Louise Boije af Gennäs - Blå koral

Aargh! Olen heti alkuun turhautunut, koska tiedän, etten voi sanoin koskaan välittää täyttä kokemustani tästä kirjasta. Voin vain nöyrästi lausua kauniin ja kunnioittavan kiitoksen Louise Boije af Gennäsille siitä, että hän on päättänyt ryhtyä kirjailijaksi ja suostunut jakamaan lahjansa lukijoiden kanssa. Olin jo keväällä vaikuttunut Stjärnor utan svindelistä, ja viime vuoden talvena Högre än alla himlar antoi lupauksen siitä, että Boije af Gennäsissä on jotakin erityistä, mutta Blå koral räjäyttää potin miljoonan voltin voimalla.

Muistan ajatelleeni Stjärnor utan svindelin ensimmäisten sivujen aikana, että olisi hirvittävää olla sokea. Minulla on nimittäin tapana jostakin selkeästi nauttiessani samalla pelätä nautinnon menettämistä (todella järkevää, tiedän, mutta en oikein osaa estää ajatuksiani). Nyt Blå koralia lukiessani huomasin sokeutumisen pelon taas ilmestyvän ajatuksiini, eli samasta reaktiosta voin siis jatkossa päätellä heti kirjan alkumetreillä, onko romaani jollain lailla merkittävä vai vain tavanomainen.

Tämä toinen osa Högre än alla himlarin aloittamassa trilogiassa muistutti minulle ehkä jopa useamman vuoden jälkeen, millaisia kokemuksia lukeminen parhaimmillaan voi tarjota, ja päätin autuaassa tilassani, että Boije af Gennäs on täten lempikirjailijani. Tämä on juhlallinen hetki, sillä en ole koskaan aiemmin todennut kenenkään kohdalla yhtä tietoisesti ja varmasti, että tässä hän nyt on, se kirjailija, joka on täydellinen minulle. En varmaan ole ainoa, jonka pää tyhjenee ja paniikki iskee aina kun joku esittää näennäisen viattoman kysymyksen "ai sä opiskelet kirjallisuutta, no kukas sun lemppari on?". Miten voi olla kirjojen suuri ystävä ja silti joutua vastaamaan, että eipä tule oikein ketään mieleen, tai vaihtoehtoisesti heittämään epätoivoissaan jonkun sellaisen nimi, jonka teoksista ei edes suuremmin välitä? Mutta minullapa ei enää tule olemaan tätä ongelmaa, lälläslää!

Blå koral jatkaa edeltäjänsä tyyliin edellisen vuosikymmenen suurimpien katastrofien käsittelyä, ja tällä kertaa keskiöön nousee Aasian tuhoisa tsunami. Samalla tavalla kuin Högre än alla himlarin WTC-iskujen kuvaus masensi minua lähes enemmän kuin niiden katseleminen uutisista lapsena, huomasin nyt tekeväni ihan oikeaa surutyötä lukiessani Aasian tsunamista. En voi käsittää, kuinka kyseisen luonnonkatastrofin mittavat vaikutukset tunkeutuvat tietoisuuteeni vasta nyt, lähes 10 vuotta tapahtumien jälkeen. Mitä niin itsekeskeistä saatoin silloin 14-vuotiaana puuhailla, etten pysynyt maailman menossa mukana?

Mieleeni on jäänyt ainoastaan yksi aamunavaus tsunamin tiimoilta, joka pidettiin koulussa joululoman jälkeen ja jossa kunnioitettiin Aasiassa menehtyneitä uhreja minuutin hiljaisuudella. Muistan keskittyneeni silloin kyräilemään parhaan kaverini kikattelevaa veljeilyä viholliseni kanssa sen sijaan, että olisin kuunnellut rehtorin muistopuhetta. Joku onneton ei myöskään osannut pidättää nauruaan hiljaisuuden aikana, ja tyrskähdys kiiri lähes äänettömässä salissa irvokkaana ja epäkunnioittavana saaden opettajien tuimat haukankatseet kääntymään syylliseen. Silloin pidin tilannetta varmaan yhtä huvittavana kuin kaikki muut piittaamattomat ja lapselliset yläastelaiset, mutta nyt en voi edes ajatella Blå koralin kuvausta tsunamista silmien kyyneltymättä. Boije af Gennäs tuo kalmankalpean tunnelman niin liki, että huomasin surun ottavan minussakin konkreettisia muotoja.

Tukholmaa ei kartoiteta aivan niin antaumuksella kuin Högre än alla himlarissa, vaan henkilöiden matkustaessa maalle urbaanin ympäristön kuvailu vaihtuu Ruotsin monipuolisen miljöön ylistämiseen. Kyse ei ole mistään korostetusta kotikulmilla kerskailusta, vaan Boije af Gennäs osaa pyydystää, ja mikä tärkeämpää, välittää lukijalle asti juuri sellaisen hetken vuorokaudesta, kun kaikki elementit ovat kohdillaan ja muodostavat yhteistyössä henkeäsalpaavan maiseman. Ystäväporukan käydessä läpi uuvuttavaa vuoristorataa joukkion dynamiikan rakoillessa on lohduttavaa, että Boije af Gennäs suo lukijalle välillä hengähdystauon antamalla mahdollisuuden olla läsnä tyynessä luonnossa.

En tiedä johtuuko se Stjärnor utan svindelistä, että luokkaerot ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet tuntuvat uusimmassa romaanissa pulpahtavan pinnalle paljon tiheämpään kuin Högre än alla himlarissa, mutta selvää ainakin on, että kyseiset aiheet ovat Boije af Gennäsin sydäntä lähellä. Käsittämätöntä kyllä eräs Boije af Gennäsin hahmoista on rakastettava homofoobikko. En millään järjellisellä tasolla saa selvitettyä itselleni, miten voin pitää Victorista, jota inhottaa parhaan ystävänsä seksuaalinen suuntautuminen, mutta yksi Boije af Gennäsin tavoitteista onkin osoittaa, ettei hänen hallinnoimassaan maailmassa mikään ole mustavalkoista. Victor on muutenkin kaikessa raivostuttavassa omahyväisyydessään sympaattinen hahmo, joten hänen kauttaan tarjoutuu otollinen tilaisuus tarkastella suuttumatta sellaisia näkemyksiä, jotka eivät kohtaa oman elämänkatsomuksen kanssa.

Boije af Gennäsin vaikuttavin taito on realististen henkilöiden luominen. Hän on siinä niin ihmeellisen lahjakas, että nimenomaan hahmoista muodostuu romaanin vahva perusta. Kaikista löytyy luotaantyöntäviä puolia ja jokaisen käytös yltää välillä anteeksiantamattoman häijyihin mittoihin, mutta se vain lisää romaanin viehätystä. Henkilöiden kautta välittyy kaikki ne arvokkaimmat tuntemukset ja kokemukset, jotka Boije af Gennäsin teoksista on mahdollista ammentaa. Menetin osan yöunistani kärsiessäni heidän mukanaan (romaani on melkoinen murhenäytelmä), enkä välillä voinut estää hysteerisiä itkukohtauksia, jotka saivat alkusysäyksensä mitä omituisimmista yksityiskohdista. Paljastan pimahtaneelta vaikuttamisen uhallakin, että Blå koralin ajan sen henkilöt olivat minun läheistä ystäväporukkaani, ja heidän tuskansa tunkeutui kirjan sivuilta suoraan herkimmille alueilleni.

Samalla kun Boije af Gennäs välttää tekemästä hahmoistaan yksipuolisia, pitää hän myös huolta, etteivät luonteenpiirteet tai ihmissuhteet pysy muuttumattomina aikakaudesta toiseen. Rankkojen olosuhteiden myötä henkilöt huomaavat tekevänsä valintoja, joita eivät olisi ikimaailmassa edes harkinneet vielä muutama kuukausi taaksepäin, ja yllättäen iso osa näistä muutoksista kuuluu uskonnon piiriin. Yllättävyys tosin juontaa juurensa vain minun henkilökohtaisista ajatusmalleistani, joissa uskonnolla ei juurikaan ole sijaa enkä siksi ylipäätään ota sen mahdollisuutta huomioon arkielämässä. Boije af Gennäs kuitenkin tarkastelee uskomista uteliaasti, pitää aiheen vahvasti matkassa läpi romaanin ja välttää lyömästä lukkoon mitään tiettyä kantaa. Samalla tavalla hän on oikeudenmukainen kaikkia henkilöiden päätöksiä kohtaan, eikä asettele heidän kehitystään minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen. Se tuskin olisi edes mahdollista, sillä mitään yksioikoista hyvän tai pahan akselia ei ole. Siinä missä avioeroa pohtiva mies näkee vaimonsa tiuskivana hermokimppuna, on sama nainen serkkunsa silmissä lämmin ja pyyteetön pelastava enkeli.

Kaiken tämän pölinän taakse kätkeytyy voimakkaita emootioita, joita en saa esille tässä tekstiruudussa. Boije af Gennäs toki saisi, sillä hän osuu sanavalinnoillaan jatkuvasti kultasuoneen. Siksi jokaisen yllä olevan tekstiblokin  voisi korvata kehotuksella: tehkää itsellenne palvelus ja lukekaa Boije af Gennäsin mestariteoksia! Jos suomentamattomuus koituu ongelmaksi, annan ensimmäiseksi suositukseksi: ottakaa ruotsi haltuunne! Mahdollisuus päästä ahmimaan Blå koralia on mitä suurenmoisin palkinto.

Louise Boije af Gennäs: Blå koral. Albert Bonniers förlag 2012. 674 s.

Hassua kyllä romaani tuntuu saaneen todella laimean ja suorastaan tympeän vastaanoton. En osaa kuin kohautella olkiani Bokhoran, Svenska Dagbladetin ja Expressenin latistaville haukuille (Martina Montelius kuvailee romaania keskipäivän tv-saippuasarjaksi kirjan muodossa, ja vallitseva asenne vaikuttaa olevan, että romaani on liian tönkköä ja "matalaa" kirjallisuutta ollakseen taidetta) ja harmitella sitä, etteivät kaikki saa Blå koralista samanlaisia tyydyttäviä tunnekuohuja kuin minä. Älä lannistu Boije af Gennäs, minut sinä ainakin teet onnelliseksi!