Minulla on nähtävästi pohjaton hömppäkirjallisuusjano. Joulua enteilevissä mielikuvissani makasin päivät pitkät pehmoisen tyyny- ja vilttikasan keskellä konvehtirasia sormieni ulottuvilla ja täydellinen viihderomaani hyppysissäni. Siksi säästelin lupaavan pastellikantista It Felt Like A Kiss:iä joulupyhiin, päästäkseni toteuttamaan toiveikkaat suunnitelmani, mutta enhän lopulta saanut luettua kuin muutaman hassun sivun kaiken sukuloinnin ja yleisen lojumisen ohessa. Ei se mitään. Sarra Manningin romaani vei mennessään siitä huolimatta, etteivät olosuhteet olleet alkuperäisten toivomusten mukaiset, eikä teos edes ole kaikkein viihteellisimmästä päästä.
Kirjan nimen perusteella voisi odottaa yltiöromanttista pumpuliseen rakkauteen pohjaavaa tarinaa, mutta otsikko johtaa harhaan. Juoni on odottamaani omaperäisempi ja liittyy yllättäen musiikkimaailmaan, julkisuuden kiroihin ja rikkinäisiin perhesuhteisiin. Keskiössä on yksinhuoltajaäitinsä Arin kanssa onnellisesti kasvanut ja taidegalleriassa työskentelevä Ellie, joka joutuu keskelle painajaista vihaisen ex-poikaystävän myydessä Ellien kipeimmän salaisuuden roskalehdille. Ellien isä on nimittäin maailmankuulu rokkistara Billy, joka ei ole pitänyt minkäänlaista yhteyttä tyttäreensä, ei edes rahallisessa mielessä, koko tämän elämän aikana. Äkkiä lööpit ovat täynnä Ellien mustamaalausta ja likaista spekulointia, joka ajaa Ellien maanpakoon ja suistaa hänet täysin raiteiltaan. Apuun rientää Billyn asianajaja David, joka virallisen ja kylmän ulkokuorensa takaa vetoaa Ellieen alkukantaisella tasolla, jota Ellie ei voi kovista yrityksistään huolimatta sivuuttaa.
Tapahtumat ovat dramaattisia ja ikäviä: Ellie on suurimman osan ajasta hyvin onneton ja jopa paniikissa, hänen muutoin niin täydelliset välinsä hänen äitiinsä lohkeilevat, hänen isänsä ei tee elettäkään korjatakseen lehdistön väärinkäsityksiä tai päästäkseen juttusille tyttärensä kanssa, eikä Ellien tukena ole muita kuin David, sillä hän joutuu karkaamaan ahdistelevia toimittajia eikä saa paljastaa olinpaikkaansa kenellekään. Kaikista näistä synkkyyksistä huolimatta Manning onnistuu pitämään ilmapiirin kevyenä ja viihtyisänä Ellien toilailujen, hupaisien sivuhahmojen ja kutkuttavien tunne-elämän jännitteiden avulla. Kaikkien epätoivoisimmatkin hetket aiheuttavat korkeintaan hetkellistä harmittelua, sillä luotto on kova, että Ellie - miellyttämisenhaluisesta luonteestaan huolimatta - löytää sisäisen vahvuutensa ja selviää lopulta voittajana.
Syy siihen, että usko onnelliseen loppuun ei missään vaiheessa lopu, saattaa osittain löytyä kepeän genren konventioista, mutta osansa on myös Ellien käytöksellä. Hänen asennoitumisensa vaihtelee vimmastuneesta huolestuneeseen ja sisukkaasta lannistuneeseen, mutta niinä hetkinä kun hänen ahdinkonsa on olevinaan syvimmillään, ei tunne välity aidon lohduttomana. Enemmänkin Ellien rasittuneisuuden huomaa tekojen kautta: hänen muutoin niin rakas työnsä tuntuu merkityksettömältä - vaikka hän jaksaa kuin ihmeen kautta paneutua tehtäviinsä sellaisella tarmolla, että unohtaa kaoottisen maailman - ja hän toivoo yhä raskaammaksi käyvän uupumuksen seurauksena voivansa vetäytyä kaikista välteltävissä olevista sosiaalisista tilanteista. Kaikki tapahtumat, jotka eri tavalla tutkailtuina voisivat näyttäytyä toivottomassa valossa, tulevat Manningin käsittelyssä esiin lähinnä yleisenä sekasortona ja häsläämisenä. Yhdistettynä Ellien taipumukseen kääntää uhkaava masentuneisuus vihaisiksi yrityksiksi hallita mitä tahansa olosuhteita, vie tämä lähestymistapa tehokkaasti huomion kaikista epämukavan ikäviksi käyvistä tuntemuksista.
