Julian Barnes - Kuin jokin päättyisi

Kuin jokin päättyisi on romaani, jossa hyvin ohkaiseen tilaan on saatu mahdutettua kokonainen elämä tavalla, joka tuntuu aukottomalta, vaikka se on tavallaan hyvin valikoivasti kerrottu. Kirja on Tonyn tarina, mutta yhtä paljon se on tarina hänen elämänsä suuntaan vaikuttaneista henkilöistä, lähinnä Adrianista ja Veronicasta. Ensimmäinen on Tonyn viisas ja ainutlaatuinen nuoruudenystävä, jälkimmäinen Tonyn ensimmäinen vakava tyttöystävä. Tony viipyilee nuoruutensa kuvailussa pitkään ja pikakelaa tavanomaisen aikuiselämänsä, kunnes haamut menneisyydestä etsivät hänet käsiinsä ja saavat hänet miettimään, muistaako hän asiat lainkaan niin kuin ne oikeasti menivät.

Läpi kirjan pohdiskellaan sitä, mistä historia koostuu ja kuka siitä päättää, kuka sen kokoaa. Voiko menneistä tapahtumista ikinä olla varma, kun vain taistelun yksi osapuoli on jäänyt eloon kertomaan siitä? Tonyn ääni on nuoruusvuosia käsitellessä sen verran varma, ettei lukija ymmärrä edes miettiä sitä, ettei sen objektiivisuutta kannata ottaa itsestäänselvänä. Tonyn kertomus on yksi totuus, muttei missään nimessä kokonainen. Vasta kirjan loppupuolella, eli vanhan Tonyn puhuessa, alkaa lukija miettiä samaan tahtiin Tonyn kanssa, onko pöly laskeutunut muistojen päälle niin sankasti, ettei oikeaa mennyttä todellisuutta enää erota. Tony on nimittäin oman historiansa herra, kunnes hänellä on mustaa valkoisella siitä, että "aika kultaa muistot" on klisee aivan syystä.

Me ihmiset oletamme kaikenlaista sen kummemmin miettimättä. Esimerkiksi että muisti on yhtä kuin tapahtumat plus aika. Mutta koko juttu on paljon erikoisempi. Kuka sanoikaan, että muisti on se mitä kuvittelemme unohtaneemme? Ja luulisi kaikkien käsittävän, ettei aika ole kiinnite vaan liuotin.

Kyllä minä olen sen varmaankin tiedostanut, mutta en ikinä näin kekseliäin sanankääntein kuin mihin Julian Barnes sen pukee.

Tapahtumien kertaaminen ja Tonyn uuttera selvittelytyö luo romaaniin dekkarinomaisia piirteitä, kun lopussa kuljetaan yhtäkkiä kohti hurjaa salaisuutta, jonka pulpahtamista päivänvaloon odottaa aidolla jännityksellä. Pystyin melkein kuulemaan aivojeni raksuttamisen viimeisillä sivuilla, kun koetin niin ankarasti keksiä, mihin huipentumaa pohjustavilla vihjailuilla ja Veronican hämärän sulkeutuneella käyttäytymisellä pyritään. Viimeinen paljastus on sellainen skandaali, että se voisi melkein sopia johonkin aamupäivisin telkkarissa pyörivään roskasarjaan (vai tuleeko Kauniit ja Rohkeat illemmalla?), mutta Barnesin kirjoitustyyli on niin hienostunut, ettei mikään hänen kynästään peräisin oleva voisi ikinä vajota niin alhaiselle tasolle. Hänen kirjoittamanaan jopa koulupojan hätäisessä runkkaamisessa lavuaariin tyttöystävän kiihkeän hyvänyönsuukon seurauksena on jotakin ylevää.

Se mikä tekee romaanista niin erinomaisen ja sivumääräänsä syvemmän lukukokemuksen onkin nimenomaan Barnesin taitavuus ja tyylikkyys kirjoittajana. Hän asettelee sanansa sellaisella viehkeydellä, että yhdenkään lauseen, tai sivulauseen, tai edes sivusanan, ei halua menevän hukkaan. Sanoille on valittu juuri ne täydellisimmät paikat ja synonyymit, että lopputulosta katsellessa on helppo kuvitella Barnesin viilanneen tarinaansa yötä päivää perfektionistin elkein. Saattaisin muuten harmitella vähäistä sivumäärää, mutta Barnesin kohdalla laatu on se juttu, jonka vuoksi häneltä ottaa ilomielin ja kiitollisena vastaan kuinka pienen määrän tekstiä tahansa.

Kirja on myös paljon enemmän kuin sen sisältämä tarina Tonyn elämästä. Hänen teini-iän jälkeiset vuotensa hoidetaan alta pois muutamalla lauseella, mutta jo se kertoo siitä, kuinka tarkkaan Barnes näkee ihmisen perimmäisen olemuksen läpi.

Sitten tapasin Margaretin, me menimme naimisiin, ja kolme vuotta myöhemmin syntyi Susie. Ostimme pienen talon, otimme suuren asuntolainan, ja minä matkustin Lontooseen joka päivä. Harjoittelu muuntui pitkäksi uraksi. Elämä kului.

Niinhän se arvatenkin helposti menee, elämä vain rullaa eteenpäin. Barnes osoittaa itsestäänselvätkin asiat oivaltavaan tyyliin. Hän tekee sen lisäksi sellaisella keveydellä, että teksti luo melkein illuusion, että käsiteltävät asiat ovat yksinkertaisia. Vaikka kirjassa ei olisi mitään mysteeriä, vaikka se kertoisi vain Tonyn arkisesta vanhuudesta, olisi Kuin jokin päättyisi varmasti aivan yhtä nautinnollinen kuin nykyisellään.

Tämän kirjan ja siitä kirjoittamani tekstin myötä sain aivan uudenlaisen käsityksen siitä, mitä suomentajan työ käytännössä tarkoittaa. Myönnän laiminlyöneeni vastuutani kirjabloggaajana aiemmin, sillä en ole totta puhuen tullut kunnolla ajatelleeksikaan, kuinka ratkaiseva kääntäjän panos on. En ole siis ylipäätään maininnut suomennoksen tasoa missään tekstissäni, jonka huomaan nyt olleen virhe. Olen aina kunnioittanut ammattia - tietenkin, kuka nyt lukutoukkana ei kunnioittaisi - mutta olen luullut sen rankkuuden johtuvan lähinnä vaikeuksista välittää alkuperäisteos mahdollisimman autenttisessa muodossa. Alan kuitenkin pikkuhiljaa ymmärtää, kuinka suuri rooli luovuudella on kääntämisessä, kiitos alta löytyvien kommenttien ja erityisesti Kersti Juvan panoksen. Hänen erinomaista käännöstään on myös kiittäminen siitä, että koin tämän romaanin niin vahvasti. Toivon tajuavani jatkossa paremmin, mitä kirjalle oikeastaan tapahtuu käännösprosessissa, ja osaavani ohjata kehut (tai vaihtoehtoisesti haukut) kaikille, jotka ovat ne ansainneet.