Sanoisin, että Stjärnor utan svindel kohoaa suosikikseni monen vuoden ajaksi, niin vahvan vaikutuksen se minuun teki. Pitkästä aikaa voin sanoa rakastuneeni kirjaan täysillä, enkä keksi siitä mitään pahaa sanottavaa. Tätä tunnetta olen kaivannut kuukausien ajan, tai ehkä jopa vuosien? Aloitin kirjaa aurinkoisena sunnuntaina, tiesin että voin lojua lukemassa vaikka koko päivän ja taustalla soi L-Koodin soundtrack. En tiennyt vielä mitään romaanin sisällöstä, mutta musiikkivalintani osoittautui varsin oivalliseksi, sillä kirja kertoo kahden naisen rakkaussuhteesta, mikä käy ilmi heti alussa. Pidin sattumaa merkkinä jostakin, siitä että minun oli määrä aloittaa romaanin lukeminen juuri silloin ja ottaa se omakseni. Ja niin minä otin, avoimin sylin ja tuikkivin silmin, tietäen heti, että Louise Boije af Gennäsin kehuttu romaani olisi mitä luultavimmin täysi kymppi, jonka takakannen ylistäviin sanoihin voisi kerrankin luottaa. Muissa tilanteissa saattaisin naureskella tälle hehkutukselle, ehkä pitää sitä hölmönä, mutta jos teidän tekee mieli tehdä samalla tavalla, lukekaa kirja ja katsokaa sitten pystyttekö vielä vähättelemään reaktiotani. Nyt hieman yli viikko lukemisen jälkeen en välttämättä muista jokaista yksityiskohtaa, mutta muistan tunteen ja sen syvän onnellisuuden, jonka valtaan pääsin ensimmäisistä sivuista lähtien.
Romaani alkaa pitkällä kuvauksella illalliskutsuista, jotka kirjailija Sophie järjestää yhdessä miehensä Lukaksen kanssa. Nopeasti käy selväksi, että Sophie kuuluu yläluokkaan ja on kuulunut lapsuudestaan asti, sillä hän on hyvin tietoinen pienistäkin yksityiskohdista, jotka liittyvät oikeaoppiseen ruokailuun ja seurusteluun. Lukas ei ole aivan yhtä perillä pikkutarkoista tavoista, mikä hermostuttaa Sophieta kerta toisensa jälkeen. Samalla esitellään laaja kirjo Sophien tuttavia, joista osan voi unohtaa saman tien mutta joista muutama osoittautuu tärkeiksi henkilöiksi, lähinnä Sophien läheisimmät ystävät. Kun Sophie kutsutaan muutama päivä myöhemmin televisio-ohjelmaan puhumaan naisten oikeuksista kolmen muun feministin kanssa, hän tutustuu Kajaan, joka kuvailee itseään lesboksi radikaalifeministiksi. Heillä synkkaa niin hyvin keskenään, että heidän välilleen alkaa muodostua vahva ystävyysside. Kaja on kovaääninen, huumorintajuinen, kaunis ja itsenäinen, ja pikkuhiljaa Sophie huomaa, että haluaa tavata häntä yhä useammin. Kunnes hän tajuaa tunteidensa olevan jotain muuta kuin pelkkää ystävyyttä. Aluksi hän yrittää kieltää niiden olemassaolon, mutta sen osoittautuessa mahdottomaksi hänen on tehtävä radikaaleja päätöksiä. Hän rakastaa yhä aviomiestään, ja hän on aina unelmoinut lapsista, mutta ajatus elämästä ilman Kajaa tuntuu myös sietämättömältä. Yritän olla paljastamatta kumpaan suuntaan Sophie kallistuu, mutta romaani ei suinkaan lopu hänen valintaansa, onneksi. Olen erityisen tyytyväinen siihen, että Sophien aviomiehestä ei tehdä mitään tunteetonta sikaa, jotta rakastuminen Kajaan kävisi yksinkertaisemmin, joten tarinalla ole mitään uskottavuusongelmia.
En ymmärrä miksi kuvaus kuulostaa jotenkin kliseiseltä ja ehkä kioskikirjallisuusmaiselta, kun romaani on jotakin paljon upeampaa. Se on samaan aikaan rakkausromaani ja yhteiskunnallinen kannanotto, joka puuttuu vähemmistöjen oikeuksiin ja luokkaeroihin, välillä tosin liiankin kärjistetysti. Sophie vertailee Kajaa omiin piireihinsä ja erot ovat niin räikeitä, että melkein huvittaa. Myös sitä korostetaan moneen otteeseen, kuinka sekä Sophie että Lukas panevat merkille, että Kaja ei näytä sellaiselta kuin lesbon odottaisi näyttävän ja kuinka hän on paljon kauniimpi kuin lesbolta voisi odottaa. Kirja on ilmestynyt 1996, mutta minun on vaikea ajatella, että ennakkoluulot olisivat jyllänneet silloin niin vahvoina. Oliko yleinen mielipide se, että tietyn vähemmistön edustajat näyttävät aina samanlaisilta ja käyttäytyvät yhden mallin mukaan? En tiedä, koska olin kirjan ilmestymisen aikaan 6-vuotias, mutta ajatuskin tuntuu oudolta. Voin vain olla iloinen, että tilanne vaikuttaa parantuneen ainakin hieman tähän päivään mennessä, sillä Sophien tietyt mielipiteet tuntuvat vanhentuneilta. Niiden pohjalta saa kuitenkin hyvän kuvan siitä, kuinka suurta rohkeutta Sophielta vaadittaisiin, jos hän kertoisi tuttavapiirilleen tai vanhemmilleen, että on rakastunut naiseen.