Tarinan parasta antia ovat kutkuttavan yllätyksellisesti kehittyvät ihmissuhteet. Kirjan alkumetreistä lähtien on toki helppo arvailla, kenen kanssa Ellie lopulta päätyy yhteen, mutta tosirakkauden henkilöllisyys ei olekaan pointti. Pääasia on matka ja kommellukset tiellä, joka lopulta johtaa unelmien prinssin kainaloon, ja Ellien tapauksessa se sydämen valittu, jota kohti hänen rationaalisen ajattelukykynsä ulkopuolelle jäävät tunteensa häntä ohjaavat, on suurimman osan ajasta kaikkea muuta kuin puoleensavetävä niin ulkonäkönsä kuin käyttäytymisensä osalta. Siksi juuri tämä rakkaustarina saakin varauksettoman kannatukseni: olen käsityskyvyn ulottumattomiin jäävän romantiikan uskollinen puolestapuhuja, enkä suostu myöntämään, että todellisella kahden ihmisen välisellä kemialla olisi mitään tekemistä tieteen tai järkiperäisen ajattelun kanssa. Uskon, että henkilön yhteys omiin energiakanaviinsa määrittelee sen, kuinka altis hän on huomaamaan vetovoiman muihin ja tulkitsemaan sen oikein, sekä sen, kuinka halukas hän on tarttumaan konkreettisesti sisältään nouseviin merkkeihin. Aivan tällaisille taajuuksille eivät Ellien pohdinnat kohoa, mutta lopputulos viestittää samaa tunteisiinsa heittäytymisen kallisarvoisuutta. Arin ja Billyn tarina taas huutaa täysin päinvastaista, vaikka lähtökohdat ovat periaatteessa samat ja yhtä romanttisen intohimoiset. Kukin valitkoon, millaiset johtopäätökset vetää heidän elämänmittaiseksi paisuneesta välirikostaan, mutta itse en anna sen horjuttaa uskoani siihen, että puhtaista lähtökohdista syntyvä yhteys kestää karikot ja kasvaa lopulta joksikin kauniiksi. Arin ja Billyn kohdalla se ei tarkoita heidän keskinäistä suhdettaan, vaan Ellietä, jota Ari rakastaa pohjattomasti.
Ellie on omaksunut elämälleen äitinsä kunnioitettavat ohjenuorat, jotka kuljettavat hänet läpi vaikeuksien. Tarinan moraali on täten selkeä ja saa minunkin kannatukseni, huolimatta Arin ja Ellien lähes rasittaviin mittoihin paisuvasta hyveellisyydestä. Pähkinänkuoressa tarinan opetus on, että raha luo petollista turvaa ja tuo ihmisissä esiin heidän irvokkaimmat puolensa. Mikään summa maailmassa ei hyvitä Ellielle hänen isänsä anteeksiantamatonta käytöstä tai läsnäolon puutetta. Mainetta ja kunniaa koko lyhyen elämänsä niittäneet nuorukaiset ovat turmeltuneita ja teennäisiä, ja rahaa havittelevat edustavat kaikkea sitä, joka Ellien ja Arin maailmankuvassa yhdistyy tunteettomaan ja valheelliseen tapaan elää ja olla. Tämä viesti ei vilku läpi tarinan yhtään niin räikeästi kuin kärjistetystä tiivistyksestäni voisi päätellä, vaan Manning on malttanut tasoittaa reunoja ja upottaa periaatteet hieman syvemmälle kuin ensivilkaisulla huomaa. Mutta vain hieman. Vastakkainasettelu vaurauden perässä kirmaavien ja aidosta intohimosta työtään tekevien välillä on terävä.
Luen sen verran englanniksi, etten pidä kieltä haastavana, eikä se töki sen enempää kuin ruosteessa oleva ruotsini. Silti huomasin pian, että Manningin käyttämässä kielessä on jotakin normaalia haastavampaa, jotakin rikkaampaa kuin mihin olen tottunut. Lukemiseni ei tämän johdosta niinkään takkuillut, vaan elävöityi. Värikkään ja jollain lailla muhkean tekstin vietäväksi on ilo antautua.
Sarra Manning: It Felt Like A Kiss. Corgi Books 2014. 480 s.
Syy siihen, että usko onnelliseen loppuun ei missään vaiheessa lopu, saattaa osittain löytyä kepeän genren konventioista, mutta osansa on myös Ellien käytöksellä. Hänen asennoitumisensa vaihtelee vimmastuneesta huolestuneeseen ja sisukkaasta lannistuneeseen, mutta niinä hetkinä kun hänen ahdinkonsa on olevinaan syvimmillään, ei tunne välity aidon lohduttomana. Enemmänkin Ellien rasittuneisuuden huomaa tekojen kautta: hänen muutoin niin rakas työnsä tuntuu merkityksettömältä - vaikka hän jaksaa kuin ihmeen kautta paneutua tehtäviinsä sellaisella tarmolla, että unohtaa kaoottisen maailman - ja hän toivoo yhä raskaammaksi käyvän uupumuksen seurauksena voivansa vetäytyä kaikista välteltävissä olevista sosiaalisista tilanteista. Kaikki tapahtumat, jotka eri tavalla tutkailtuina voisivat näyttäytyä toivottomassa valossa, tulevat Manningin käsittelyssä esiin lähinnä yleisenä sekasortona ja häsläämisenä. Yhdistettynä Ellien taipumukseen kääntää uhkaava masentuneisuus vihaisiksi yrityksiksi hallita mitä tahansa olosuhteita, vie tämä lähestymistapa tehokkaasti huomion kaikista epämukavan ikäviksi käyvistä tuntemuksista.
Tarinan parasta antia ovat kutkuttavan yllätyksellisesti kehittyvät ihmissuhteet. Kirjan alkumetreistä lähtien on toki helppo arvailla, kenen kanssa Ellie lopulta päätyy yhteen, mutta tosirakkauden henkilöllisyys ei olekaan pointti. Pääasia on matka ja kommellukset tiellä, joka lopulta johtaa unelmien prinssin kainaloon, ja Ellien tapauksessa se sydämen valittu, jota kohti hänen rationaalisen ajattelukykynsä ulkopuolelle jäävät tunteensa häntä ohjaavat, on suurimman osan ajasta kaikkea muuta kuin puoleensavetävä niin ulkonäkönsä kuin käyttäytymisensä osalta. Siksi juuri tämä rakkaustarina saakin varauksettoman kannatukseni: olen käsityskyvyn ulottumattomiin jäävän romantiikan uskollinen puolestapuhuja, enkä suostu myöntämään, että todellisella kahden ihmisen välisellä kemialla olisi mitään tekemistä tieteen tai järkiperäisen ajattelun kanssa. Uskon, että henkilön yhteys omiin energiakanaviinsa määrittelee sen, kuinka altis hän on huomaamaan vetovoiman muihin ja tulkitsemaan sen oikein, sekä sen, kuinka halukas hän on tarttumaan konkreettisesti sisältään nouseviin merkkeihin. Aivan tällaisille taajuuksille eivät Ellien pohdinnat kohoa, mutta lopputulos viestittää samaa tunteisiinsa heittäytymisen kallisarvoisuutta. Arin ja Billyn tarina taas huutaa täysin päinvastaista, vaikka lähtökohdat ovat periaatteessa samat ja yhtä romanttisen intohimoiset. Kukin valitkoon, millaiset johtopäätökset vetää heidän elämänmittaiseksi paisuneesta välirikostaan, mutta itse en anna sen horjuttaa uskoani siihen, että puhtaista lähtökohdista syntyvä yhteys kestää karikot ja kasvaa lopulta joksikin kauniiksi. Arin ja Billyn kohdalla se ei tarkoita heidän keskinäistä suhdettaan, vaan Ellietä, jota Ari rakastaa pohjattomasti.
Ellie on omaksunut elämälleen äitinsä kunnioitettavat ohjenuorat, jotka kuljettavat hänet läpi vaikeuksien. Tarinan moraali on täten selkeä ja saa minunkin kannatukseni, huolimatta Arin ja Ellien lähes rasittaviin mittoihin paisuvasta hyveellisyydestä. Pähkinänkuoressa tarinan opetus on, että raha luo petollista turvaa ja tuo ihmisissä esiin heidän irvokkaimmat puolensa. Mikään summa maailmassa ei hyvitä Ellielle hänen isänsä anteeksiantamatonta käytöstä tai läsnäolon puutetta. Mainetta ja kunniaa koko lyhyen elämänsä niittäneet nuorukaiset ovat turmeltuneita ja teennäisiä, ja rahaa havittelevat edustavat kaikkea sitä, joka Ellien ja Arin maailmankuvassa yhdistyy tunteettomaan ja valheelliseen tapaan elää ja olla. Tämä viesti ei vilku läpi tarinan yhtään niin räikeästi kuin kärjistetystä tiivistyksestäni voisi päätellä, vaan Manning on malttanut tasoittaa reunoja ja upottaa periaatteet hieman syvemmälle kuin ensivilkaisulla huomaa. Mutta vain hieman. Vastakkainasettelu vaurauden perässä kirmaavien ja aidosta intohimosta työtään tekevien välillä on terävä.
Luen sen verran englanniksi, etten pidä kieltä haastavana, eikä se töki sen enempää kuin ruosteessa oleva ruotsini. Silti huomasin pian, että Manningin käyttämässä kielessä on jotakin normaalia haastavampaa, jotakin rikkaampaa kuin mihin olen tottunut. Lukemiseni ei tämän johdosta niinkään takkuillut, vaan elävöityi. Värikkään ja jollain lailla muhkean tekstin vietäväksi on ilo antautua.
Sarra Manning: It Felt Like A Kiss. Corgi Books 2014. 480 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti