sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Laura Gustafsson - Pohja


En haluaisi tehdä tästä kirjoituksesta niin subjektiivista kuin se väistämättä tulee olemaan, mutta minun on pakko, sillä olisi turhaa edes kirjoittaa mitään, jos sivuuttaisin oman kokemukseni. Se, että elämäni elämä muistoineen ja kipuineen aukeaa minulle kirjan sivuilta välillä niin hätkähdyttävän todellisena, että aloin pohtia, onko Laura Gustafsson jokin toisen ulottuvuuden - kirjailijaulottuvuuden? - versio minusta, saattaa kertoa jostakin kollektiivisesta, jonka sukupuolemme mahdollisesti jakaa. Olemmeko kaikki osittaisia replikoita toisistamme?  Ovatko yhteiskunnalliset roolimme niin ennalta määrätyt, että toteutamme niitä itseämme satuttaen oivaltamatta, että meillä on vapaus valita toisin? Vai meneekö kuvio päinvastoin, niin että vaikka meille mielenosoituksia ja voimaannuttavia somekampanjoita myöten tyrkytetään itsenäisyyttämme ja rajoituksettomia oikeuksiamme, käytämme niitä rimpuilemiseen ja hakuammuntaan, joiden suojissa voimme rauhassa surra ja olla rikki? Rikki mistä? Rikki miksi?

Ennen kuin uppoan syvemmälle kontekstittomien aprikointien suohon, selitän, mistä Gustafssonin kirjassa on kyse. Tai mistä siinä minulle on kyse. Tunnen jo pelkän ajatuksen äärellä niin valtavaa rintakehässä paisuvaa katkeransuloista kihelmöintiä, että tahtoisin äkkiä valjastaa sen sisäiseksi ehtymättömäksi virtalähteekseni, jonka ON-nappia kätevästi painaisin joka kerta kun jonkin ulkoisen miehisen voimakentän tasapaksu tuhoisa energia painaa minua lysyyn. Sillä niin raivostuttavan monet kerrat olen ollut hiljaa! Ja nyökkäillyt! Ja hymyillyt! Että juu, tässä olen vailla arvoa, annapa sinä se minulle!

Jos kirjoittaisin tätä tekstiä johonkin köykäiseen naistenlehtikolumniin, sellaiseen jossa on yhdellä sivulla monta pieneen palstaan ahdettua yhteenvetoa värikäskantisista kirjoista, sanoisin Pohja:n olevan kirja miehistä, masennuksesta ja merkityksen hakemisesta. Nainen etsii itseään, käy läpi menneisyyttään ja kerii auki kipupisteitään. Ja vaikka nyt hyppään heti äkkiä apuaaaa pois naistenlehtimaailmasta, niin nämä mainitut asiat kirjasta todella voi karkeasti erotella teemoiksi, jotka ovat kuvaavinaan sen sisältöä. Mutta Pohja ei ole mitään, mihin nämä yksittäiset sanat viittaavat. Siinä ei ole mitään kasvukertomusmaista, ei mitään nuorien naisien itsenäistymishöttöä, ei mitään kivaa rakkaudenlöytämissatua. Pohja raastaa ja raivoaa, viiltää ja vihloo, repii auki ja heittää surutta jätemyllyyn, nauraa ivallisesti päälle. Kaiken itsessään Gustafsson levittää armotta tutkimuspöydälle kovan prosessin kouriin, jossa päämääränä ei ole vapautus, vaan korkeintaan purkautuminen. Sillä jos oma ydin koostuu siitä kivusta, jonka ympärillä oma kaikkeus sohii, ei kai edes ole mitään, mistä vapautua?

Juuri siihen kipuun voin saumattomasti sulautua, niin tunnistettaviksi Gustafsson sen rajat lukijalle piirtää. Kuinka oksentaminen nyt vain on mitä on. Kuinka sitä ei monesti edes tarvitse mainita ääneen - bulimia, syömishäiriö - sillä se nyt vain on. Osana ja olemassa. Keho, koko ja kiinteys kun ovat mittareita, ja tärkeitä sellaisia. Kuinka valtaosa seksikokemuksista on ollut niin yhdentekeviä, että seksin rooli on juuri ja juuri yltänyt vahvistamaan oman kehon arvoa, tai siis tietysti sen puutetta. Kuinka monta vuotta on täytynyt elää, että on alkanut nähdä häivähdyksiä omista ääriviivoistaan. Kyseenalaistaa sitä, että kaiken vaimentava mutta samalla kaiken päälle huutava mitättömyyden ja merkityksettömyyden tunne on yksioikoinen totuus.

Masennus on siitä jännä, että se poistaa kaiken suhteellisuudentajun. Se on kuin ovela loinen, joka asettuu oikein kunnolla kodiksi ja muuttuu hetimmiten näkymättömäksi. Oitis katoaa oikeutus hoitoon hakeutumiselle, koska eihän tää mun juttu nyt niin paha oo, mulla on kuitenkin koti ja terveys ja puhdas vesi ja mieti että afrikan lapset. Koska oma arvo romahtaa nolliin, ei ole syytä etsiytyä autettavaksi: mitä se ketään hyödyttäisi, että tästä romusta vielä toimintakykyinen saataisi. Kuitenkin ristiriitaisesti taustalla väreilee jatkuvasti hyväksymättömyys, mahdottomuus sopeutua vallitsevaan mustuuteen. Masennus kapaloi syvään kolkkouteensa, eikä varmasti väläytä valoja mistään päin säkkipimeää luolaansa, mutta ei se mitään hyväksyntää tarjoa. Kaikki on sijoiltaan ja asetukset väärin, mutta niin on ratkaisun hakeminenkin. Poukkoilu vasten seinämiä jatkuu. Ja jatkuu.

Pohja on sivumääräänsä nähden erikoisen moniulotteinen syväsukellus, jossa nousee esiin paljon suurta, josta en nyt kirjoita. Kuten äitiys. Häkellyttävintä siinä on kuitenkin... no, mainitsen sen taas: samaistuttavuus. Voin avata kirjan miltä sivulta tahansa, ja silmäni hakevat heti lauseen, joka on tai on ollut minua.

Tekee mieli oksentaa, mutta siinä ei ole järkeä, jos on syönyt jotain tyyliin kvinoaa. Järki ei minua estä. Ruuantuhlaus on suurimpia syntejä, sanon silmät kakomisesta punoittavina. Tajuan olevani sketsihahmo.

Minut opetettiin objektiksi enkä voi pakottaa itseäni lopettamaan. En minä miehiä syytä. Esineellistäminen ei tule ulkopuolelta. Eivät ne eläimet, joiden elämäntarkoituksen ihminen on laskenut kilohinnan mukaan, miellä itseään esineiksi. Ne elävät ja kokevat. Vain itse voi itsensä esineellistämisen sinetöidä.

Ja sitten täysillä iskevä:

Laadin nettiin ilmoituksen: "Ihastuttava, iloinen, kuuntelemaan altis nainen tarjoaa seuraa. Tule joenrantaan ja näe itsesi peilityynestä pinnasta, joka ei vain hoikenna ja pidennä, vaan myös korostaa humoristisuuttasi ja yleistä etevyyttäsi."
Henkisen orgasmin kourissa mies selostaa: "Pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä."
Ja minä: "Ai jaa.....!"
Hän lähtee, täynnä älyllistä ylivaltaa, omahyväisyyden kare kasvoillaan. Jään pyyhkimään kerskailuita rinnoiltani. Käyn vessassa huutamassa, koetan oksentaa, mutta saan ulos vain ympäripyöreyksiä, haistatteluja ja jokusen toisaaltan.
"Kuunnelkaa minua", vetoan ja riisun vaatteet.
Edes sirkat eivät siritä.

Palaan nyt viimein blogitekstini alkuun. Kun kehonsa ja sitä kautta itsensä samaistaa roskaan, on kai se ja sama käyttää sitä välineenä epätoivoisiin pelastautumisyrityksiin, jotka samalla ovat - jälleen masennukselle ominaisen ristiriitaisesti - itsetuhoisia ja entistä syvemmälle ahdistukseen puskevia tekoja. Tee kehollani mitä vain, käytä sitä tyydytykseesi ja anna minulle sen myötä näennäinen arvo, mutta älä missään nimessä näe minua! Totta kai tämä vetää entistä tyhjemmäksi. Totta kai vuosien itsensä sivuuttaminen luo ammottavan rotkon, jonka pohjilla sitä henkihieverissä viruu.

Mutta miksi? Miksi vapaaehtoisesti asettaa itsensä alempaan kastiin kuin kukaan tai mikään? Miksi purkaa itsensä päälle yhä suurempaa ahdistuspainolastia, kun itsehän sen alta jatkuvasti haluaa pois? Gustafsson nostaa lukijan silmien eteen valikoituja seksikokemuksia vuosien ajalta, ja kun niiden valtasuhteet jälleen muistuttivat omista, tässä vaiheessa jo lieventävään hämärään vaipuneista harhailuistani yhdestä sängystä seuraavaan, mietin kuinka mahdotonta on tietää syy-seuraussuhteen todellista järjestystä. Ensinkö on paha olla ja siksikö sitä hakeutuu kaikkiin niihin haavoittaviin kanssakäymisiin? Vai ensinkö joku satuttaa ja vie kaikelta pohjan, jonka vuoksi ei voi muuta kuin kääntyä sisäänpäin ja jatkaa itsensä ruoskimista? Vai onko elämä yhtä sattumanvaraista sekasotkua, jossa kaikki ruokkii kaikkea? Historian, jota Gustafsson avaa, voi nähdä yrityksenä selvittää, missä meni vinoon ja miksi, mutta ennemmin näen sen nykyiselle pohjaa luovana selityksenä, joka ei sinällään johda mihinkään suureen vapahdukseen. On toki selvää, että jos menneisyys koostuisi pelkistä tasapainoisista, terveistä parisuhteista ja oikeaoppisista tunteidenkäsittelymenetelmistä, koko Pohjaa tuskin olisi, mutta eivät ne random baaripanotkaan millään määrätietoisella sielujentuhoamisretkellä ole. Itsehän sitä alttiiksi asettuu. Ja lopulta... eivät ne miehet ja suhteet ole kuin yksi osa kaikkea. Itsen sisällähän se kuohuu, se koko maailma.

En siksi koe Gustafssonin syyllistävän ketään, enkä halua itsekään sitä tehdä. En usko kenenkään lähtökohtaisesti toivovan pahaa toiselle, sukupuolista viis. Jos syyllisyys johonkin kohdistuu, se on itseen, mutta vaikka marttyyriroolin ottaminen olisi varsin helppo tie ulos, ei Gustafsson tee sitäkään. Säälimättömästä tekstistä on itsesääli kaukana. On vaikeaa käsittää, kuinka voimakkaita tunnekuohuja synnyttävä värikäs ja kaunis teksti voi olla samalla niin jäsentelevää ja objektiivista. Kenties jotain hyvää niistä lukuisista rooleista ja sivupersoonista, jotka ovat muovautuneet vuosikausien pettymyksien ja hyväksikäyttöjen myötä: itsensä pystyy leikkaamaan osiin ja analysoimaan osa kerrallaan. Mutta en nyt tiedä onko se kohtuullinen hyvitys siitä, että suojaseinämien sisään itsensä muuraaminen sekä näkymättömäksi tekeytyminen tuhoavat jokaisen ihmissuhteen autenttisuuden.

Lopuksi Gustafsson kirjoittaa jälleen kuin minua auki:
Jos minua ei manipuloitaisi. Jos minua ei käytettäisi. Jos minua kunnioitettaisiin.
Ei enää miehiä, jotka vievät ryteikköön, lentävät pois helikopterilla ja jättävät yksin löytämään paluureitin.
Ei alkoholisteja.
Ei enää pelejä, mutta voin leikkiä. Haluan pelisäännöt. Ja vapautta, mutta ei välinpitämättömyyttä. Suoria vastauksia. Haluan oppia itse rehelliseksi.

Koska Pohja on kuin hyppäys menneisyyteeni, johon ei vielä kuulunut universumin käsittämättömät ihmeet, ei säteilevä puoli arjesta, ei auki olevat vilpittömät myötätuntoiset viisaat ihmiset eikä varsinkaan rakkaus itseen, ei sen lukeminen ole niin vaikea kokemus kuin se edelleen keskellä kaikkea sekasortoisuutta olevalle minälleni joskus olisi voinut olla. Ja vaikka edelleen ihmissuhderintamalla työstän ikivanhoja kipuja ja vaikka edelleen kärvistelen ikivanhojen itsetuhoisten tekojeni seurauksissa, muodostui Pohjasta tähän hetkeen minulle puhtaasti valaiseva kokemus. Gustafsson kirjoittaa lumoavasti, kuin satua joka on verisen todellinen, ja jossa on sekä kielellisesti että sisällöllisesti nauramaan saavia vivahteita, mutta kirjan olennaisimmaksi viehätysvoimaksi nousee se, miten kaiken ytimeen Gustafsson tiensä kairaa. Vertaistuen voima on hurja.

Laura Gustafsson: Pohja. Into 2017. 141 s.