Juha Itkonen - Hetken hohtava valo

Olen jollain tapaa vältellyt Juha Itkosen uusimman romaanin lukemista, vaikka olen vaikuttunut kaikista hänen aiemmista teoksistaan. Etenkin Anna minun rakastaa enemmän valloitti minut täysin, eikä muissakaan kirjoissa ole ollut mitään valittamista. Siksi kavahdin, kun Hetken hohtava valo ei saanutkaan pelkästään ylisanoja osakseen, vaan jotkut lukemani arviot olivatkin pettyneitä. Ne jättivät minulle mielikuvan hymisevästä asenteesta, jonka tarkoitus on sanoa "yritys hyvä kymmenen, mutta nyt ei mennyt ihan nappiin". Hieman olalle taputtelua, ja parempi onni ensi kerralla. Tiiliskiven kokoinen sukuhistoriikki ei muutenkaan suoranaisesti saanut uteliaisuuttani heräämään.

Mutta tässä eräänä päivänä kirjastossa oivalsin, että viimeistään Kohti sinetöi minut Itkosen fanitytöksi, eikä sellaisesta asemasta noin vain luisteta. Kahlasin siis läpi Hetken hohtavan valon tyytyväisenä siitä, että osasin olla odottamatta mitään maata järisyttävää kokemusta. Ainekset vetävään tarinaan ovat olemassa, mutta ne ovat liian levällään onnistuakseen imaisemaan täysillä mukaansa. Hetken hohtava valo kaipaa ennen kaikkea terävyyttä.

1950-luvun lopusta alkaa Vuorien tarina, joka kulkee kolmen sukupolven läpi käsitellen perusteellisesti kaikki suvun suuret mutta myös merkityksettömät käänteet. Ääneen pääsevät vuorotellen isä, äiti ja poika, Esko ja Liisa enemmän aikaan ankkuroituneina ja heidän poikansa Esa ajassa taaksepäin silmäilevän muistelun   kautta. Hän kertoo tyttärelleen oman näkemyksensä vanhemmistaan, menneisyydestään, masennuksestaan, elämänsä rakkaudesta, yrittäen koota yhtä paljon tyttärelleen kuin itselleen selitystä sille, miksi kaikki meni aivan vinksalleen. Eskon ja Liisan versioiden myötä lukija pääsee elämään vuosikymmenet niin kuin ne pariskunnan molempien osapuolien silmin näyttäytyivät, aina äkkinäisesti alkunsa saaneen perhe-elämän onnellisista vuosista välien pirstaloitumiseen.

Henkilöt ovat aavistuksen kärjistettyjä, mutta vain siinä määrin, että se kääntyy enemmän viihdyttävän kuin ärsyttävän puolelle. Esko on reipas ja toimelias hieman itseään täynnä oleva perheenisä, jonka mielestä työmoraali määrittää ihmisen arvon. Liisa opettelee aikuistuessaan panemaan vastaan hissukka-olemukselleen ja kapinoi alkuun mieheltään salassa, parin ylimääräisen viinilasillisen tai milloin minkäkin pienen eleen muodossa, ja myöhemmin repäisevillä itsenäistymisen päätöksillä. Esan kertomus henkii totisen ja kaltoin kohdellun ihmisen alakuloa, joka on kuitenkin sen verran kekseliäästi häivytetty, että se on helpompi oivaltaa vasta romaanin loppupuolella, sitten kun kaikki on melkein ohi. Monet muut - jopa Esan veljet, vaikka kuuluvat päähenkilöiden perheeseen - ovat pelkkiä vierailijoita ja yksiulotteisia hahmoja, jotka toimivat vain tilapäisenä tarinan täytteenä.

