tiistai 24. syyskuuta 2013

Gretchen Rubin - The Happiness Project


Nyt voin jo ihan avoimesti myöntää, että luin itsehoito-oppaan, josta koin saavani merkittävästi hyödyllisiä vinkkejä ja apukeinoja. Gretchen Rubinin yhden naisen missiosta liikkeelle lähtenyt, kokonaiseksi konseptiksi kasvanut onnellisuusprojekti on kirjana niin hauska, sympaattinen ja ennen kaikkea järkevän realistinen, etten lainkaan epäröi kuuluttaa sen oppeja kenelle tahansa, joka kokee arkisen taaperruksensa tylsäksi. The Happiness Project on yllättävän painava paketti arkisen hyvinvoinnin edistämiseksi tarkoitettuja opettavaisia mutta lempeitä ohjeita, ja Rubinin kepeään mutta tomeraan otteeseen on helppo mieltyä.

The Happiness Project on systemaattinen ja selkeä läpikäynti systemaattisesta ja selkeästä projektista. Rubin aloittaa kertomalla, miksi päätyi kokoamaan kirjan oman onnensa etsimisestä. Aamubussissa istuessaan hän koki äkkiä vahvasti, että vain hän voi olla vastuussa elämästään ja että se karkaa kuin hiekanjyväset sormien välistä, jos hän ei ala aktiivisesti harjoittaa onnellisuutta. En voi väittää, ettenkö olisi tuntenut samoin, mutta surullista kyllä harmaaseen vaellukseen on helpompi turtua kuin koettaa keksiä, miten rykiä itsensä ylös mielekkäämpään todellisuuteen. Rubinin keino oli tehdä lista kuukausittain vaihtuvista aihealueista, joiden hän kokee vaikuttavan mielialaansa, kuten työ, ystävät tai perhe. Ne hän jakaa pienempiin alaotsikoihin - kuten "laugh!" tai "tackle an item on your to-do list" - jotta pystyy helpommin säätelemään minkä osioiden edistämiseen hän haluaa keskittyä. Ja sitten vain töihin.

Oma saamattomuuteni muuttaa arjessani yhtään mitään liittyy juuri siihen, että tehtävä tuntuu liian ylivoimaiselta. Rubin kuitenkin painottaa, ettei hän halua perustaa onnellisuusprojektiaan sellaisille repäiseville täyskäännöksille kuin muutto Intiaan meditoimaan tai koko entisen elämän yhtäkkinen hylkääminen, koska hän on avioliitossa elävä kahden lapsen äiti ja pääosin perustyytyväinen nykyiseen elämäänsä. Hänen tavoitteensa on sen sijaan parantaa vallitsevia olosuhteita ja pureutua siihen, mitä omia käyttäytymismallejaan muuttamalla hän saa päiviinsä lisää onnea. Näin hän saa projektin kuulostamaan iloiselta ja yksinkertaiselta puuhastelulta, jonka toteuttamisesta hän voi nauttia päivittäin joutumatta tekemään yhtä valtavaa ponnistusta jättimäisen muutoksen aikaansaamiseksi.

Rubin avaa yksityiselämänsä auliisti lukijoille ja yksi osa The Happiness Projectin viehätystä on juuri Rubinin vilpitön rehellisyys. Hän ei pelkää nauraa itselleen tai raportoida epäonnistumisistaan siinä missä hehkuttaa edistymistään. Kahden pikkutytön äitinä ei ymmärrettävästi ole aina erityisen simppeliä pitää kiinni sellaisista lupauksista kuin "laula aamuisin", ja se on täysin ok. Rubin tunnustaa virheaskeleensa, mutta ei jää piehtaroimaan pieleen menneissä tilanteissa. Mikä tärkeintä, Rubin onnistuu pitämään huolettoman humoristisen ja kevyen itseironisen sävyn myös silloin, kun hän voisi yhtä hyvin vaipua murheelliseen itsesääliin. Muutamat virheet silloin tällöin voi jopa ottaa hyödyllisinä kompastuskivinä, sillä niiden myötä käy ilmi, että onnen löytymiseksi täytyy vaa'an välillä heilahtaa myös vastapuolelle. Rubin pyörittelee kirjan sivuilla myös epävarmuuksiaan sen suhteen, onko kirjan kirjoittaminen oman hyvinvointinsa etsimisestä itsekeskeistä, tai kiinnostaako hänen edesottamuksensa ketään. Kuten lopputuloksesta näkee, ei hänen olisi tarvinnut murehtia sekuntiakaan.

Epäonnistumiset ja apeat päivät ovat välttämätön osa arkea, ja yhtä itsestään selviä ovat ne lukuisat järkevät vinkit, joita Rubin kylvää kirjansa sivuille. The Happiness Projectin ydin on silmien avaaminen kaikelle sille, mikä vain odottaa huomaamistaan, ja katsoa täytyy ennen kaikkea itsensä sisälle. Eräs Rubinin tärkeimmistä ohjeista itselleen on "Be Gretchen", jolla hän kehottaa olemaan aito itsensä ja tekemään valinnat oman mielensä mukaan. "Ole oma itsesi" saattaa olla yksi kuluneimmista fraaseista, joita olen koko elämäni aikana kuullut, mutta kun sitä malttaa pysähtyä miettimään, on sen tunnettuudelle pätevä syy. Omia mielipiteitään ja tuntemuksiaan ei nimittäin välttämättä saa selville pelkästään sormia napsauttamalla. Rubin huomaa toistuvasti, että tekee asioita sen mukaan, mitä luulee haluavansa, mutta seisahtuessaan pohtimaan asiaa perusteellisemmin hän huomaa, ettei suinkaan nauti kaikesta siitä, mistä haluaisi nauttia. Tästä seuraa hänen kehotuksensa sisäistää se, että se mikä on toiselle hauskaa, ei ole sitä itselle, ja päinvastoin. Rubin välttää monet stressaavat tilanteet ja vastaavasti myös löytää useita uusia ajanviettotapoja vain pysymällä avoimena sille, mitä hän pohjimmiltaan haluaa ja toivoo, ja hän joutuu esimerkiksi miettimään ankarasti, mitkä aktiviteetit ovat hänestä yksinkertaisesti hauskoja.

Hyvä on, osa neuvoista saattaa vaikuttaa näin irrallisina otteina naiiveilta ja lukijaa aliarvioivilta. Välillä tuhahtelin itsekin skeptisenä miettien vaikka sitä, että kaikkihan osaavat pitää hauskaa parhaaksi katsomallaan tavalla. Mutta kun koetin äkkiä heittää ilmoille lempiajanviettotapani, en ihan heti osannutkaan nimetä, minkä puuhan parissa olen iloisimmillani. Lukeminen ja urheilu ovat rakkaimmat harrastukseni, mutta ovatko ne todella sitä pelkästään hauskuutensa vuoksi? Eikö niihin liity aina jonkinlainen hyöty-aspekti? Eivätkö ne joinakin päivinä tunnu enemmän väsyttävältä taakalta sen sijaan, että kohottaisivat mieleni riemukkaisiin sfääreihin? Vaikka hauskuus on olennainen osa molempia vapaa-ajanpuuhia, liittyy niihin myös mieltä ja kroppaa rasittava puoli sekä kaikenlainen säätäminen (kirjaston eräpäivät, treenivarusteiden pakkaaminen pitkän työpäivän aamuna, aikataulujen sovittaminen). En ole vieläkään keksinyt, mikä on yksinomaan hauskaa. Syöminen? Pieni hiprakka parhaiden ystävien seurassa? Tässä Rubinin projektin idea konkretisoituu: tarkastele arkeasi ajatuksella ja muotoile siitä mahdollisimman mielekäs ja itsesi näköinen poistamalla huolta aiheuttavat tekijät ja lisäämällä nautinnollisia elementtejä.

Rubinin teosta on erityisen miellyttävä lukea, koska hän naamioi ohjeet usein tarinan muotoon. Sen sijaan, että sanoisi suoraan "tee näin ja näin", hän saattaa kertoa metkan anekdootin jostakin oman elämänsä sattumuksesta, jonka myötä hän itse oivalsi jonkin erityisen niksin. The Happiness Project on faktoihin perustuva opas onneen, joka vilisee tilastoja ja lainauksia eri kirjailijoilta ja tietäjiltä - Rubin osaa valikoimisen taidon, sillä ahnehdin kaikki tieteellisemmät osiot suurella mielenkiinnolla - mutta se on myös kaunokirjallinen teos. Rubinin ammatti kirjailijana tulee ilmi siinä, kuinka hän kuljettaa projektiaan kuin vetävää juonta koukuttaen lukijan mukaan matkalleen seuraamaan hänen kiehtovaa arkeaan. Periaatteessa Rubinin elämässä ei ole mitään poikkeavaa, joka erottaisi hänet muista tavanomaisista perheenäideistä, mutta juuri se on osoitus hänen taidostaan kirjoittaa viihdyttävästi ja vakuuttavasti. Ja onhan hän keksinyt ehdottoman menestyskonseptinkin, joka on ilahduttavan yksinkertainen ja siksi niin nerokas.

Toteuttaessaan onnellisuusprojektiaan Rubin alkoi pitää blogia etenemisestään, ja nykyään monipuoliseksi nettisivuksi kasvaneelta alustalta löytyy hurjasti materiaalia, jonka pohjalta kuka tahansa voi alkaa rakentaa itsensä näköistä onnellisuusseikkailua. Jos ei jaksa tehdä tehtävästä yhtä pitkäkestoista kuin Rubin, voi poimia parhaat päältä ja perehtyä nikseihin, jotka vihjaavat esimerkiksi kuinka siivoamalla ja oman kotinsa säilytystilat järjestämällä voi saada onnellisen lisäpotkun ja joista huomasin itse olevani hämmentävän hyvilläni. Viimeksi sunnuntaiaamuna käytin aamiaista puuhaillessani vartin tiskaamiseen, ja kun vielä suoritin liian pitkään lykkäämäni koko kämpän imuroinnin, tunsin suorastaan hehkuvani. Oivalsin selkeämmin kuin koskaan ennen, että siinä missä poikaystäväni ei edes huomaa tiskivuorta tai ruokamurujen koristamaa sohvaa, sysää likaisista astioista tyhjä tiskiallas sekä auringossa pölyttömänä kiiltelevä olkkarin lattia onnellisuusmittarini huomattavaan nousuun. Suuri osa jujusta piilee siis omien tunteidensa havainnoimisessa ja sen erottamisessa, mikä on itselle henkilökohtainen onnellisuuden lähde. Rubin toimii kuin hyväntahtoinen guru, joka opastaa arkeensa uponneet tylsistyneet vaeltajat armollisesti kohti merkityksellisempää eloa.

 Gretchen Rubin: The Happiness Project. Harper 2009. 315 s.

Myös Tessa ja Eeva ovat perehtyneet onnen saloihin.

torstai 19. syyskuuta 2013

Annamari Marttinen - Mitä ilman ei voi olla


Tämä vuosi on näköjään kirjojen suhteen kontrastien kyllästämä. Olen lukenut kärsivällisyyttä koettelevan määrän teoksia, jotka eivät säväytä millään lailla mutta jotka minun on pakkomielteeni takia pakko saattaa loppuun, kun kerran olen leikkiin ryhtynyt. Vastapainona olen onnekkaasti törmännyt muutamaan kultakimpaleeseen, jotka ovat varastaneet sydämeni täysin. Mitä ilman ei voi olla menee tähän jälkimmäiseen kategoriaan niin että rysähtää, sillä kiihkeydellään se puhaltaa ilmat pihalle kenestä tahansa. Annamari Marttinen tekee pettämisestä suoraan syvimpiin tunteisiin iskevää taidetta.

Tarina on periaatteessa yksinkertainen ja ikivanha: naimisissa oleva perheenisä ihastuu toiseen naiseen ja ajautuu pettämään vaimoaan. Ei sen kummempaa. Silti niin paljon suurempaa, monimutkaisempaa, säväyttävämpää. Kun Iiro kohtaa Liljan ystävänsä taidenäyttelyn avajaisissa, on selvää sekä heille itselleen että lukijalle, että näennäisen vähäpätöisestä mutta todellisuudessa salattuja merkityksiä tihkuvasta sananvaihdosta liikkeelle lähtevä suhde tulee olemaan raju. Iiron ja hänen vaimonsa Vaulan avioliitossa ei ole mitään vikaa, mutta Iiron tavattua Liljan he muuttuvat kuukausien aikana yhä tuntemattomammiksi toisilleen molempien salatessa todelliset tunteensa ja ajatuksensa. Iiro ei saa tarpeekseen Liljasta, joka jäntevällä baletintanssijan kehollaan on valmis tyydyttämään Iiron pohjattomat tarpeet päivin ja öin, samaan aikaan kun Vaula ei osaa tarkalleen määritellä, mikä hänen miestään vaivaa ja mistä hänen pahat aavistuksensa kumpuavat. Kunnes hänen arvauksensa saavat konkreettisen pohjan.

Romaanin ydin on tunteissa, jotka se niin vahvasti ravistelee esiin. Iiron ja Liljan kaipaus toisiinsa on käsin kosketeltavan intensiivistä, jopa sietämätöntä, ja kun he tapaavat, on kuin heidän kehojaan ohjailisi tuntematon voima, jolla ei ole tietoisen ajattelun kanssa mitään tekemistä. Iiro ehtii miettiä muutamaan otteeseen, että hänen on saatava salasuhde loppumaan, mutta mitä pidempään hän antaa itsensä palata Liljan auliiseen huomaan, sitä harvemmin hän osaa edes katua tekojaan. Alusta lähtien Iiron ajatuksissa myös korostuu taipumus rangaistavien tekojen oikeuttamiseen: kuinka helppoa hänen on matkalla Liljan asuntoa kohti uskotella itselleen, että on menossa hoitamaan jotakin päivittäistä tavallista asiaa, ja kuinka taitavasti hän hiljentää syyttävän omantuntonsa äänen, kun tuntee Liljan sulavan itseensä kiinni. Ällistyttävän nopeasti hänen himokas mielensä myös kehittää puolustukseksi naurettavan mielipiteen siitä, että Lilja kuuluu hänelle, että heidän on tavattava ja rakasteltava, koska niin on yksinkertaisesti oikein. Edes 10-vuotias Emilia-tytär ei saa Iiroa tarpeeksi katuvaiseksi, sillä hän huomaa kauhukseen ajatuksiensa harhailevan Liljaan ja tämän huumaavaan vaikutukseen jopa perheen yhteisinä ruokailuhetkinä.

Oudointa on, että Iiroa on vaikea vihata tai edes syyttää. On ilmiselvää, että hän tekee väärin ja että häntä kuuluisi halveksia, mutta loppujen lopuksi vika on kaikissa tai ei kenessäkään. Uhrin ja syyllisen rooli siirtyy vuorotellen osapuolten välillä ja Marttisen ovela tapa kertoa tarinaa puolueettomasti jättää avoimeksi sen, kenelle lopullinen tuomio kuuluu. Totta kai Iiro on järjen tasolla itsekäs ja raukkamainen kusipää, joka vaarantaa perheensä onnellisuuden uskottomuudellaan, mutta nyt vallassa ovatkin tunteet logiikan sijaan.

Kohtaukset, joissa Iiro ja Lilja antautuvat himolleen, ovat suorastaan punastuttavaa luettavaa, mutta eivät halvalla tavalla. Marttisen todelliset taidot nimittäin tulevat esiin siten, että hänen eroottiset kuvauksensa ovat vain lumoavia ja voimakkaita. Olin kirjaa lukiessa suurimman osan ajasta töissä, ja huomasin hetkittäin unohtaneeni, että minun kuuluisi katsella ympärilleni ja tervehtiä ohikulkevia ihmisiä. Iiron ja Liljan raatelevan vimmaiseen kanssakäymiseen on niin helppo uppoutua, että välillä pinnalle palaaminen tuntuu kuin joku ravistelisi väkivaltaisesti hereille syvästä, suloisesta unesta. Sen lisäksi, että ruumiillisuus tulee ilmi puhtaan seksuaalisen halun ja kaipauksen kautta, korostuu fyysisyys myös Liljan ammatin takia. Baletin punoutuminen keskeiseksi osaksi Iiron ja Liljan suhdetta on nokkelasti toteutettu, ja Marttinen nostaa myös todentuntuisesti esiin tanssijan arjen ja tärkeimmän työkalun, eli tietysti kropan.

Liljan hento, siro, mutta silti vahva vartalo toimii avaintekijänä Iiron viettelemisessä sekä dramaattisessa loppuratkaisussa. Kutkuttavan kontrastin Liljan heittäytyvälle persoonalle ja tyttömäiselle olemukselle luo kauneudenhoitoalalla työskentelevän Vaulan huoliteltu ulkomuoto ja hillitty persoona. Iiroa piirittävät naiset edustavat kahta täysin erilaista tapaa olla samaa sukupuolta, ja he osoittavat myös, kuinka helposti pienet asiat, jopa väärinkäsitykset, synnyttävät kateutta kahden naisen välille.

Marttinen käyttää eräänä tehokeinona tapaa kertoa samat tapahtumat vuorotellen kolmiodraaman kaikkien osapuolten näkökulmista. Iiron silmissä Lilja on erotiikkaa tihkuva ihmenainen ja Liljan mielestä Iiro on ihmeellinen, hehkuvankuuma ja täydellinen yksilö, joskin väläyksittäin myös raivostuttava. Kuinka lähekkäin ovat saman kiven kääntöpuolet. Lukijalle Iiro nimittäin näyttäytyy epätoivoisena juonittelijana, joka ei osaa päättää mitä tahtoo, ja Lilja tuntuu horjuvan hulluuden tai vähintään pakkomielteisyyden partaalla, kun hänen taipumuksensa tykästyä varattuihin miehiin käy ilmi. Vaula on ainoa, joka näyttää ulospäin samalta kuin sisältä, eli pidättyväiseltä ja laskelmoivalta.

Kuvaukset henkilöistä eivät välttämättä ole mairittelevimmasta päästä, mutta jollain tapaa Marttinen saa heihin eloa ja sellaisia epämääräisiä piirteitä, joiden vuoksi heistä voi sanoa välittävänsä. Se saattaa johtua siitä, että Iiron ja Liljan alkuhuuma - vaikkakin kielletty - synnyttää luultavasti eläviä muistoja kaikissa, jotka ovat joskus rakastuneet, ja tämä yleismaailmallinen tuntemus luo samaistumisen illuusion. Miellyttävien assosiaatioiden kautta syntyy positiivisia ajatuksia henkilöitä kohtaan, ja salasuhteen kiroukset saavat näkemään jopa etuoikeutena sen, että itse voi juoda aamukahvit ja kävellä käsi kädessä kaupungilla rakastettunsa kanssa. Sympatia Vaulaa kohtaan taas syntyy luultavimmin säälin pohjalta, vaikka hän on lopulta tarpeeksi vahva ollakseen kaipaamatta sitä.

Pitkin romaania pelkäsin, että jos Marttinen ei ole varovainen, saattaa hänen tarinansa lipsahtaa mauttomaksi ja halvaksi seksidraamaksi. Onneksi se on niin järjettömän tunteikas ja kauniisti kirjoitettu, ettei rajan yli jouduta menemään. Traaginen loppuhuipennus kohoaa lähelle epäuskottavia mittoja, ja ihmettelen todella, voiko kenenkään tunteet hypätä yhdestä ääripäästä toiseen muutaman sekunnin sisällä. Mutta koska useat kohtaukset ovat jo valmiiksi elokuvamaisia, ovat liioitellut hetket oikeastaan täysin kaavaan sopivia. Huomasin eläytyväni niin antaumuksella, että unohdin välillä hengittää, joten en edes halua moittia hillittömämpiä ratkaisuja. Marttinen pyörittelee suuria tunteita kunnialla ja tyylillä.

Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla. Tammi 2013. 420 s.

Muualla: Sinisen linnan kirjasto, Jenni S., Annika K., Lukukausi, Mari A, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjanainen.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Karin Alvtegen - Svek



Vaikka olen tänä vuonna saanut luettua masentavan vähän verrattuna viime vuoteen (kirjalistaa selaillessani huomasin olevani noin 15 kirjaa jäljessä siitä, kuinka monta romaania olin viime vuonna ehtinyt hotkaista. Vaikka eihän se määrä vaan laatu...), mutta toisella tavalla katsottuna tämä on minulle oikea kirjallisuuden juhlavuosi. Löysin nimittäin jo toisen uuden lempikirjailijan! Edellinen haksahtaminen tapahtui Louise Boije af Gennäsin tuotannon kanssa, ja nyt Karin Alvtegen hurmasi minut kylmiä väreitä synnyttävällä jännitysromaanillaan. Joku voisi kysyä, kuinka on mahdollista kutsua kirjailijaa suosikikseen yhden teoksen perusteella, mutta eikö se ole ennemmin osoitus Alvtegenin poikkeuksellisesta kyvykkyydestä kuin harkitsemattomasta lukijasta? Ja muutenkin, jos et ole lukenut Alvtegeniä, et voi tietää hänen vaikutusvoimaansa, ja silloin kehotan lämpimästi hankkimaan jonkin hänen romaaneistaan heti paikalla.

Luulin pitkään lukevani dekkaria kannen ja ennakkotietojeni perusteella, mutta ensimmäistä kertaa huomasin selkeästi eron jännitys- ja salapoliisiromaanin välillä. Svek kategorisoidaan etukannen alalaidassa psykologiseksi trilleriksi, ja romaania voisi helposti käyttää oppikirjaesimerkkinä kyseisestä genrestä. Alvtegen virittelee lukijan pahaenteiseen tunnelmaan alusta alkaen, kun Evan ja Axelin eroprosessi pamahtaa käyntiin. Eva koettaa tivata mieheltään, miksi tämä ei enää halua taistella suhteen puolesta, ja Axel on epätoivoinen tuntiessaan enää pelkkää vastenmielisyyttä, kyllästyneisyyttä ja pelkoa vaimoaan kohtaan. Hänellä on jo toinen potentiaalinen elämän rakkaus odottelemassa - nainen, joka ymmärtää ja välittää aivan eri tavalla kuin Axelin pitkäaikainen elämänkumppani.

Toisaalla Jonas valvoo sairaalassa lähellä hukkumiskuolemaa käyneen rakkaansa vierellä. Jonas toivoo tämän heräävän pitkäaikaisesta koomasta ja onnistuu pitämään elämäänsä hallitsevat pakkoneuroosit kontrollissa vain sen ajatuksen voimalla, että Anna joskus avaa silmänsä ja koskettaa häntä jälleen.

Uhkaavasti lähestyvä ero saa Evan piilottelemaan haavoitettuja tunteitaan viiltävää kylmyyttä tihkuvan panssarin alle. Hän muuttuu lähes mielenvikaiseksi yrittäessään keksiä keinon saada Axel jäämään onnettomaan suhteeseen, sillä vaikka tavoite suunnitelman pohjalla vaikuttaa rakkaudenosoitukselta - Eva haluaa epätoivoisesti saada suhteen jälleen toimimaan ja unohtuneet tunteet virkoamaan -, on Evan taktiikka vastenmielisen laskelmoitu ja kaksinaamainen. Pariskunnan koti muuttuu lepotilassa uinuvaksi taistelukentäksi, joka on valmis räjähtämään täyteen toimintaan pienimmästäkin virheaskeleesta. Kun Eva tekee kaikkensa pitääkseen todelliset raivokkaat tunteensa Axelilta piilossa, ja kun Axel kodin räjähdysherkän ilmapiirin aistiessaan vetäytyy lähes pakkomielteisesti työhuoneensa suojiin, ei ole ihme, että täysissä järjissäänkin oleva ihminen lopulta murenee ja joutuu päästämään lukuisat langat käsistään. Hirvittävä tilanne on ajatuksena kylmäävä mutta kirjana mitä nautinnollisinta jännitystä, kun katastrofin ainekset leijailevat ilmassa ja saavat Svekin tikittämään odotuksesta kuin kaunokirjallinen aikapommi konsanaan.

Minulla oli onni päästä lukemaan romaanin ensimmäinen puolisko vain muutamin keskeytyksin yhden lauantaipäivän aikana, kun veneilin perheeni kanssa sukulaispippaloihin. Matka kesti kolme tuntia/suunta, ja vaikka pahoinvointi myrskyävän meren seurauksena yltyi välillä lähes sietämättömäksi, en voinut keskeyttää lukemista. Alvtegen kasvattaa armotonta mutta koukuttavaa tarinaa sellaisella intensiteetillä, ettei romaanista irrottautuminen suju lainkaan leikiten. On kuin hän porautuisi suoraan hahmojensa syvimpiin ja pahimpiin kolkkiin, joiden olemassaolosta edes henkilöt itse eivät ole tietoisia.

Jos Alvtegen saa Evassa tilaisuuden tutkia, missä menee tasapainoisen ihmisen sekoamispisteen raja, on Jonaksen suurin salaisuus - eli hänen pakko-oireinen häiriönsä - alusta asti lukijan tiedossa. OCD ei itsessään ole syy siihen, miksi Jonasta voi sanoa täydeksi hulluksi, vaan ne keinot, joilla hän yrittää pitää häiriötään kurissa ja jotka juontavat juurensa hänen lapsuutensa traumoista. Vaikka ainoa, mitä Jonas janoaa, on naiselta saatu läheisyys ja rakkaus, on hänen hahmossaan niskavillat nostattavaa kolkkoutta. Jonaksen teot ovat hänen vinksahtaneessa maailmassaan hyväntahtoisia, mutta todellisuudessa hän tekee peruuttamatonta tuhoa.

Alvtegenin käsittelyssä arkipäiväinen asetelma taipuu kohtalokkaaksi miinakentäksi, jonka läpi kulkiessaan lähtökohtaisesti harmittomat ihmiset muuttuvat irvikuviksi itsestään. Samasta syystä kukaan kirjan päähenkilöistä ei ole aidosti miellyttävä tai lämmin, sillä lukija joutuu kohtaamaan heidän rumimmat puolensa. Alvtegen saa pohtimaan, voiko siirtymä tavallisesta ja mukavasta persoonasta jäiseksi petturiksi olla mahdollinen kenen tahansa kohdalla.

Lyhyillä lauseilla ja paljolla dialogilla Alvtegen kääntää henkilöistään ja eri tilanteista esiin niiden yllättävät puolet, jotka hän näyttää synkästä tunnelmasta huolimatta hetkittäin ainutlaatuisessa ja siksi niin kauniissa valossa. Svek on kertomukseltaan hämmästyttävän raju ja karvas, mutta Alvtegenin vivahteikas ja tarinan kaaria elegantisti mukaileva kirjoitustyyli suojaa pahimmalta.

Karin Alvtegen: Svek. Natur och Kultur 2003. 311 s.

Svekistä muualla: Norkku, Annika K, Roz, Sanasulka ja Sininen rooli.