa rullaava arki sekä kadonneen teinitytön mysteeri, siitä on Laura tehty. Juoni puksuttaa eteenpäin tasaisesti kuin tavarajuna, missään pysähtymättä tai mitään purkamatta. Sen kuin vain mennään eikä meinata, eikä pintaraapaisujen alle ole kurkistelemista. Pääasia on, että hypitään tapahtumasta toiseen, sillä perimmäisten syiden analysointi ei näytä kiinnostavan ketään, ei romaanin henkilöitä eikä Johanssonia. Minua kyllä kiehtoisi pohtia ongelmia suuremmasta mittakaavasta, mutta se on vaikeaa, kun minkäänlaista analysoinnin mahdollistavaa materiaalia ei teoksesta löydy. Asiat vain ovat ja tapahtuvat ja sillä selvä. Kenties olen lukenut liikaa ruotsalaista rikoskirjallisuutta, joka on selkeästi painavampaa, sillä yhteiskunnallisen kontekstin ja kritiikin uupuessa olen täysin pöllämystynyt. Ai pelkästään yksi epämääräinen rikos? Ai tässä vain etsiskellään syyllistä ja siirtyillään paikasta toiseen, vähän jutustellaan? Ei muuta? Ongelma saattaa toki piillä enemmän omissa odotuksissani kuin itse romaanissa. Ei kai köykäisemmässä dekkarissa ole lähtökohtaisesti mitään vikaa, muuta kuin että "sitten Miia avasi facebookin ja katsoi tykkäykset ja sulki facebookin huokaisten ja keräsi kamppeensa ja lähti töistä kotiin"-tyyppinen kerronta käy helposti pitkäveteiseksi.

On Laurassa sentään muutakin, se hauskuuttavampi puoli eli Miian arki tökeröine kavereineen ja salaperäisine rakastajineen. Hauskan puolelle lukeminen kääntyy nimenomaan överien hahmojen ansiosta, sillä eriskummalliset persoonat on kärjistetty äärimmilleen. Miian ystävistä jatkuvasti hermoraunion partaalla horjuva kontrollifriikki ei ole mitään luontaistuotteisiin hurahtaneen bimbon ja lapsia suunnilleen jokaisen vastaantulevan varakkaan miehen kanssa himoitsevan mamman rinnalla. Puhumattakaan siitä äärettömän komeasta seksijumalasta, jonka kanssa Miia solmii friends with benefits-tyyppisen suhteen humalaisen uimareissun tuloksena mutta jolla ei olekaan pelkkä kiihkeä petielämä mielessä. Mikä yllätys! Hetkittäin skitsofreenikon lailla käyttäytyvä, Miian kanssa läheisiin tekemisiin pyrkivä komistus ei olekaan sitä, miltä näyttää! Vaakakupin toiseen päähän ilmestyy täytenä vastakohtana vaalea ja tyylikäs purjehtijamiekkonen, jonka Miia rankkaa heti aviomiesehdokkaiden kärkeen. Miia on muuten kumman taitava tekemään paikkansapitäviä johtopäätöksiä ihmisistä muutamissa sekunneissa. Hän itse on muihin verrattuna oikea tavisten tavis, jatkuvasti hieman allapäin ja huolissaan mutta sillä tavalla rohkea ja oma-aloitteinen kuin nuoren naisen dekkarin päähenkilönä yleensä kuuluu olla.

Ennakkokäsitykseni rakentui sille mielikuvalle, että sosiaalinen media kulkee luontevasti tarinassa mukana ja jopa vaikuttaa käänteisiin ratkaisevasti, sillä se muistetaan mainita joka kerta Lauran ollessa jossakin esillä. Totta puhuen en kuitenkaan olisi huomannut somen korostettua roolia, ellen olisi ollut siitä etukäteen niin tietoinen. Joko facebookit sun muut yhteisöpalvelut on ujutettu kertomukseen niin etevästi, että niistä tulee sulava osa tarinan rakennetta, tai sitten kyseessä on ilmiö, jossa synnytetään paljon vouhotusta tyhjästä. Lopullinen tuomioni on, että kyse on näiden kahden sekoituksesta, ja lisäksi hieman minun omista väärinkäsityksistäni. Luulin, että Johansson linkittää perinteisen dekkarin ainekset virtuaalisiin medioihin jollakin mullistavalla tuoreella menetelmällä, mutta oikeastaan kyseessä on vain ajan hengen luonnollinen mukailu. Koska nettielämä on suurimmalle osalle - ei vain nuorisolle - jo sellainen itsestäänselvyys, että pidempi aikakausi ilman sosiaalisia medioita tuntuisi suuremman luokan kidutukselta, voi sen ujuttautumisen kirjallisuuteen nähdä täysin ilmeisenä kehityksenä.

Yhdessä mielessä J. K. Johansson osuu siis onnistuneesti ajan hermoon, vaikka hän tapahtumien käsittelytavasta päätellen elääkin täysin muusta maailmasta irrallaan leijailevassa kuplassa. Loppuun on tungettu varmaankin kutkuttaviksi tarkoitettuja vihjeitä Palokaski kakkosen mahdollisista kuvioista ja siitä, ettei Lauran todellista kohtaloa selvitetä kunnolla vaikka ulkopuoliset saattavat luulla niin, mutta kaiken syvyyden uupuessa lukukokemus jää niin vaillinaiseksi, että Miian tulevat seikkailut tuskin jaksavat kiinnostaa. Kaikeksi huipuksi tekstissä on outoja ilmaisuja ja tönkköjä lauseenparsia, joiden takia tunsin hetkittäin lukevani kiireessä tehtyä suomennosta. Joko J. K. Johanssonin taakse kätkeytyvä ryhmä ei ole täysin suomalainen tai sitten tarkoituksena on käyttää kieltä innovatiivisesti. Yritys ei osu aivan maaliin, vai mitä tarkoittaa "Lauri ei reagoinut mitenkään, mutta Miia säpsähti hyvän sentin vasemmalle"? Olenko ainoa, jolle "hyvä sentti" särähtää korvaan?

J. K. Johansson: Laura. Tammi 2013. 221 s.

Lauraa on todella kaluttu ympäri blogimaailmaa. Jenni S. järjesti romaanin ympärille kokonaisen lukupiirikeskustelun, ja muun muassa Tuulia, Laura, Annika K, Minna Jaakkola ja Norkku ovat syventyneet kirjaan.