keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Pekka Hiltunen - Vilpittömästi sinun


Luin Pekka Hiltusen dekkarit vahingossa väärässä järjestyksessä, mutta se ei onneksi vaikuttanut lukukokemukseen mitenkään. Vilpittömästi sinun on melko samanlainen kuin Sysipimeä, mutta se näyttää kuinka kaikki alkoi, miten Lontoossa asuvat suomalaistytöt Lia ja Mari päätyvät yhteen ja miksi he alkavat selvittää rikoksia yhdessä. Tässäkin romaanissa on kaksi painavaa rikosta, joiden parissa Studion porukka työskentelee, mutta tunnelma ei ole yhtä painostava ja ankea kuin Sysipimeässä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ilmassa jatkuvasti väreilisi melankolia, romaanissa kun ollaan yksinäisyyden ja ihmisen pahuuden äärellä.

Hiltusen dekkarikaksikon ensimmäisessä osassa Lia on alussa pelkästään Level-lehden graafikko, jonka ainoat tuttavat koostuvat lehden miesvoittoisesta porukasta. Sen kanssa Liasta on mielekästä kilpailla rääväsuisten juttujen tasosta ja humaltua lähipubissa, mutta läheisempiä ystäviä hänellä ei ole. Kunnes Mari astuu näyttämölle. Naisten välille kehkeytyy nopeasti läheinen ystävyyssuhde, joka rohkaisee Maria paljastamaan Lialle hyvin varjellun salaisuutensa, Studion, joka koostuu pienestä porukasta eri alojen ammattilaisia. He ovat Marin palkkaamia työntekijöitä, joiden yhteisenä haluna on periaatteessa maailman parantaminen. Käytännössä se tarkoittaa erityyppisten rikosten selvittelyä. Lia huomaa miettivänsä kuukausikaupalla Lontoota kohahduttanutta murhatapausta, jossa keskelle vilkasta kaupunkia pysäköidyn auton takakontista löytyy tiejyrällä lähes tunnistamattomaksi murskattu naisen ruumis. Studio tarjoaa hänelle välineet omatoimiseen salapoliisityöskentelyyn, ja samalla kun murhatun naisen tapaus johdattelee Lian ihmiskaupan jäljille, hän avustaa Maria epäilyttävän poliitikon valonarkojen taustojen esiin kaivamisessa.

Ihmettelin Sysipimeässä ohimennen sitä, kuinka romaanin kaksi rikosta sopivat yhteen, toinen jäi nimittäin pienesti irralliseksi. Vilpittömästi sinun-romaanin kohdalla tätä ei tarvitse miettiä, sillä molemmat rikokset kehittyvät pohjimmiltaan miehen halusta kontrolloida ja satuttaa naista. Kyseessä on siis rikoskirjallisuuden muotoon puettu tarina naisiin kohdistetusta väkivallasta ja naisen alisteisesta asemasta. Hiltunen käyttää tehokeinona jälleen äärimmäistä väkivaltaa, mutta onnistuu pitämään sen suurin piirtein siedettävissä rajoissa. Studion työntekijöiden selvitellessä kahta tapausta alkaa käydä yhä selvemmäksi, että jopa Lontoon tapaisessa suurkaupungissa jättimäisten ihmismassojen keskellä voi olla meneillään millaisia hirveyksiä tahansa. Mitä röyhkeämpi ja uskaliaampi rikollinen, sitä vähemmän kukaan osaa aavistaa pahaa.

Vastapainona uhrien avuttomuudelle toimii Marin ja Lian suhde, josta muodostuu nopeasti molempien tärkein voimavara hektisen arjen keskelle ja joka on kuin malliesimerkki siitä, kuinka naiset voivat toimia toistensa hyväksi, vahvistaa, rohkaista ja suojella toinen toistaan. Kuka tahansa mies jää auttamatta kakkoseksi, kun Mari ja Lia oivaltavat mitä merkitsevät toisilleen. Joku voisi nähdä heidän intiimissä suhteessaan eroottista väreilyä, niin tiiviisti he viettävät aikaa yhdessä ja kaipaavat toisiaan erossa ollessaan, mutta mitä luultavimmin Hiltusen ideana on ollut "vain" läheisen ystävyyden esittäminen. Vaikka Marin ja Lian ystävyys sukeltaa nopeasti ja syvälle lähes ohittaen tutustumisvaiheen, jonka aikana yleensä pidetään yllä etäistä kohteliaisuutta, he eivät paljasta jokaista salaisuutta toisilleen. Marin eriskummallinen lapsuus selviää vasta Sysipimeässä, ja Lia on jopa vaarallisen itsepäinen salapoliisihommissaan eikä suostu kysymään joka käänteessä lupaa Marilta, joka loppujen lopuksi on hänen pomonsa. Naisten suhde ei myöskään ole ongelmaton siinä mielessä, että molemmat ovat vahvatahtoisia ja tottuneita tekemään itsenäisiä päätöksiä; se on ajanut molemmat ajanut Lontooseenkin. Tilanne kasvaa nopeasti räjähdysalttiiksi, kun naisten halut eivät kohtaa. Vilpittömästi sinun asettaa siis vastakkain kaksi hyvin äärimmäistä naistyyppiä: nykyajan bisnesnaisen, joka menee ja tulee kuten haluaa, tekee omat päätöksensä riippumatta muista eikä pelkää miesten metsästämistä seksuaalisten tarpeidensa tyydyttämiseen, sekä kaikista vapauksistaan riistetyt prostituoidut ja perheväkivallan uhrit, joilla on harvoin jäljellä mitään toiveita paremmasta tulevaisuudesta ja joita käytetään miesten seksuaalisten halujen tyydyttämiseen naisten tahdosta riippumatta.

Ennen kuin kerron tarinan Hiltusen hienosta taidosta pilata yöuneni, minun on muistettava mainita, että joissakin suvantovaiheissa romaani käy jopa junnaavaksi. En tarkoita, että koko ajan pitäisi olla takaa-ajo tai varjostaminen käynnissä, mutta hetkittäin päähenkilöt suorastaan maleksivat elämässään eteenpäin jumittuen ajatuksiinsa, tai sitten Hiltunen innostuu liiaksi valottamaan taustoja. Tietyt ratkaisut olisivat uskottavampia toimintaelokuvassa kuin tosielämässä. Marin taito nähdä ihmisten läpi tuntuu kummasti heikentyneen melkein olemattomiin Sysipimeässä, sillä ensimmäisessä osassa hänen kykyään korostetaan selkeästi enemmän ja siitä tehdään lähes yliluonnollinen lahja. Toisena suurena erona Studion porukka jää etäiseksi ekassa osassa, kun taas Sysipimeässä sen voisi sanoa toimivan yhtenä kollektiivisena päähenkilönä.

Vilpittömästi sinun on taiten rakennettu ja se velloo sopivalla tempolla pienestä liplatuksesta myrskyisäksi kuohunnaksi. Törmään kirjablogeissa useasti mainintoihin siitä, kuinka jokin kirja on pitänyt lukijansa hereillä tuntikausia aamuyöhön asti, ja olen aina kadehtinut näitä ihmisiä, jotka viitsivät syventyä johonkin tarinaan sellaisella antaumuksella, että yöunet jäävät kakkoseksi. Minä itkin surusta talvisen unettomuuskauteni aikana siksi, etteivät edes loputtoman pitkiltä tuntuneiden valvottujen öiden tarjoama lukuaika lohduttanut. Olisin mieluummin nukkunut, ja nukahtamisen normalisoiduttua tunnen edelleen joka ilta kiitollisuutta siitä, että silmäni alkavat lupsahdella ja uni kutsua puoleensa jo muutaman sängyssä lukien vietetyn minuutin jälkeen. Vilpittömästi sinun-dekkarin parissa kävi kuitenkin kerrankin toisin päin. Vaikka olen päätynyt siihen, että elämäni prioriteeteissa hyvät yöunet voittavat hyvän kirjan (apua, saako kirjoja yli kaiken rakastava ihminen ajatella näin?), joskus on täyttä onnea olla niin jännittynyt kekseliäästi koottua tarinaa ahmiessaan, ettei unta ja kellon viisarien pyörimistä edes muista. Yövyin dekkarin viimeisiä lukuja ahmiessani tuntemattomissa maisemissa, ja hätkähtelin pitkin yötä hereille tunteeseen siitä, että joku hyökkää jostakin tai vaanii minua ikkunan takana, joka oli kylläkin toisessa kerroksessa ja avautui kauniiseen järvimaisemaan. Mutta pelko syntyy harvoin rationaalisista syistä. Saivarteluni ydin on siis se, että Hiltunen piti minut hereillä, ja siihen ei ihan joka dekkaristi pysty.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun. Gummerus 2012. 424 s.

tiistai 14. toukokuuta 2013

Joonas Konstig - Totuus naisista


En melkein kehtaa kertoa, millaiset ennakko-odotukset minulla oli Joonas Konstigin uutukaisen suhteen, sillä ne leijailivat niin älyttömissä korkeuksissa Konstigin edellisen romaanin jälkeen. Oikeastaan osasin hurjista odotuksistani huolimatta - tai juuri niiden takia? - varautua siihen, etteivät ne täyty, ja että Totuus naisista olisi luultavasti täysin eri luokkaa kuin Kaikki on sanottu. Ei Konstigin pitäisikään toistaa itseään, mutta uusi romaani on todella melkoinen yllätys, jos on minun laillani välttänyt kaikkien arvostelujen ja sisältökuvausten lukemista. Se on paljon enemmän ikään kuin levällään, sillä vaikka se kertoo lähinnä isä Tapanista ja tämän teini-ikäisestä tyttärestä Roosasta, on se jollain tapaa poukkoilevampi ja epäjohdonmukaisempi kuin Kaikki on sanottu. Silti ainakin yhdestä asiasta voi sanoa, että romaani on taattua Konstigia (voiko kahden romaanin ja yhden novellikokoelman perusteella jo antaa kirjailijalle ominaisuuksia, joista tulee hänen tunnusmerkkejään?): Totuus naisista on aivan vietävän vetävä! (Jos kiroilisin, keksisin varmasti jotakin paljon ytimekkäämpää tuon vietävän kohdalle.) En ehkä ollut niin vaikuttunut ja liikuttunut tarinasta ja henkilöistä kuin Konstigin ensimmäisen romaanin kohdalla, mutta kyllä Totuus naisista mieleen jää. Ja vahvasti jääkin, eri syistä vain.

Tapani on juuri sellainen keski-ikäinen perheenisä kuin vain suomalaiset perheenisät osaavat olla. Vähän hassu, vähän liian tosissaan, vähän pihalla. Ainakin tyttäriensä silmissä. Omasta mielestään hänen juttujensa pitäisi viihdyttää ja kiinnostaa tyttäriä ja vaimoa, jotka kuitenkin suhtautuvat häneen jatkuvasti hieman säälien. Tai lähinnä vaimo Tiina tekee niin, kun taas tyttärien asenteessa on enemmän kyllästyneisyyttä ja omasta vilkkaasta teinielämästä johtuvaa häslinkiä, niin ettei ruokapöydässä vanhoja juttuja muistelevaan isään oikein ehdi keskittyä. Vanhempi tytär Ronja tuntuu olevan jo osaksi ulkona kuvioista kasvissyöjäidentiteetin ja kummallisen avoimen suhteen - jossa hän on kahden muun ihmisen kanssa - myötä, mutta nuorempi, lukiolainen tytär Roosa kiinnittää isänsä huomion itkemällä eräänä yönä eteisessä, kun Tapani nukkuu sohvalla eikä tytär häntä huomaa. Siitä alkaa Tapanin pelastusoperaatio, jonka on tarkoitus auttaa tytärtä selviytymään teini-iän kuohuista, mutta eiväthän Tapanin onnettomat yritykset mihinkään johda. Varsinkaan, kun omat huolensa aiheuttaa uusi työpaikka, jonka johtajanpallilla istuu hänen vanha ystävänsä. Kohtaamisesta seuraa paljastuksia, joiden vaikutusta Tapanin elämään ei voi vähätellä.

Periaatteessa tarina on etenkin Roosan kohdalla hyvin perinteinen kuvaus nuoresta naisesta, joka kokeilee rajojaan ja oppii läksynsä vasta kun tilanne karkaa käsistä. Mielessäni pyöri etenkin Thirteen-elokuva, joka oli nuorempana suosikkini ja jonka pääosatyttö oli niin kadehdittava tiukoissa farkuissaan, cooleissa koruissaan ja kaikki kuviteltavissa olevat rajat ylittävässä uhmassaan. Elokuva ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten, mutta aivan samalla tavalla Roosa ja hänen ystävänsä pelailevat vartaloillaan ja vaatetuksen niukkuudella. Tunsin itseni romaania lukiessani sekä lapseksi että aivan ikälopuksi, sillä en oikein jaksanut seurata kaikkea Tapanin tarinointia vaan luin mieluummin Roosan teinisekoiluja. En kuitenkaan kauhukseni pysynyt ihan kaikissa dialogin käänteissä mukana!

"Vittu rupes tekee liukkait mieli."
Miisa löi Jonia. Joni otti Miisaa pyllystä, Miisa huitoi sen käsiä pois. Joni lähti pois.

? Olen yhtenä kysymysmerkkinä. Mitä silloin tekee mieli, kun halutaan liukkaita? Tuota kähmimistäkö teinien kommunikaatio nykyään on? Onko omien lukiovuosieni jälkeen jo tapahtunut se kammoksumani sukupolvenvaihdos, jonka myötä minäkin olen siirtynyt niiden nolojen vanhusten joukkoon, jotka yrittävät muka-huolettomasti pysyä nuorison perässä, ilmiselvästi siinä epäonnistuen? Ilmeisesti olen ainakin kovaa vauhtia matkalla sinne, sillä en tunnistanut monia sanoja teinien puheessa ja olin sitä paitsi aidosti kauhuissani, kun luin nuorten välisestä raa'asta valtapelistä. Juuri ja juuri täysi-ikäisen pikkusiskoni elämä alkoi heti kiinnostaa minua uudella tavalla, ja meinasin kirjan lukemisen jälkeen hänet nähdessäni lipsua Tapanin rooliin aivan huomaamattani. Haluaisin suojella, mutta en oikeasti tajuaisi enää mistään mitään, jos minut nyt pudotettaisiin keskelle lukiolaistytön arkea. Luultavasti olisin auttamattoman vanhoillinen ja siskoni saisi hävetä minua. Voi näitä nykyajan teiniparkoja! Minun sisarenihan ei saa joutua tuollaiseen armottomaan pyöritykseen, mitä Konstig niin elävästi kuvailee! Voin lohduttautua ainoastaan sillä, että hän siirtyy kohta jatko-opintojen pariin ja pääsee toivottavasti aikuisempaan porukkaan kuin romaanin ärsyttävä nuoriso.

Reaktiostani voi siis päätellä, että Konstig on vakuuttava, melkein liiankin. Mietin useaan otteeseen, miten hän on onnistunut tekemään niin perusteellista taustatyötä, että teinien elämä on kieltä myöten niin kohdillaan. Vai onko hänen kuvauksensa Roosan arjesta sittenkin pelkkää kauhukuvien maalailua? Kuljettuani vähän aikaa sitten keskustassa nuorisopoppoon ohi ja kiinnitettyäni kerrankin huomiota heihin, kuulin kahden sekunnin aikana huudot "Voi vittu Eemil!" ja "Onks kellään röökiii?". Voin siis uskoa, ettei ainakaan Konstigin dialogi ole kaukana totuudesta. Mutta kykenevätkö teinitytöt olemaan niin rajuja toisilleen? Mikseivät he yhdistä voimiaan ja keskity tekemään toinen toisestaan vahvempia sen sijaan, että hyökkäilevät lähimmäistensä kimppuun ja iskevät sosiaalisen median kautta puukkoja toistensa selkään? Vieläpä sellaisesta syystä, joka saa minut pohjattoman pettyneeksi: taistelujen synnyttäjänä ja palkintona on joku poika. Tytöt muodostavat kaveriporukoita ja oikeasti suunnittelevat eri taktiikoita sen pohjalta, kenen heidän mielestään kuuluu saada se suosittu namupala. Kun ylemmän luokan hyvännäköinen Mico alkaa huomioida Roosaa, on pojan kiinnostuksen jatkuvuuden takaaminen ainoa asia, jolla on väliä Roosalle ja hänen ystävilleen. Mico saa kohdella Roosaa kuin likaista tiskirättiä silloin kun lystää, sillä Roosan suuttumus menee aina ohi ja tärkeimmäksi nousee se, että Micon ja hänen välillään on edes jotakin. Varsinkin kun toisella puolella häälyy Nini, uhkaava vamppi, jonka huhutaan olevan seksisuhteessa Micon kanssa. Väsyn jo pelkästä turhan teinidraaman määrän ajattelemisesta, puhumattakaan sen järjettömyydestä. Miksi Roosan ja hänen kavereidensa viha kohdistuu etupäässä Niniin eikä Micoon? Ei kai kukaan nuorikaan tyttö enää tänä päivänä usko sitä surkeaa tekosyytä, että mies on sukuelimensä vietävissä eikä voi sille mitään?

Roosa Micolle:

Ethän sä oo kertonut kelleen siit bilsanluokasta? Mist Nini on kuullu?

ei multa

Okei mä uskon sua. Mut siis mist se on voinut kuulla?

jengi puhuu paskaa. älä välitä. mitkä pikkarit sul on jalas

Punaset

:d

:)

näkyyks niist läpi

Näkyy

mä mietin sua niis.. ootsä ajellut

Joo..

(]===3

:D

mun on pakko saada kuva

Venaa..

(]======3

:)

Suuttumustani ei laannuta lainkaan se, että Roosan kaveritkin tuntuvat säätelevän koko olemistaan poikien halujen pohjalta. He ovat olevinaan itsenäisiä, he luulevat ohjaavansa tilannetta, kunnes heidät hylätään. Silloin alkaa ruikutus ja epävarmuus puskee pintaan, epävarmuus, joka talttuu ainoastaan vasta kun mies jälleen suvaitsee osoittaa kiinnostustaan, useimmiten seksuaalista sellaista. Kun kirjan nimi on mitä on, en voi olla ihmettelemättä, mikä on ajanut Konstigin tähän johtopäätökseen, ellei hän sitten ole jotenkin vinksahtaneesti ironinen. Tapanin ja Tiinan suhde myös keikahtelee siihen malliin, että menin melkein siihen pahaan ansaan, missä kirjan päähenkilön ja kirjailijan välille laitetaan yhtäläisyysmerkki. Mietin: onko Konstig katkera? Ovatko naiset kohdelleet häntä väärin, senkö takia heistä tehdään hänen romaanissaan tällaisia pikkuhuoria?

Nykyään tietysti naisia ei juuri vartioida. Hän ei tiennyt, minkälaisia tarjouksia työpaikkaa hakevat miehet saattoivat haastatteluissa hänen vaimolleen tehdä. Hän ei voinut vartioida tyttärensä menoja. Ostareissa pyörivät teinit olivat pyhäinhäväistyksen näköisiä. Nuoret tekivät toisilleen mitä haluavat koulun takahuoneissa - 
Tapani tunsi olevansa nyt jonkin pimeän ja epämääräisen kohtalokkaan äärellä, mutta hän puski läpi. Hän ei välittänyt.
Ehkä siksi avioliitot eivät kestä. Naiset huitelevat ympäriinsä ja jokin jäytävä alitajuinen pelko syö pohjaa miesten luottamukselta: kenen kanssa ja mitä se tekee? Miksi en minä riitä? Kilpailuttaako se miehiä, ottaa tarjouspyyntöjä vastaan?
Naiset ne valitsivat miehen.

Mutta ei, en lankeakaan siihen, sillä se olisi liian mustavalkoista ja helppoa. Konstig on Konstig ja Tapani on Tapani. Eikä miehistä anneta yhtään sen edullisempaa kuvaa, riippuvaisia hekin tuntuvat olevan vastakkaisen sukupuolen huomiosta, vaikka Tapani onkin ihan söpö hieman hömelöine juttuineen, joissa puku on miehen mitta, eivätkä nykyajan miehet ole enää mitään, koska he tekevät pahoja virheitä puvun osien ja niiden värien yhdistelyssä. Pienenä sivuhuomautuksena mieleeni tuli, että en ole seurannut Konstigin vaatetuksen yksityiskohtia, mutta puku on ainoa, mitä muistan hänen päällään nähneeni. Mutta tosiaan, Tapani on joka tapauksessa vain Tapani, ja romaanissa myös murretaan perinteistä mieskuvaa. Tai en tiedä pitääkö se enää niin paikkaansa tai uskooko kukaan tosissaan, että mies on pelkkä pidättyväinen ja looginen olento, joka ei useinkaan anna tunteille tilaa? Tapani ei ainakaan muuta teekään kuin huolehtii ja koettaa sinnikkäästi puuttua tilanteisiin, joissa hänellä ei ole mitään valtaa.

Konstig on taitava luomaan mahdollisimman autenttista vaikutelmaa pienillä taustakonsteilla. Roosaan keskityttäessä kuvailu on yksinkertaisempaa ja se liittyy lähinnä ulkoisiin olosuhteisiin, kun taas Tapanin kohdalla saattaa olla syvällisetkin pohdiskelut meneillään esimerkiksi kesken työpalaverin. Toki tämänkin jaottelun voisi nähdä epäreiluna tehokeinona, jonka kautta naisesta tehdään typerys ja miehestä oikea viisauden temppeli, mutta uskon tarkoituksen piilevän enemmänkin ikä- kuin sukupuolierojen kuvaamisessa.  Romaanilla on myös muutamat harvinaiset hetkensä, jolloin meinasin nauraa ääneen. Vaikuttaa melkein siltä kuin Konstig olisi yrittänyt suitsia humoristisempaa puoltaan, sillä nämä tietyt hymyilyttävät havainnot ilmestyvät aivan yllättäen ja häviävät liian nopeasti. Teinien pelottavan kovasta maailmasta huolimatta Totuus naisista on pohjimmiltaan lämmin, ja se tulee ilmi mitä arkisimmissa kohtaamisissa isän ja tyttären välillä. Perhearvot eivät ehkä sittenkään ole menettäneet merkitystään?

Joonas Konstig: Totuus naisista. Gummerus 2013. 348 s.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Anna Kontula - Punainen eksodus


Anna Kontula on ehkä inspiroivinta mitä voi gradunsa lomassa lukea. Hän tekee tieteellistä tutkimusta niin taitavalla ja mielenkiintoisella tavalla, että hänen menetelmästään ei voi olla innostumatta itse (ainakin hetkellisesti; tällä haavaa graduni on taas yhtä jäykkää puurtamista). Kontulan Punainen eksodus käsittelee seksityöntekijöitä monesta näkökulmasta ja laajan taustatutkimuksen pohjalta. Kontula ei tyydy vain referoimaan aiempia teorioita ja vertailemaan niitä tutkimustuloksiinsa, vaan hänellä on tietoinen tavoite: todistaa vääriksi seksityöntekijöihin ja heidän arkeensa yleisesti liitetyt ennakkoluulot. Hän koettaa myös selvästi saada aikaan muutoksen tilanteeseen nostamalla esiin niitä ongelmia, jotka haittaavat seksityöntekijöiden elämää, vaikka tarkoitus olisi näennäisesti päinvastainen. Esimerkiksi lain on määrä suojella prostituoituja, mutta todellisuudessa se luo yleensä vain pelkoja ja rajoitteita niille, joita sen pitäisi auttaa.

Minun täytyy myöntää, että löysin itseltäni samoja ennakkoluuloisia ajatuksia, joita Kontula pyrkii kumoamaan. Pääpaino teoksessa on tosin suomalaisissa seksityöntekijöissä eikä niissä, jotka saattavat luultavimmin kärsiä ihmiskaupasta ja huonoista oloista, joiden johdosta itsensä myyminen on viimeinen keino hankkia rahaa ruokaan. Kontula on haastatellut kahtakymmentäviittä hyvin eri-ikäistä seksityöntekijää ja lukenut seksityöntekijöiden yksityistä keskustelupalstaa, jolla on viestejä useamman vuoden ajalta. Vaikka haastateltujen lukumäärä saattaa vaikuttaa suppealta, on Kontula sen perusteella saanut muodostettua varsin monipuolisen ja samalla yksiäänisen mielipiteen siitä, mistä lähtökohdista seksityöntekijät ovat alalle tulleet ja minkä takia he ovat sille jääneet. Yksiäänisellä tarkoitan sitä, ettei kukaan ilmaise olevansa pakotettu toimimaan prostituoituna tai kokevansa jatkuvaa ahdistusta ammattinsa takia. Haastateltavia ahdistavat pikemminkin muiden ihmisten kielteiset asenteet ja niiden luoma korkea kynnys kertoa läheisille.

Punainen eksodus on monin tavoin kannustava ja edistyksellinen, sillä Kontula on kiinnostunut haastateltujen mielipiteistä koskien heidän omia seksuaalisia halujaan ja tunteitaan työskentelyn lomassa. Monet naisista kokevat olevansa seksuaalisesti aktiivisempia kuin olisi "sallittua" ja saavansa seksityöstä oivan keinon sekä vahvistaa omaa itsetuntemustaan että toteuttaa huimimpia seksuaalisia halujaan. Vaikuttaa siltä, että osa haastatteluista on tehty ryhmissä, sillä haastatellut kommentoivat toistensa mielipiteitä ja omia käytäntöjään. On todella kiinnostavaa lukea siitä, millaisia sääntöjä seksityöntekijät ovat luoneet itselleen minimoidakseen riskit. Osa on esimerkiksi kieltänyt itseään ihastumasta "pokiin" eli asiakkaisiin, ja osa taas ei salli itsensä edes nauttia täysillä seksin aikana, sillä se tarkoittaisi kontrollin menettämistä. Aina sitä ei tosin voi estää. Nämä yllättävät mielipiteet (ei minulla olisi tullut mieleenkään, että prostituoidut joutuvat säätelemään omaa nautinnon astettaan! Nyt ne laput pois silmiltä) ja alkuperäisessä muodossa säilytetyt lausunnot antavat kasvot seksityöntekijöille, vaikka he nimettöminä pysyttelevätkin, ja haastattelunpätkät tuovat myös keventävää vaihtelua raskaamman teorian ja Kontulan monien teesien lomaan. Eräs haastatelluista paljastaa jotakin, joka saa leveän hymyn huulille: moni mies on hakevinaan seksiä, mutta loppujen lopuksi he kaipaavat eniten silittelyä, läheisyyttä ja jonkun, jolle puhua. 

Alalle hakeutumisen taustalla ovat harvemmin lapsuuden traumat tai mielenterveyshäiriöt, kuten usein ajatellaan. Kontula tulee siihen tulokseen, että vaikka traumoja löytyykin useamman seksityöntekijän historiasta, eivät ne ole vaikuttaneet kyseessä olevien henkilöiden motiiveihin hakeutua alalle sen vahvemmin kuin traumat ovat vaikuttaneet esimerkiksi kaupan kassan tai yrityksen johtajan uravalintaan. Päinvastoin traumat voivat luoda kannustimen ryhtyä seksityöntekijäksi juuri siksi, että työ auttaa pääsemään eroon epävarmuuksista ja henkisistä lukoista. Monet haastatelluista nimittäin kokevat olevansa täydessä kontrollissa asiakkaidensa kanssa ja saavansa heidän nautinnostaan ja palautteestaan lisää itsevarmuutta ja intoa jatkaa ammatin parissa. Rahaongelmat taas ovat toimineet usealla haastatellulla alkuperäisenä motiivina lähteä alalle, mutta päästyään taloudellisen tilanteensa herroiksi (vai pitäisikö sanoa rouviksi?) he ovat useimmiten jatkaneet alalla työskentelyä omasta tahdostaan. Juuri tällaisen johdonmukaisuuden kuuluessa haastateltavien äänissä käy vähitellen selväksi, että prostituoidut saattavat aivan oikeasti nauttia työstään ja tehdä sitä täysin omasta tahdostaan. Olenko ainoa, jonka mielestä tuota on aluksi vaikea uskoa? Kuinka jämähtäneitä ennakko-oletukseni oikein ovat? Kirjaa lukiessa alkaa melkein hävettää, miten hitaasti omat silmät avautuvat, mutta Kontula on tutkimuksessa edetessään sen verran kärsivällinen ja rauhallinen, että epäuskoisemmatkin ehtivät mukaan. Kontulan oma ääni kuuluu myös läpi teoksen, sillä hän kommentoi ja kritisoi aiempaa tutkimusta sekä oikaisee väärinkäsityksiä, joissa prostituoidut litistetään yhdeksi homogeeniseksi hyväksikäytettyjen ressukoiden joukoksi.

Seksityöntekijöiden keskuudessa tuntuu vallitsevan todellinen suuttumus sen suhteen, että heidän oikeuksiaan poljetaan viranomaisten puolelta aivan surutta. Useimmat haastatelluista eivät maksa veroja juuri siksi, etteivät he saa mitään suojelua tai oikeuksia lain puolesta ja koska suurimmasta osasta prostituutioon liittyvistä teoista rangaistaan. He ymmärtävät toki, minkä takia näin on, mutta painottavat, että kaikki eivät suinkaan ole niitä ihmiskaupan uhreja, jotka nousevat mediassa helposti esille. Monet haastatelluista ovat myös saaneet osansa järkyttävän töykeästä kohtelusta esimerkiksi naapureilta tai röyhkeiltä asiakkailta, joiden silmissä prostituoidulta häviää ammattinsa myötä ihmisarvo. On myös aivan naurettavaa, kuinka vahvasti prostituoitu määritellään ammattinsa kautta: hänen oletetaan olevan valmiina seksiin kaikkina vuorokaudenaikoina, suostuvan mihin tahansa ja muuttuvan ihmisenä jollakin oleellisella tavalla vain sen takia, että hän sattuu harjoittamaan seksiä ammatikseen. Kontula pyöritteleekin huorastigmaa monelta kiinnostavalta kantilta ja tutkii, kuinka se saattaa sekä heikentää että vahvistaa prostituoitujen itsetuntoa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Olisin kaivannut vielä miesprostituoitujen näkökulmaa aiheeseen, sillä vaikka turhaa sukupuolierottelua olisi hyvä välttää, luulen, että sukupuolten välillä on tämän aiheen kohdalla eroja, ainakin vielä. Kontula mainitsee, ettei yhyttänyt tarpeeksi miehiä tutkimustaan varten, ja Punainen eksodus on kiehtovan laaja ja repäisevä näinkin. Vaikka Kontula pyrkii kasvattamaan ymmärrystä juuri suomalaisten prostituoitujen tilannetta kohtaan ja rikkomaan yleisiä käsityksiä, ei hän suinkaan ole sinisilmäinen tilanteen suhteen.
"Se, että seksityöntekijöiden tilanne on Suomessa parempi kuin suuressa osassa maailmaa, ei vielä tarkoita tasavertaista asemaa muuhun väestöön nähden. Kaikki alalla toimivat kärsivät jossakin määrin huorastigmasta. Leima edellyttää henkisesti raskasta kaksoiselämää, vaikeuttaa seksityön lopettamista ja estää järjestäytymisen. Stigma on myös johtanut lainsäädäntöön, joka päinvastaisista tavoitteistaan huolimatta heikentää seksityöntekijöiden asemaa ja ajaa heitä syvemmälle marginaaliin."
Tilanne on siis kaukana täydellisestä, mutta uskoisin Kontulan edistäneen sitä merkittävästikin. Mitä muuta voi tehdä kuin tutkia ja kuunnella sekä tuoda tulokset kansan tietoisuuteen? Monet faktat ja prostituution yleisyys Suomessa oli ainakin minulta täysin pimennossa. En usko olevani mistään ennakkoluuloisimmasta päästä, enkä ole koskaan halunnut tuomita ketään prostituution takia, mutta jotakin Kontulan teos muutti myös minussa.

Anna Kontula: Punainen eksodus. Like 2008. 320 s.