Chick litiä! Pitkästä aikaa! Mieleni lepää näiden höpsöttelyromaanien parissa paremmin kuin minkään muun genren tarjonnan kohdalla. Kyseiseen lajiin luokiteltavia teoksia pidetään käsitykseni mukaan automaattisesti alemmassa arvossa kuin ehkä minkään muun tyyppisiä kirjoja, mutta sehän ei ole minulta pois. Toki se hieman häiritsee, ettei kustannusyhtiöissä jakseta panostaa "huonompaan" kirjallisuuteen yhtä paljon kuin vakavahenkisiin suurromaaneihin, sillä se näkyy aina suomennoksen tasossa. Kirjoitus- ja ajatusvirheet ovat sääntö ilman poikkeusta. Huvittavaa kyllä tämän teoksen huolimattomuudet eivät pysyttele kirjan sivuilla, vaan yksi on lipsahtanut jopa takakanteen: "Huumaa aloittaa neliosaisen sarjan, jonka päähenkilöinä ovat Hollandin kauniit sisarukset Elizabeth ja Anna." Muuten hyvä, mutta kirjassa ei ole ketään Annaa.
Huumaa on siinä mielessä uusi valtaus minulle, että olen aina lukenut pelkästään nykyaikaan sijoittuvaa chick litiä. Tässä tarinassa eletään vuotta 1899, ja historiallisuutta tuodaan esille lähinnä yksityiskohtaisin kuvailuin kampauksista, sisustuksesta ja vaatteista. "Viitta oli uusi, samoin kuin hänen pukunsa, joka oli norsunluunväristä satiinia jonka pinnalla oli mustia jugendtyylisiä samettikuvioita - erittäin uudenaikainen malli." Kuulostaa näyttävältä, mutta millainen on jugendtyylinen samettikuvio? Lajin konventioihin kuuluu ulkonäön ja vaatetuksen tarkka kuvailu, mutta minusta tuntui koko ajan siltä kuin lukisin uudestaan ja uudestaan samasta mekosta. Ehkä kirjan sivuilla olisi pitänyt olla havainnollistavia kuvia, jotta olisin päässyt asian ytimeen, 1800-luvun muoti ei nimittäin ole minulla ihan hallussa.
Jokaisen luvun aloittava esipuhe on joko kirjeestä tai sanomalehdestä poimittu tekstinpätkä, joka tuo lukemiseen onnistuneesti vanhanaikaisen tuulahduksen säännöllisin väliajoin. Seurapiiriuutiset ja "Kirjoituksia hyvätapaisten nuorten naisten kasvatuksesta"-oppaan viisaudet eivät (onneksi) ole ajankohtaisia enää, mutta kirjaan ne sopivat ilmentämään aikakautta. Teitittelykin on toki arkipäivää aikakautena, johon tarina sijoittuu, mutta se menee absurdeihin mittasuhteisiin, kun salaiseen ja intohimoiseen suhteeseen keskenään ryhtyneet henkilöt eivät voi sinutella toisiaan. On kummallista, kuinka kohtalokas rakastajatar vastaanottaa suurien tunteidensa kohteen vierailulle ja tervehtii tätä sukunimeltä. "Oliko teillä hauskaa eilisiltana juhlissamme, herra Schoonmaker?" Kohta he jo kellistyvät toisiinsa kietoutuneina keittiön pöydälle, mutta käytöstapoja ja kohteliasta small talkia ei sovi unohtaa missään olosuhteissa.
Huumaa on juuri sellainen, millaiseksi kuvittelen 1800-luvun seurapiirit. En tiedä niistä paljon mitään, mutta maailma täynnä juhlimista, juoruilua ja juonittelua kuulostaa hyvin mahdolliselta. Shokkipaljastuksia esirippujen takaa: menestyksestään kuuluisa perhe onkin rutiköyhä! Perheen tytär pelehtii palveluspojan kanssa, vaikka on kihlautunut rahasta toisen rikkaan perheen vesan kanssa! Rikkaan perheen vesa rakastuu morsiamensa pikkusiskoon! Morsiamen paras ystävä on rakastunut rikkaan perheen vesaan! Ja niin edelleen. Kliseitä kliseiden perään. Kaikki tavat, joilla tahmeat ihmissuhteet saadaan menemään vielä enemmän solmuun, tulevat varmasti käytetyiksi. Ongelmana on, että käänteet ovat latteita ja ennalta-arvattavia, niitähän voi katsella joka päivä vaikkapa Kauniissa ja rohkeissa.
Kuluneita juonenkäänteitä lukiessa on vaikea uskoa, että Godbersen olisi edes yrittänyt kirjoittaa yllättävän tai järkyttävän suhdesopan. Tarinan ei edes tarvitse olla täysin uusi, jos mukana on jokin muu tarpeeksi raikas elementti, joka kannattelee kertomusta. Henkilöt, joihin on mahdollisesti helppo samaistua ja jotka herättävät vahvoja tunteita pelastavat paljon, sillä silloin heidän kohtaloihinsa eläytyy riippumatta siitä, millaisia ne kohtalot oikeastaan ovat. Ikävä kyllä Huumaa on täynnä toinen toistaan ikävystyttävämpiä hahmoja, jotka eivät osaa käyttäytyä kuin yhdellä tietyllä tavalla. Penelope on juonitteleva narttu, joka ajattelee aina vain itseään. Renkipoika Will ei ole mitään muuta kuin Elizabethia nöyrästi rakastava palvelija. Diana on omalaatuinen ja suorasanainen omilla aivoillaan ajattelija, joka ei suostu määräilevän äitinsä ja siskonsa pompoteltavaksi. Kuinka rohkeaa! Elizabeth on kiltti ja uhrautuva, suorastaan lannistavan tylsä päähenkilö, joka tekee mitä käsketään ja hymyilee aina ja kaikille niin että poskiin sattuu (siis minun poskiini, jo pelkästä ajatuksesta). Elizabeth muistuttaa erehdyttävästi Sweet Valley High-teinikirjasarjan päähenkilöä, jolla on saman nimen lisäksi täysin samanlainen hyväsydäminen ja jalo (eli ärsyttävä) luonne. Itse asiassa Huumaa-Elizabethin sisko muistuttaa täysin SVH-sarjan Jessicaa, hänkin Elizabethin sisko, hänkin oikukas ja rämäpäinen kapinallinen. Sattumaa?
Koska en päässyt yhdenkään henkilön lähelle, en välittänyt siitä, mitä heille tapahtuu. Kirjassa on kuitenkin jonkinlaista imua, jonka takia jumituin romaanin maailmaan tuntikausiksi ja joka pakotti kääntämään aina vielä yhden sivun. Enkä usko, että se oli pelkkää halua päästä mahdollisimman nopeasti loppuun asti, vaan chick lit on kuitenkin aina chick litiä. Se on aivot narikkaan-lukemista, joka palkitsee jo pelkällä olemuksellaan. Se on niin syntisen turhamaista ja hyödytöntä, että en voi olla rakastamatta sitä. Pysyttelen kuitenkin tästä lähtien erossa historiallisesta hupsuttelusta ja suosin nykypäivää.