Uskon, että Hetken hohtava valo toimii paremmin niille, jotka ovat eläneet samat ajat kuin Esko ja Liisa. 60- ja 70-luvulla nuoruutensa viettäneet voivat piehtaroida niiden lukuisten yksityiskohtien nostalgiassa, jonka Itkonen niin ankarasti koettaa luoda. Tuotemerkit vilisevät silmissä ja teknologian kehityskulun kuvaus on varmasti täysin oppikirjan mukainen, mutta historiikki on häiritsevän silmiinpistävän - no, historiallinen. Nyt muistellaan antaumuksella matkaa vuosikymmenten läpi, niin että päästään oikein vellomaan menneissä jaaritteluksi asti. Matka on pitkä ja kuivakka: välillä tuntuu kuin aavikolla tarpoisi.

Itkosen kirjoitustaidoissa ei sinänsä ole mitään vikaa, vaan hänen tekstinsä itsessään on tarkkaa ja oivaltavaa. Keskittyessään henkilökemioihin kerronta vallan piristyy. Itkonen pohjustaa tarinaa sukupolvesta seuraavaan siirtyvillä ääneen lausumattomilla odotuksilla, ja  kuvailee taitavasti niitä kaunaisia konfliktitilanteita, joita ailahteleva rakkaus ja viimeisiään vetelevä yhteiselo väistämättä synnyttää niin miehen ja vaimon kuin vanhemman ja lapsen välillä. Kaikkea värittää kuitenkin se puuduttava muistelu, joka herpaannuttaa keskittymisen. Itkonen osaa kyllä elävöittää tilanteita silloin kun malttaa niihin paneutua, ja onnistuu osoittamaan sen arjen tragikoomisuuden, joka useimpiin hetkiin kätkeytyy. Mutta epämääräistä haahuilua lukija ei pääse pakoon.

Miltä me näytimme? Minulla oli luultavasti Karhun siniset froteepäällysteiset Trampas-tossut, Jameksen farkut ja maahantuojalta lahjaksi saatu Grundigin T-paita; sama univormu jossa kuljin koko kuukesän Liisan valituksesta välittämättä. Eskolla oli se kireä okranvärinen poolo, joka kesäkeleille oli turhan kuuma mutta joka hänen mielestään ilmeisesti korosti hänen kieltämättä raamikasta ylävartaloaan. [...] Aurinkolasit isällä oli myös, samanlaiset Amerikasta tilatut Ray-Banit kuin astronauteilla valokuvissa, hänen ylpeytensä - lasit jotka eivät lainkaan sopineet hänen kallonsa pitkulaiseen muotoon mutta joista hän ei kymmeneen vuoteen suostunut luopumaan. Käsijarrun vieressä oli pastilleja niin kuin aina, Tervaleijonia tai Eucalyptuksia tai Pectuksia. Arvatenkin siinä oli myös aski Kentiä, sillä vuonna 1969 Esko poltti vielä ketjussa. Ei tosin koskaan autossa, auto oli pyhä, se oli ainoa asia jonka Esko oikeasti omisti - mehän asuimme vakuutusyhtiön hyyryläisinä ja omasta myymälästä oli siinä vaiheessa ainoastaan hirvittävä määrä velkaa. Niinpä auto tuoksui lähinnä puhdistusaineilta, tavallisesti sitruunalta ja kuusenhavuilta. Kojelauta kiilsi niin että siitä saattoi kirkkaina päivinä ihailla peilikuvaansa. Cortinassa oli pätevä matkaradio, edellisestä autosta irti ruuvattu mutta edelleen hyväkuntoinen Hitachi, ja me kuuntelimme Kuustudiota koko matkan, totta kai; emme tosin siksi, että meillä olisi ollut puutetta tiedosta. Tiesimme Eskon kanssa molemmat kuusta kaiken tietämisen arvoisen. Meidän yhteinen tietomäärämme saattoi Yleisradion asiantuntijat häpeään. Peenemunde. Baikonur. Wernher von Braun. Sergei Korolev. Apollo. Sputnik. Eagle.

Huh mikä ähky! Voisin kuvitella kiinnostuvani tällaisista millintarkoista kuvauksista, jos vaikkapa oma isäni päättäisi viettää eläkepäivänsä siirtämällä koko nuoruusikänsä paperille ja antaisi sen sitten perheensä luettavaksi, mutta Hetken hohtava valo sai minussa useamman kerran aikaan mielihalun nostaa kädet ylös ja puuskahtaa "too much!" (ehkä myös "too boring!"). Kenties romaani onkin sellainen tietynlainen aikuisten kirja, jonka ansioiden oivaltamiseen minulla ei vielä riitä ikä eikä kiinnostus. Ehkä lähihistoria, joka ei kuitenkaan kosketa omakohtaisesti, muuttuu joskus mielekkääksi?

Itkosen tavoite on kunnianhimoinen, ja hän onnistuu siinä monin tavoin. Erään perheen historia muodostaa samalla kokonaisen aikakauden historian, josta voi hyvin riittää hupia ja tiedonjyväsiä tuleville sukupolville. Itkonen on epäilyksettä tehnyt perusteellisen taustatyön ja paneutunut aiheeseensa kiitettävällä tarmokkuudella, mutta se ei vielä riitä täyttämään kaunokirjallisen täysosuman ehtoja. Ei ole kyse siitä, ettei Itkonen osaisi kirjoittaa, vaan siitä, että fokus on hukassa. Kaikki on päällisin puolin kunnossa, mutta siitä huolimatta, että läpileikkaus menneistä vuosikymmenistä hoituu sujuvasti, ei Hetken hohtava valo saa kunnolla tuulta alleen.

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo. Otava 2013. 511 s.

Suketus, Jenni S., Kirjanainen, Ina, Mari A ja Mikaela ovat myös lukeneet kirjan ja osa pitää siitä huomattavasti enemmän kuin minä, hyvä niin!

Louise Boije af Gennäs - Blå koral

Aargh! Olen heti alkuun turhautunut, koska tiedän, etten voi sanoin koskaan välittää täyttä kokemustani tästä kirjasta. Voin vain nöyrästi lausua kauniin ja kunnioittavan kiitoksen Louise Boije af Gennäsille siitä, että hän on päättänyt ryhtyä kirjailijaksi ja suostunut jakamaan lahjansa lukijoiden kanssa. Olin jo keväällä vaikuttunut Stjärnor utan svindelistä, ja viime vuoden talvena Högre än alla himlar antoi lupauksen siitä, että Boije af Gennäsissä on jotakin erityistä, mutta Blå koral räjäyttää potin miljoonan voltin voimalla.

Muistan ajatelleeni Stjärnor utan svindelin ensimmäisten sivujen aikana, että olisi hirvittävää olla sokea. Minulla on nimittäin tapana jostakin selkeästi nauttiessani samalla pelätä nautinnon menettämistä (todella järkevää, tiedän, mutta en oikein osaa estää ajatuksiani). Nyt Blå koralia lukiessani huomasin sokeutumisen pelon taas ilmestyvän ajatuksiini, eli samasta reaktiosta voin siis jatkossa päätellä heti kirjan alkumetreillä, onko romaani jollain lailla merkittävä vai vain tavanomainen.

Tämä toinen osa Högre än alla himlarin aloittamassa trilogiassa muistutti minulle ehkä jopa useamman vuoden jälkeen, millaisia kokemuksia lukeminen parhaimmillaan voi tarjota, ja päätin autuaassa tilassani, että Boije af Gennäs on täten lempikirjailijani. Tämä on juhlallinen hetki, sillä en ole koskaan aiemmin todennut kenenkään kohdalla yhtä tietoisesti ja varmasti, että tässä hän nyt on, se kirjailija, joka on täydellinen minulle. En varmaan ole ainoa, jonka pää tyhjenee ja paniikki iskee aina kun joku esittää näennäisen viattoman kysymyksen "ai sä opiskelet kirjallisuutta, no kukas sun lemppari on?". Miten voi olla kirjojen suuri ystävä ja silti joutua vastaamaan, että eipä tule oikein ketään mieleen, tai vaihtoehtoisesti heittämään epätoivoissaan jonkun sellaisen nimi, jonka teoksista ei edes suuremmin välitä? Mutta minullapa ei enää tule olemaan tätä ongelmaa, lälläslää!