Kajan ystävien keskuudessa taas Sophien tausta ja luokka-asema luovat samanlaisia ennakkoluuloja kuin mitä Kajan seksuaalinen suuntautuminen synnyttää Sophien ystävissä, mikä tuntuu myös yllättävän kapeakatseiselta nyt. Sophie joutuu tekemään kovasti töitä, että saisi Kajan ystävät edes kuuntelemaan mielipiteitään, sillä he ovat päättäneet, että kaikki, jotka eivät ole poliittisesti vasemmalla, eivät automaattisesti ansaitse heidän hyväksyyntäänsä. Ihmettelen myös sitä, että naisten oikeuksien ajaminen tuntuu olevan jollain tapaa outoa eikä välttämättä kaikkein soveliainta Sophien piireissä, mutta en osaa sanoa johtuuko se ajasta jolloin kirja on kirjoitettu vai yläluokan kirjoittamattomista säännöistä ja käyttäytymiskoodeista. Kaikista hassuin yllätys on puhe ruotsalaisten huonosta itsetunnosta ja Kajan ja Sophien keskustelut siitä, kuinka Ruotsissa tullaan aina jälkijunassa ja kuinka muualla esimerkiksi homojen oikeudet ovat jo aivan eri tasolla. Kuulostaako tutulta, suomalaiset?
Sophien tehdessä tutkimusmatkaa naiseuden ytimeen samalla kun hänen rakkautensa Kajaan syvenee, hän alkaa pohtia miesten ja naisten eroja ja lokeroita, joihin ihmiset työnnetään sukupuolensa perusteella. Hän ei ole ennen huomannut täysin millaisella automaattiohjauksella jaottelu menee, mutta hänen silmänsä avautuvat koko ajan enemmän ja sen myötä romaaniin muodostuu lisää painavaa asiaa. Sophien pitkiä pohdintoja on miellyttävää lukea vaikka ei olisikaan samaa mieltä kaikesta, sillä hänen mielipiteensä saattavat hyvinkin avata aivan uusia näkökulmia sellaiseen, jota on saattanut pitää itsestäänselvänä. Vaikka Sophien ajatukset kääntyvät välillä suoranaiseksi miesvihaksi, minun täytyy myöntää, että aloin jossain vaiheessa pohtia, miksi kaikki naiset eivät ole toistensa kanssa yhdessä ja mihin miehiä oikeastaan tarvitaan. Tietenkin vastaus on itsestäänselvä ottaen huomioon, että omaan seksuaaliseen suuntautumiseensa voi tuskin vaikuttaa itse, mutta niin vakuuttava Sophie on ja niin paljon minä häneen kiinnyin, että olin valmis nielemään hänen ajatuksensa vihoineen kaikkineen.
Saanko taas siirtyä ilmaisemaan syviä tunteitani romaania kohtaan? Kirjoitin viimeiseksi muistiinpanokseni "en haluis luopua hahmoista, ne on niin ihanii", ja tästä minä pidän kiinni lauseen vaivaannuttavasta ulkomuodosta huolimatta. Kaja ja Sophie ovat niin rakastettavia, että en löytänyt heistä edes mitään pieniä ominaisuuksia, jotka olisivat ärsyttäneet. Edellytykset kyllä ovat olemassa, sillä Kaja käyttäytyy suuttuessaan kuin itsepäisyydellään epätoivoa herättävä pikkulapsi ja Sophie on välillä aivan liian tietoinen yläluokan asettamista vaatimuksista. Mutta liika täydellisyys olisi varmaankin vähentänyt ihastustani, kun taas nyt en saanut kaksikosta tarpeekseni. Myös itse tarina on kerrassaan riippuvuutta aiheuttava, sillä siinä on riittävästi henkilöitä kunnollisen draaman synnyttämiseksi ja tarpeeksi syvyyttä aidon mielenkiinnon luomiseksi. Boije af Gennäs luo henkilöille niin laajat taustat ja persoonallisuudet, että sivuhahmotkin muuttuvat eläviksi ihmisiksi joiden kohtaloilla on todella merkitystä. Lisäksi en ole luultavasti ikinä lukenut yhtä pysäyttäviä ja kauniita kuvauksia rakastelusta. Ymmärrän jos joku kokee ne tekotaiteellisiksi tai epäuskottaviksi, mutta minuun ne upposivat ilman mitään vaikeuksia ja taisin välillä saada muutamia kylmiä väreitä. Kuvaukset eivät missään tapauksessa kerro pelkästä seksistä, vaan siitä, kuinka lähelle toista ihmistä voi päästä, kuinka toisen voi ottaa omakseen opettelemalla ulkoa jokaisen kaarteen ja kuopan toisen vartalosta. Kajan räiskyvän luonteen myötä tarinassa on myös huumoria, ja ihmettelin useaan otteeseen, kuinka Boije af Gennäs on voinut keksiä niin omaperäisen ja ihastuttavan henkilön. Mietin samalla sitä mahdollisuutta, että ehkä Kajalla on jossakin tosielämän esikuva, ja ajatus sai minut oudon ilahtuneeksi. Olenkohan kenties eläytynyt romaaniin hitusen liikaa? Aivan sama, sainpahan vaikuttavimman lukukokemuksen aikoihin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti