Luulin ensi alkuun lukevani fiktiivistä kirjaa, kun aloitin Maria Svelandin teosta. Nopeasti minulle kuitenkin valkeni, että pitelen käsissäni jotakin painavaa. Hatet - En bok om antifeminism on äärimmäisen juurtunut todellisuuteen, eikä siinä ole mitään kaunokirjallista, saati sitten kaunista. Se on raivokasta tykitystä tietokirjallisessa kuoressa, se on monta vuosikymmentä kyteneen turhautuneisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden räjäyttämistä lukijan tietoisuuteen.
Kaiken sotaisan sekasorron Sveland kokoaa asialliseen nippuun ja esittelee sivistyneeseen tyyliin, joka on kieltämättä fiksu veto viestin tehokkaan perille saattamisen kannalta. Ideana on osoittaa, että antifeministeillä on vaarallisen paljon jalansijaa ja valtaa puuttua feministien toimintaan, ja että tämän yhteiskunnan kaikilla tasoilla ilmenevän vihan kitkemiseksi vaaditaan mittavia toimenpiteitä.
Kaiken sotaisan sekasorron Sveland kokoaa asialliseen nippuun ja esittelee sivistyneeseen tyyliin, joka on kieltämättä fiksu veto viestin tehokkaan perille saattamisen kannalta. Ideana on osoittaa, että antifeministeillä on vaarallisen paljon jalansijaa ja valtaa puuttua feministien toimintaan, ja että tämän yhteiskunnan kaikilla tasoilla ilmenevän vihan kitkemiseksi vaaditaan mittavia toimenpiteitä.
Svelandin puheenvuoro on oiva avaus keskustelulle. Hän poimii tarkasteltavaksi Ruotsissa viime vuosina huomiota saaneita tapauksia, joissa feministit ja antifeministit ovat seisseet napit vastakkain. Lievästi sanoen. Kuten mediassa usein on tapana, ovat kirjassa esiin nostetut konfliktit kärjistyneet siten, että vain yksi näkemys on päästetty valloilleen dominoimaan tapausten julkisuuskuvaa. Yleensä sorretun ja hiljennetyn osapuolen rooli jää feminismin edustajille, tai jos he pääsevät ääneen, nähdään heidät helposti kiihkoilevina pahiksina. Sveland pyrkii kirjassaan selventämään, mitä tapausten pohjalla on ja miksi ne ovat eskaloituneet verisiksi tappeluiksi, joskus muutenkin kuin kuvaannollisessa mielessä.
Sveland selventää aluksi, miksi kokee aiheen itselleen tärkeäksi. Hänet on nimittäin pakotettu elämään päivittäin peläten mielipiteidensä synnyttämää kiukkua ja sen ilmenemismuotoja. Hatet alkaa Svelandille osoitetulla vihakirjeellä, ja vaikka hänen reaktionsa on osittain lamaannus, ei hän kuitenkaan kykene pysyttelemään hiljaa. Tappouhkausten yleisyys on siis yksi syy Hatet-kirjan olemassaololle, sillä tieto uhkausten lukumäärästä motivoi Svelandia sivuuttamaan halunsa käpertyä suojaan antifeministien painostukselta. Otteet Svelandin omasta elämästä ja pelkoon sopeutumisesta rytmittävät teosta ja tuovat raikkaan tuulahduksen kaiken raskaan faktan keskelle.
Svelandin kokemukset eivät missään nimessä ole kevyimmästä päästä, mutta hänen parin sivun mittaiset kuvauksensa ahdistuksestaan, uupumuksestaan, päätään nostavasta taistelutahdostaan ja lopulta jonkinlaisesta rauhan tunteestaan osoittavat välähdyksenomaisesti, kuinka lahjakas hän on kirjoittamaan ei vain tieteellisen materiaalin vaan myös tunteiden pohjalta. Sen takia olen hivenen pettynyt, etteivät ennakko-odotukseni kaunokirjallisesta teoksesta pitäneet paikkaansa, mutta onneksi Svelandin tuotanto ei rajoitu tähän yhteen tietokirjaan. Sitä en sen sijaan mene julistamaan, ettei Hatet olisi Svelandin tärkein työ tähän mennessä, sillä teos ansaitsee niin paljon huomiota ja lukijoita kuin vain on mahdollista.
Hatet on kokoelma eri ongelmatapauksia, mutta perusvire on sama kaikissa: miten tahansa feministit tekevät, on se aina antifeministien silmissä väärin. Kaksinaismoraali jyllää ja feminismin edustajan on mahdotonta saada hyväksyntää aatteilleen, teki hän sitten miten päin tahansa. Räikeimmissä tilanteissa yksittäiset henkilöt ovat kokeneet suoranaisia julkisia lynkkauksia heidän mielipiteidensä ollessa vihaajien mielestä vääriä.
Sveland syventyy muutamiin näistä tapauksista ja osoittaa johdonmukaisesti ja runsasta taustamateriaalia avukseen käyttäen, kuinka ihmisiä on tahallisesti mustamaalattu ja heidän mielipiteitään väännelty tietyn lopputuloksen aikaansaamiseksi. Hän käyttää apunaan haastatteluja, lehtijuttuja, tv-dokumentteja ja tietysti nettiä. Myös hänen omat muistonsa ja käsityksensä tihkuvat esiin läpi teoksen sävyttäen muuten mahdollisesti kuivahkoksi käyvää informaatiota.
Yksi tunnetuimmista esimerkeistä naisena olemiseen liittyvistä umpikujista lienee suhtautuminen äitiyteen. Jos nainen jää lapsensa syntymän jälkeen hoitamaan jälkikasvuaan, on hän 50-luvulle jämähtänyt kotirouva ja laiskottelija. Jos hän palaa töihin mitä pikimmiten, on hän tunteeton ja äidiksi sopimaton kylmä ihminen. Koskaan ei voi voittaa. Sveland valitsee tekopyhän ajattelutavan malliksi omat kokemuksensa, sillä kirjoitettuaan kirjan äidiksi tulemisesta hän sai tuta teoksen jälkimainingeissa ankaran kritiikkimyrskyn, vaikka hänen mielipiteissään ei sinänsä ollut mitään uutta tai ihmeellistä.
Antifeministejä tuskin voi kutsua järjestäytyneeksi ryhmittymäksi, mutta heidän toimintansa on silti strukturoitua ja tehokasta. Erityistä huomiota Sveland haluaa kiinnittää nettivihaan, joka jyllää nykypäivänä ehtymättömänä ja armottomana lukemattomien anonyymiyden takaa huutelevien raivopäiden voimalla. Keskustelupalstoilla ja erilaisten tekstien kommenttiosioissa vihamielisyys leviää nopeammin kuin avotuli, ja tappouhkaukset ovat arkipäivää.
Lisämausteensa surkeuteen tuovat ne naispuoliset bloggaajat tai kolumnistit, jotka käyttävät heille suodun mediatilan yhtymällä antifeministien kuoroon. Jos nainen sanoo pokkana, ettei identifioidu feministiksi, en osaa minäkään tehdä muuta kuin huokaista turhautuneena ja manata ihmiskunnan typeryyttä.
Pelkkään esimerkkitapausten pyörittelyyn ei ole tyytyminen, vaan Sveland metsästää myös antifeminismin ytimestä löytyvää syytä sille, mikä toimii bensana naisvihan liekeissä. Hän löytää äkäisten porukoiden keskuudesta läheisiä yhteyksiä myös muihin suvaitsemattomiin näkökantoihin, kuten rasismiin ja homofobiaan, ja pystyy lopulta pyydystämään piilevän sisimmän.
Se sisin on pelko. Pelko sitä kohtaan, että patriarkaatti murenee uuden tuntemattoman voiman alle, oli se sitten toinen sukupuoli tai toinen kulttuuri. Läheskään kaikille ei tunnu menevän perille, että feminismin ideana on suoda tasapuolinen valta kaikille riippumatta ulkoisista ominaisuuksista, niin rakenne- kuin yksilötasolla. Ne, jotka eivät tätä käsitä, keskittyvät ymmärrykseen pyrkimisen sijasta pitämään pystyssä ikivanhoja miehisiä järjestelmiä ja tukahduttamaan kaikki poikkeavat aatteet, kuten Sveland hätkähdyttävällä teoksellaan esimerkki toisensa jälkeen todistaa.
Maria Sveland: Hatet - En bok om antifeminism. Leopard förlag 2013. 176 s.
Sveland selventää aluksi, miksi kokee aiheen itselleen tärkeäksi. Hänet on nimittäin pakotettu elämään päivittäin peläten mielipiteidensä synnyttämää kiukkua ja sen ilmenemismuotoja. Hatet alkaa Svelandille osoitetulla vihakirjeellä, ja vaikka hänen reaktionsa on osittain lamaannus, ei hän kuitenkaan kykene pysyttelemään hiljaa. Tappouhkausten yleisyys on siis yksi syy Hatet-kirjan olemassaololle, sillä tieto uhkausten lukumäärästä motivoi Svelandia sivuuttamaan halunsa käpertyä suojaan antifeministien painostukselta. Otteet Svelandin omasta elämästä ja pelkoon sopeutumisesta rytmittävät teosta ja tuovat raikkaan tuulahduksen kaiken raskaan faktan keskelle.
Svelandin kokemukset eivät missään nimessä ole kevyimmästä päästä, mutta hänen parin sivun mittaiset kuvauksensa ahdistuksestaan, uupumuksestaan, päätään nostavasta taistelutahdostaan ja lopulta jonkinlaisesta rauhan tunteestaan osoittavat välähdyksenomaisesti, kuinka lahjakas hän on kirjoittamaan ei vain tieteellisen materiaalin vaan myös tunteiden pohjalta. Sen takia olen hivenen pettynyt, etteivät ennakko-odotukseni kaunokirjallisesta teoksesta pitäneet paikkaansa, mutta onneksi Svelandin tuotanto ei rajoitu tähän yhteen tietokirjaan. Sitä en sen sijaan mene julistamaan, ettei Hatet olisi Svelandin tärkein työ tähän mennessä, sillä teos ansaitsee niin paljon huomiota ja lukijoita kuin vain on mahdollista.
Hatet on kokoelma eri ongelmatapauksia, mutta perusvire on sama kaikissa: miten tahansa feministit tekevät, on se aina antifeministien silmissä väärin. Kaksinaismoraali jyllää ja feminismin edustajan on mahdotonta saada hyväksyntää aatteilleen, teki hän sitten miten päin tahansa. Räikeimmissä tilanteissa yksittäiset henkilöt ovat kokeneet suoranaisia julkisia lynkkauksia heidän mielipiteidensä ollessa vihaajien mielestä vääriä.
Sveland syventyy muutamiin näistä tapauksista ja osoittaa johdonmukaisesti ja runsasta taustamateriaalia avukseen käyttäen, kuinka ihmisiä on tahallisesti mustamaalattu ja heidän mielipiteitään väännelty tietyn lopputuloksen aikaansaamiseksi. Hän käyttää apunaan haastatteluja, lehtijuttuja, tv-dokumentteja ja tietysti nettiä. Myös hänen omat muistonsa ja käsityksensä tihkuvat esiin läpi teoksen sävyttäen muuten mahdollisesti kuivahkoksi käyvää informaatiota.
Yksi tunnetuimmista esimerkeistä naisena olemiseen liittyvistä umpikujista lienee suhtautuminen äitiyteen. Jos nainen jää lapsensa syntymän jälkeen hoitamaan jälkikasvuaan, on hän 50-luvulle jämähtänyt kotirouva ja laiskottelija. Jos hän palaa töihin mitä pikimmiten, on hän tunteeton ja äidiksi sopimaton kylmä ihminen. Koskaan ei voi voittaa. Sveland valitsee tekopyhän ajattelutavan malliksi omat kokemuksensa, sillä kirjoitettuaan kirjan äidiksi tulemisesta hän sai tuta teoksen jälkimainingeissa ankaran kritiikkimyrskyn, vaikka hänen mielipiteissään ei sinänsä ollut mitään uutta tai ihmeellistä.
Antifeministejä tuskin voi kutsua järjestäytyneeksi ryhmittymäksi, mutta heidän toimintansa on silti strukturoitua ja tehokasta. Erityistä huomiota Sveland haluaa kiinnittää nettivihaan, joka jyllää nykypäivänä ehtymättömänä ja armottomana lukemattomien anonyymiyden takaa huutelevien raivopäiden voimalla. Keskustelupalstoilla ja erilaisten tekstien kommenttiosioissa vihamielisyys leviää nopeammin kuin avotuli, ja tappouhkaukset ovat arkipäivää.
Lisämausteensa surkeuteen tuovat ne naispuoliset bloggaajat tai kolumnistit, jotka käyttävät heille suodun mediatilan yhtymällä antifeministien kuoroon. Jos nainen sanoo pokkana, ettei identifioidu feministiksi, en osaa minäkään tehdä muuta kuin huokaista turhautuneena ja manata ihmiskunnan typeryyttä.
Pelkkään esimerkkitapausten pyörittelyyn ei ole tyytyminen, vaan Sveland metsästää myös antifeminismin ytimestä löytyvää syytä sille, mikä toimii bensana naisvihan liekeissä. Hän löytää äkäisten porukoiden keskuudesta läheisiä yhteyksiä myös muihin suvaitsemattomiin näkökantoihin, kuten rasismiin ja homofobiaan, ja pystyy lopulta pyydystämään piilevän sisimmän.
Se sisin on pelko. Pelko sitä kohtaan, että patriarkaatti murenee uuden tuntemattoman voiman alle, oli se sitten toinen sukupuoli tai toinen kulttuuri. Läheskään kaikille ei tunnu menevän perille, että feminismin ideana on suoda tasapuolinen valta kaikille riippumatta ulkoisista ominaisuuksista, niin rakenne- kuin yksilötasolla. Ne, jotka eivät tätä käsitä, keskittyvät ymmärrykseen pyrkimisen sijasta pitämään pystyssä ikivanhoja miehisiä järjestelmiä ja tukahduttamaan kaikki poikkeavat aatteet, kuten Sveland hätkähdyttävällä teoksellaan esimerkki toisensa jälkeen todistaa.
Maria Sveland: Hatet - En bok om antifeminism. Leopard förlag 2013. 176 s.