Blå koral jatkaa edeltäjänsä tyyliin edellisen vuosikymmenen suurimpien katastrofien käsittelyä, ja tällä kertaa keskiöön nousee Aasian tuhoisa tsunami. Samalla tavalla kuin Högre än alla himlarin WTC-iskujen kuvaus masensi minua lähes enemmän kuin niiden katseleminen uutisista lapsena, huomasin nyt tekeväni ihan oikeaa surutyötä lukiessani Aasian tsunamista. En voi käsittää, kuinka kyseisen luonnonkatastrofin mittavat vaikutukset tunkeutuvat tietoisuuteeni vasta nyt, lähes 10 vuotta tapahtumien jälkeen. Mitä niin itsekeskeistä saatoin silloin 14-vuotiaana puuhailla, etten pysynyt maailman menossa mukana?

Mieleeni on jäänyt ainoastaan yksi aamunavaus tsunamin tiimoilta, joka pidettiin koulussa joululoman jälkeen ja jossa kunnioitettiin Aasiassa menehtyneitä uhreja minuutin hiljaisuudella. Muistan keskittyneeni silloin kyräilemään parhaan kaverini kikattelevaa veljeilyä viholliseni kanssa sen sijaan, että olisin kuunnellut rehtorin muistopuhetta. Joku onneton ei myöskään osannut pidättää nauruaan hiljaisuuden aikana, ja tyrskähdys kiiri lähes äänettömässä salissa irvokkaana ja epäkunnioittavana saaden opettajien tuimat haukankatseet kääntymään syylliseen. Silloin pidin tilannetta varmaan yhtä huvittavana kuin kaikki muut piittaamattomat ja lapselliset yläastelaiset, mutta nyt en voi edes ajatella Blå koralin kuvausta tsunamista silmien kyyneltymättä. Boije af Gennäs tuo kalmankalpean tunnelman niin liki, että huomasin surun ottavan minussakin konkreettisia muotoja.

Tukholmaa ei kartoiteta aivan niin antaumuksella kuin Högre än alla himlarissa, vaan henkilöiden matkustaessa maalle urbaanin ympäristön kuvailu vaihtuu Ruotsin monipuolisen miljöön ylistämiseen. Kyse ei ole mistään korostetusta kotikulmilla kerskailusta, vaan Boije af Gennäs osaa pyydystää, ja mikä tärkeämpää, välittää lukijalle asti juuri sellaisen hetken vuorokaudesta, kun kaikki elementit ovat kohdillaan ja muodostavat yhteistyössä henkeäsalpaavan maiseman. Ystäväporukan käydessä läpi uuvuttavaa vuoristorataa joukkion dynamiikan rakoillessa on lohduttavaa, että Boije af Gennäs suo lukijalle välillä hengähdystauon antamalla mahdollisuuden olla läsnä tyynessä luonnossa.

En tiedä johtuuko se Stjärnor utan svindelistä, että luokkaerot ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet tuntuvat uusimmassa romaanissa pulpahtavan pinnalle paljon tiheämpään kuin Högre än alla himlarissa, mutta selvää ainakin on, että kyseiset aiheet ovat Boije af Gennäsin sydäntä lähellä. Käsittämätöntä kyllä eräs Boije af Gennäsin hahmoista on rakastettava homofoobikko. En millään järjellisellä tasolla saa selvitettyä itselleni, miten voin pitää Victorista, jota inhottaa parhaan ystävänsä seksuaalinen suuntautuminen, mutta yksi Boije af Gennäsin tavoitteista onkin osoittaa, ettei hänen hallinnoimassaan maailmassa mikään ole mustavalkoista. Victor on muutenkin kaikessa raivostuttavassa omahyväisyydessään sympaattinen hahmo, joten hänen kauttaan tarjoutuu otollinen tilaisuus tarkastella suuttumatta sellaisia näkemyksiä, jotka eivät kohtaa oman elämänkatsomuksen kanssa.

Boije af Gennäsin vaikuttavin taito on realististen henkilöiden luominen. Hän on siinä niin ihmeellisen lahjakas, että nimenomaan hahmoista muodostuu romaanin vahva perusta. Kaikista löytyy luotaantyöntäviä puolia ja jokaisen käytös yltää välillä anteeksiantamattoman häijyihin mittoihin, mutta se vain lisää romaanin viehätystä. Henkilöiden kautta välittyy kaikki ne arvokkaimmat tuntemukset ja kokemukset, jotka Boije af Gennäsin teoksista on mahdollista ammentaa. Menetin osan yöunistani kärsiessäni heidän mukanaan (romaani on melkoinen murhenäytelmä), enkä välillä voinut estää hysteerisiä itkukohtauksia, jotka saivat alkusysäyksensä mitä omituisimmista yksityiskohdista. Paljastan pimahtaneelta vaikuttamisen uhallakin, että Blå koralin ajan sen henkilöt olivat minun läheistä ystäväporukkaani, ja heidän tuskansa tunkeutui kirjan sivuilta suoraan herkimmille alueilleni.

Samalla kun Boije af Gennäs välttää tekemästä hahmoistaan yksipuolisia, pitää hän myös huolta, etteivät luonteenpiirteet tai ihmissuhteet pysy muuttumattomina aikakaudesta toiseen. Rankkojen olosuhteiden myötä henkilöt huomaavat tekevänsä valintoja, joita eivät olisi ikimaailmassa edes harkinneet vielä muutama kuukausi taaksepäin, ja yllättäen iso osa näistä muutoksista kuuluu uskonnon piiriin. Yllättävyys tosin juontaa juurensa vain minun henkilökohtaisista ajatusmalleistani, joissa uskonnolla ei juurikaan ole sijaa enkä siksi ylipäätään ota sen mahdollisuutta huomioon arkielämässä. Boije af Gennäs kuitenkin tarkastelee uskomista uteliaasti, pitää aiheen vahvasti matkassa läpi romaanin ja välttää lyömästä lukkoon mitään tiettyä kantaa. Samalla tavalla hän on oikeudenmukainen kaikkia henkilöiden päätöksiä kohtaan, eikä asettele heidän kehitystään minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen. Se tuskin olisi edes mahdollista, sillä mitään yksioikoista hyvän tai pahan akselia ei ole. Siinä missä avioeroa pohtiva mies näkee vaimonsa tiuskivana hermokimppuna, on sama nainen serkkunsa silmissä lämmin ja pyyteetön pelastava enkeli.

Kaiken tämän pölinän taakse kätkeytyy voimakkaita emootioita, joita en saa esille tässä tekstiruudussa. Boije af Gennäs toki saisi, sillä hän osuu sanavalinnoillaan jatkuvasti kultasuoneen. Siksi jokaisen yllä olevan tekstiblokin  voisi korvata kehotuksella: tehkää itsellenne palvelus ja lukekaa Boije af Gennäsin mestariteoksia! Jos suomentamattomuus koituu ongelmaksi, annan ensimmäiseksi suositukseksi: ottakaa ruotsi haltuunne! Mahdollisuus päästä ahmimaan Blå koralia on mitä suurenmoisin palkinto.

Louise Boije af Gennäs: Blå koral. Albert Bonniers förlag 2012. 674 s.

Hassua kyllä romaani tuntuu saaneen todella laimean ja suorastaan tympeän vastaanoton. En osaa kuin kohautella olkiani Bokhoran, Svenska Dagbladetin ja Expressenin latistaville haukuille (Martina Montelius kuvailee romaania keskipäivän tv-saippuasarjaksi kirjan muodossa, ja vallitseva asenne vaikuttaa olevan, että romaani on liian tönkköä ja "matalaa" kirjallisuutta ollakseen taidetta) ja harmitella sitä, etteivät kaikki saa Blå koralista samanlaisia tyydyttäviä tunnekuohuja kuin minä. Älä lannistu Boije af Gennäs, minut sinä ainakin teet onnelliseksi!

Jane Green - Girl Friday

Siitä on jo yli kuukausi aikaa, kun luin tämän ihanan höpsöttelykirjan, mutta ehkä en ole vielä kokonaan unohtanut tunnelmiani kirjan parissa. En oikeastaan ole varma, onko Girl Friday kevyttä viihdettä vai ei, sillä draamaa ja ongelmallisia tilanteita on mahdutettu juoneen enemmän kuin olisi tarpeellista. Jane Greenille ominaiseen tyyliin tarina poukkoilee yhdestä yllätyksestä toiseen, ja lopulta pääteemoiksi nousevat aivan muut aiheet kuin mitä aluksi voisi luulla.

Girl Friday alkaa kepeällä kuvauksella melko äskettäin eronneesta Kitistä, joka muuttaa unelmiensa taloon kahden teini-ikäisen lapsensa kanssa, saa uuden ystävän kipakasta ja hyväsydämisestä naapurin rouvasta, käy päivisin joogaamassa ystävien kesken ja saa kadehdittavan työpaikan kuuluisan mutta erakoituneen kirjailijan Robertin assistenttina, joka on luonnollisesti hyvin komea. Mutta eihän se pakollinen romanssi synnykään Kitin ja Robertin välille, vaan tilanne on huomattavasti monimutkaisempi. Kuvioihin ilmestyy kuin tyhjästä Steve, joka on lähes epäilyttävän hurmaava ja karismaattinen, sekä Kitin sisko, josta hänen äitinsä ei ole ikinä kertonut. Ex-mies Adam ei myöskään ole kadonnut mihinkään. Rauhaisa alkuasetelma on siis pelkkää hämäystä (tai no, tuskin kukaan Greenin kirjoja lukenut olettaa niiden koostuvan pelkistä idyllisistä maisema- ja parisuhdekuvauksista), ja kun yksi Kitin ystävistä alkaa käyttäytyä oudosti ja vetäytyy porukasta samalla kun toisella iskee kriisi finanssikuplan puhjetessa, ei huolettomuudesta voikaan enää puhua.

Romantiikka ja tunteiden pyörremyrsky on Girl Fridayn vetävintä puolta, vaikka finanssikriisi meinaakin äkisti nousta pääasiaksi romaanin loppua kohden. Green näyttää, kuinka yllättäen ahdistava tilanne syntyy ja kuinka se vaikuttaa uhriksi joutuneen henkilön koko tuttavapiiriin, mutta ongelman vatvominen käy silti yksitoikkoiseksi. Kitin paras ystävä Charlie joutuu kiperään tilanteeseen, kun käy ilmi, että hänen aviomiehensä on suorastaan valehdellut perheen rahatilanteesta, ja Kit ja Charlie käyvät monet keskustelut siitä, miten Charlie voisi sinnitellä pahimman vihan yli ottamatta avioeroa. Charlien perheen taloudellista tilannetta puidaan antaumuksella, joten jos rahan pyörittäminen ja finanssimaailma ei kuulu lähimpiin kiinnostuksenkohteisiin, ei Charlien ahdinko ole romaanin sykähdyttävintä antia. Se kuitenkin kiinnittää Girl Fridayn tiettyyn aikakauteen ja varjostaa osaltaan juonta, jonka tunnelma vaihtelee alakuloisesta synkkyydestä viihtyisään lämpöön.

Kun sanon, että romantiikka on Girl Fridayn parasta antia, puhun samalla kaikesta ihmissuhteisin liittyvästä kääntöpuolineen. Green ehtii nimittäin avioeron jälkeisten vaikeuksien lisäksi käsittelemään parisuhdeväkivaltaa, ja vaikka hän ei paneudukaan aiheeseen kovin syvällisesti, saa lukija hieman pohtia, mikä saa väkivallan uhrin niin useasti vaikenemaan läheistensä seurassa. Miksi on niin vaikeaa jättää mies, joka purkaa raivonsa nyrkiniskuihin, ja miksi lyöty niin helposti syyllistää itseään? Girl Friday kertoo yhden niistä miljoonista vastauksista, joita kysymykseen on.

Pääosassa on kuitenkin Kit ja hänen vaiheilunsa uuden kuuman rakastajan suhteen, sillä ex-mies ei noin vain katoa elämästä eikä Kit sitä haluaisikaan. Green kuvailee monelta kantilta sitä matkaa, jonka arkensa vuosikausien ajan jakanut pariskunta tekee yhdessä vielä avioeron jälkeen. Pelkkää murhetta ja vaivautuneita hetkiä sen ei tarvitse olla, vaan sinkkuelämän ilot löytyvät vaivatta keski-ikäisenäkin. Kuvauksissa kaksikon menneestä avioelämästä on suloista haikeutta, joka muistuttaa, ettei mikään ole pysyvää eikä rakkaus staattista, mutta onneksi molemmat löytävät omat keinonsa lapioida umpeen kadonneiden tunteiden jättämä tyhjiö.

Kitin lisäksi myös muut henkilöt käyvät läpi jonkinlaista murrostilaa, joko henkisen kasvun tai aidon persoonallisuutensa löytämisen merkeissä. Kit ja Charlie tulevat siihen tulokseen, että kaikkien sisältä löytyy salainen sopukka, joka tulee esille vasta ääritilanteissa. Usein tämä piilotettu puoli paljastuu vasta pakotettuna, kun henkilöiden elämään ilmestyy menneisyyden hahmoja mukanaan näennäisen riemukas ja onnellinen mutta todellisuudessa kaunoista ja vaatimuksista painava kantamus. Tällöin painostava tilanne vaatii sen, että henkilöt selvittävät itselleen, mitä todella haluavat ja uskaltavatko he noudattaa sisäistä tahtoaan ulkomaailman asettamista vaatimuksista huolimatta. Henkilöiden dramaattiset salaisuudet eivät välttämättä ole kaikkein realistisinta luokkaa, mutta ainakin se luo salaperäistä jännityksen väreilyä tarinan ylle.

Jokin näissä Greenin kirjoissa vetää minut aina täysillä sisäänsä, ja koen erityistä nautintoa uppoutuessani hänen teoksiinsa. Luultavasti se johtuu nimenomaan siitä syventymisestä lukemiseen, jonka Green tekee helpoksi soljuvalla dialogillaan ja useammasta kuin yhdestä suuresta teemasta koostuvalla juonikuviollaan, joka pitää lukukokemuksen raikkaana. Tarinaan kokonaan sujahtaminen ei vaadi keskittymiskyvyn täydellistä fokusoimista, vaan riittää, kun avaa kirjan ja alkaa lukea. Tarkoitukseni ei ole kuulostaa vähättelevältä, vaan päinvastoin pidän suuressa arvossa niitä kirjailijoita, jotka onnistuvat rakentamaan aivan tavallisen elämän pohjalta ehjän ja mukaansatempaavan paketin. Green asettelee myös sinne tänne ovelia vihjeitä, jotta kun tilanteet lopulta raukeavat yksi toisensa jälkeen, voi lukija koota johtolangat ja todeta, että kaikki meni jälleen parhain päin ja onni on nyt jokaiselle taattu.

Kirjan kansi ei muuten ole millään tapaa linjassa sisällön kanssa. En ymmärrä yhtään, mistä siihen on repäisty vihaisia koiria ja jonkinlaisia tähti-kukka-kuvioita. Toinen minua ihmetyttävä seikka on se, että suomennoksen kansi näyttää minusta hirveän tutulta. Ei kai pääni voi olla niin höttöä, että olen unohtanut viimeisetkin rippeet jostakin lähivuosina lukemastani kirjasta? Pelottavaa!

Jane Green: Girl Friday. Penguin Books 2009. 401 s.

Blogeista Järjellä ja tunteella ja Kulttuuri kukoistaa voi lukea mielipiteitä suomennoksesta.