Julian Barnes - Kuin jokin päättyisi

Kuin jokin päättyisi on romaani, jossa hyvin ohkaiseen tilaan on saatu mahdutettua kokonainen elämä tavalla, joka tuntuu aukottomalta, vaikka se on tavallaan hyvin valikoivasti kerrottu. Kirja on Tonyn tarina, mutta yhtä paljon se on tarina hänen elämänsä suuntaan vaikuttaneista henkilöistä, lähinnä Adrianista ja Veronicasta. Ensimmäinen on Tonyn viisas ja ainutlaatuinen nuoruudenystävä, jälkimmäinen Tonyn ensimmäinen vakava tyttöystävä. Tony viipyilee nuoruutensa kuvailussa pitkään ja pikakelaa tavanomaisen aikuiselämänsä, kunnes haamut menneisyydestä etsivät hänet käsiinsä ja saavat hänet miettimään, muistaako hän asiat lainkaan niin kuin ne oikeasti menivät.

Läpi kirjan pohdiskellaan sitä, mistä historia koostuu ja kuka siitä päättää, kuka sen kokoaa. Voiko menneistä tapahtumista ikinä olla varma, kun vain taistelun yksi osapuoli on jäänyt eloon kertomaan siitä? Tonyn ääni on nuoruusvuosia käsitellessä sen verran varma, ettei lukija ymmärrä edes miettiä sitä, ettei sen objektiivisuutta kannata ottaa itsestäänselvänä. Tonyn kertomus on yksi totuus, muttei missään nimessä kokonainen. Vasta kirjan loppupuolella, eli vanhan Tonyn puhuessa, alkaa lukija miettiä samaan tahtiin Tonyn kanssa, onko pöly laskeutunut muistojen päälle niin sankasti, ettei oikeaa mennyttä todellisuutta enää erota. Tony on nimittäin oman historiansa herra, kunnes hänellä on mustaa valkoisella siitä, että "aika kultaa muistot" on klisee aivan syystä.

Me ihmiset oletamme kaikenlaista sen kummemmin miettimättä. Esimerkiksi että muisti on yhtä kuin tapahtumat plus aika. Mutta koko juttu on paljon erikoisempi. Kuka sanoikaan, että muisti on se mitä kuvittelemme unohtaneemme? Ja luulisi kaikkien käsittävän, ettei aika ole kiinnite vaan liuotin.

Kyllä minä olen sen varmaankin tiedostanut, mutta en ikinä näin kekseliäin sanankääntein kuin mihin Julian Barnes sen pukee.

Tapahtumien kertaaminen ja Tonyn uuttera selvittelytyö luo romaaniin dekkarinomaisia piirteitä, kun lopussa kuljetaan yhtäkkiä kohti hurjaa salaisuutta, jonka pulpahtamista päivänvaloon odottaa aidolla jännityksellä. Pystyin melkein kuulemaan aivojeni raksuttamisen viimeisillä sivuilla, kun koetin niin ankarasti keksiä, mihin huipentumaa pohjustavilla vihjailuilla ja Veronican hämärän sulkeutuneella käyttäytymisellä pyritään. Viimeinen paljastus on sellainen skandaali, että se voisi melkein sopia johonkin aamupäivisin telkkarissa pyörivään roskasarjaan (vai tuleeko Kauniit ja Rohkeat illemmalla?), mutta Barnesin kirjoitustyyli on niin hienostunut, ettei mikään hänen kynästään peräisin oleva voisi ikinä vajota niin alhaiselle tasolle. Hänen kirjoittamanaan jopa koulupojan hätäisessä runkkaamisessa lavuaariin tyttöystävän kiihkeän hyvänyönsuukon seurauksena on jotakin ylevää.

Se mikä tekee romaanista niin erinomaisen ja sivumääräänsä syvemmän lukukokemuksen onkin nimenomaan Barnesin taitavuus ja tyylikkyys kirjoittajana. Hän asettelee sanansa sellaisella viehkeydellä, että yhdenkään lauseen, tai sivulauseen, tai edes sivusanan, ei halua menevän hukkaan. Sanoille on valittu juuri ne täydellisimmät paikat ja synonyymit, että lopputulosta katsellessa on helppo kuvitella Barnesin viilanneen tarinaansa yötä päivää perfektionistin elkein. Saattaisin muuten harmitella vähäistä sivumäärää, mutta Barnesin kohdalla laatu on se juttu, jonka vuoksi häneltä ottaa ilomielin ja kiitollisena vastaan kuinka pienen määrän tekstiä tahansa.

Kirja on myös paljon enemmän kuin sen sisältämä tarina Tonyn elämästä. Hänen teini-iän jälkeiset vuotensa hoidetaan alta pois muutamalla lauseella, mutta jo se kertoo siitä, kuinka tarkkaan Barnes näkee ihmisen perimmäisen olemuksen läpi.

Sitten tapasin Margaretin, me menimme naimisiin, ja kolme vuotta myöhemmin syntyi Susie. Ostimme pienen talon, otimme suuren asuntolainan, ja minä matkustin Lontooseen joka päivä. Harjoittelu muuntui pitkäksi uraksi. Elämä kului.

Niinhän se arvatenkin helposti menee, elämä vain rullaa eteenpäin. Barnes osoittaa itsestäänselvätkin asiat oivaltavaan tyyliin. Hän tekee sen lisäksi sellaisella keveydellä, että teksti luo melkein illuusion, että käsiteltävät asiat ovat yksinkertaisia. Vaikka kirjassa ei olisi mitään mysteeriä, vaikka se kertoisi vain Tonyn arkisesta vanhuudesta, olisi Kuin jokin päättyisi varmasti aivan yhtä nautinnollinen kuin nykyisellään.

Tämän kirjan ja siitä kirjoittamani tekstin myötä sain aivan uudenlaisen käsityksen siitä, mitä suomentajan työ käytännössä tarkoittaa. Myönnän laiminlyöneeni vastuutani kirjabloggaajana aiemmin, sillä en ole totta puhuen tullut kunnolla ajatelleeksikaan, kuinka ratkaiseva kääntäjän panos on. En ole siis ylipäätään maininnut suomennoksen tasoa missään tekstissäni, jonka huomaan nyt olleen virhe. Olen aina kunnioittanut ammattia - tietenkin, kuka nyt lukutoukkana ei kunnioittaisi - mutta olen luullut sen rankkuuden johtuvan lähinnä vaikeuksista välittää alkuperäisteos mahdollisimman autenttisessa muodossa. Alan kuitenkin pikkuhiljaa ymmärtää, kuinka suuri rooli luovuudella on kääntämisessä, kiitos alta löytyvien kommenttien ja erityisesti Kersti Juvan panoksen. Hänen erinomaista käännöstään on myös kiittäminen siitä, että koin tämän romaanin niin vahvasti. Toivon tajuavani jatkossa paremmin, mitä kirjalle oikeastaan tapahtuu käännösprosessissa, ja osaavani ohjata kehut (tai vaihtoehtoisesti haukut) kaikille, jotka ovat ne ansainneet.

Stieg Larsson - Luftslottet som sprängdes

Nyt täytyy sanoa suoraan, että Stieg Larssonin Millenium-trilogian viimeinen osa ei iskenyt minuun yhtään. Olin oikein innoissani edellisestä osasta, mutta nyt en malttanut odottaa, että pääsisin dekkarin loppuun. Edes Lisbeth ei sykähdyttänyt samalla tavalla kuin ennen, vaikka hän onkin oma karski mutta rakastettava itsensä. Voisin syyttää omaa lukujumisuuttani ja sitä, että avasin kirjan lähinnä levottomissa julkisissa kulkuvälineissä. Keskittymistäni ei siis voi kehua, mutta romaani ei mielestäni kuitenkaan ole täysin syytön pitkäveteiseen ja haaleaan lukukokemukseen.

Luftslottet som sprängdes on selkeästi trilogian päätösosa, sillä siinä keskitytään purkamaan salaliittoja ja kaivamaan pölyisimmätkin luurangot kaapeistaan. Lisbeth makaa suurimman osan ajasta sairaalassa toipumassa siitä, että häntä ammuttiin päähän, mutta ei hän tarvitsekaan muuta kuin tietokoneen ollakseen täysissä voimissa. Mikael juoksentelee taas pää kolmantena jalkana setvimässä hämärähommia piittaamatta muusta kuin Lisbethin pelastamisesta ja skandaalinkäryisen kirjan kirjoittamisesta. Aiempia osia selkeämmin esillä on Mikaelin kollega ja rakastaja Erika, joka saa kannoilleen perverssin ahdistelijan. Se onkin yksi harvoista aidosti mielenkiintoisista tarinalinjoista, sillä siihen liittyy kunnollista jännitystä ja vaaran tunnetta. Muut kamppailut käydään tietokoneen ruudulla sekä sivistyneiden kokousten ja tarkoin suunniteltujen salajuonien muodossa, jolloin todellisia takaa-ajokohtauksia tai sydämen pamppailemaan saavia läheltä piti-tilanteita ei liiemmin synny.

Tapahtumien lisäksi tarina koostuu olennaisesti paasauksesta, joka liittyy Ruotsin politiikkaan ja oikeusjärjestelmään. En oikeastaan ole aivan varma mitä kaikkea näiden oppituntien aikana käydään läpi, sillä en voinut mitään sille, että mieleni lähti joka ikinen kerta vaeltelemaan kiinnostavampien asioiden pariin. Minusta ei ole lainkaan väärin, että dekkareita on viety viime vuosina yhä yhteiskunnallisempaan suuntaan, sillä laji on oiva keino osoittaa epäkohtia viihdyttävän jännityksen lomassa, jolloin ehkä suurempi yleisökin ymmärtää kiinnittää huomiota vääryyksiin. Tasapainottelu jännittävän toiminnan ja rauhallisemman taustoittamisen välillä on kuitenkin tärkeää, jottei vaakakuppi kellahda liikaa jommankumman puolelle. Ja Larssonilla jännityksen ylläpitäminen jää nyt hieman unholaan, kun poliittisten systeemien harras setviminen vie huomion. Myös uusien henkilöiden esittely on yllättävän perusteellista ja heistä saattaa saada lukea jopa monen sivun tietopaketin ennen kuin päästään itse asiaan, eli siihen, miksi henkilö ylipäätään on tarinassa ja mikä hänen roolinsa on. Henkilökuvaukset ovat onneksi paljon mielekkäämpää luettavaa kuin pitkäveteiset yhteiskuntaoppiluennot, vaikka en ole varma miksi Larsson on nähnyt tarpeelliseksi ruotia syvällisesti melkein jokaisen yksittäisen sivuhahmon historiaa.

Haluaisin kehua yhtä asiaa, joka pelastaa suuren osan lukukokemuksesta, mutta en uskalla, sillä saatan samalla paljastaa olennaisen osan tarinasta. Sanottakoon vain, että vahingonilo paras ilo, ja että hetkeksi Luftslottet som sprängdes onnistui kuin onnistuikin varastamaan täyden huomioni. Muuten jännitys ei ehdi kasvaa, sillä väitän Larssonin hieman kompastuvan omiin yrityksiinsä pitää lukija jatkuvasti varpaillaan. Kappaleet ovat nimittäin niin lyhyitä, että juuri kun meinaa alkaa tapahtua, tilanne katkaistaan kylmästi ja huomio viedään muualle. Hektisimmillään meneillään olevasta tilanteesta ei ehdi edes kiinnostua, ennen kuin se on jo siltä erää ohi. Kenties kyseinen levoton hyppelykin vaikeutti otteen saamista tarinasta, tai sitten oma lukemiseni vain oli liian pätkittäistä.

Muistan kuinka kirjoitin keväällä 15 sivun esseen Millenium-trilogian tokasta osasta ja olisin keksinyt siitä helposti vielä lisääkin analysoitavaa, mutta tästä päätöksestä ei nyt irtoa oikein muuta. Larssonilla riittää mielikuvitusta ja taitoa punoa paperille mitä monimutkaisimpia juonikuvioita ja rikollisjärjestöjä, mutta minun kohdallani henkilöiden lukumäärä ja keskinäiset suhteet menevät jo liian solmuun. No, ainakin tiedän mitä Lisbethille ja Mikaelille kävi - tosin edellisen osan herättämät kutkuttavat toiveet kaksikon suhteen varisevat pikaisesti kolmannessa osassa, sillä Mikael on liian naistenmies ja Lisbeth liian kovis - ja kyllä pahistenkin kohtalot solmitaan. Kirjan nimi on siis oikein osuva monessakin mielessä. Kaksi ensimmäistä osaa ovat mitä mainiointa viihdettä ja sopiva sekoitus painavaa asiasisältöä ja kevyempää toiminnallisuutta, mutta lopetus ei lunasta odotuksia vaan hajoaa omaan mahtipontisuuteensa.