Riku Korhonen on vuosikausia kuulunut lempikirjailijoihini, mutta havahduin nyt ensimmäistä kertaa siihen, etten oikeastaan tiedä syytä kyseiselle kategorisoinnille. Riittääkö epämääräinen mieltymys Korhosen kirjoitustyyliin? Ehkä koukuttavaan tarinaan? Vai vetoavatko minuun yksinkertaisesti kaikki huoliteltuun ja omaperäiseen muotoon puetut ihmissuhdesotkut? Korhosen kirjoissa on myös jotakin säälimätöntä, joka vaatii lukijalta kovanahkaisuutta ilman että tämä välttämättä edes ymmärtää turvautua sellaiseen suojakuoreen ennen kuin on liian myöhäistä. Teksti on parhaimmillaan niin viettelevän kaunista, että sille omistautuessaan ei ehdi huomata karuksi ja surulliseksi käyvää pohjavirettä, joka saattaa äkisti lyödä reunojen yli niin että roiskuu.
Emme enää usko pahaan sattui silmiini kirjaston bestseller-hyllyllä, ja jouduin taas tarkistelemaan elämäni prioriteetteja pohjamutia myöten, kuten käy aina, kun minulle mukamas tärkeältä kirjailijalta ilmestyy uusi romaani tietämättäni. Niin käy nykyään koko ajan. Olen tavallaan mukautunut tilanteeseen sellaisen luottamuksen turvin, että löydän kyllä juuri ne kirjat, jotka minun on tarkoitus löytää, mutta toisaalta taas... skarppaa Riina. Joka tapauksessa kirja lähti oitis mukaani ja paneuduin siihen muutaman päivän ajan sellaisella intensiteetillä, että keskittyminen kävi varmasti jo meditaatiosta. Tänä mahdottomana kaiken todellisen alleen jyräävänä sosiaalisen median adhd -aikakautena olen alkanut taputella itseäni olalle aina kun pystyn keskittymään kirjan lukemiseen edes muutaman keskeytyksettömän minuutin verran, niin säälittävältä kuin se kuulostaakin. (Kenties sillä voisi selittää nämä sivupolut teksteissänikin, jotka eivät koskaan tunnu selviytyvän aiheeseen asti.)
Keskellä on kolmiona Lari, Aino ja Eero, jälkimmäiset murenevan avioliittonsa puolesta taistelevat kahden tytön vanhemmat ja ensimmäinen näiden jokseenkin sulkeutunut ja rakkaudessa toistuvasti pettynyt ja pettyvä ystävä. Tarinan aloittaa mökkireissu, joka kaikessa lyhyydessään kertoo viimeistä piirtoa myöten, millainen Eeron ja Ainon tilanne todella on: Eero pyytää Laria auttamaan vaimonsa kidnappaamisessa. Lari haluaisi kieltäytyä. Kohtauksen lopussa Eero ajaa alasti mönkijällä pitkin mökin pihaa. Emmi ja Vilja, pariskunnan pienet tytöt, nauravat katketakseen. Aino ei. Yksi Korhosen lahjakkuuksista on juuri tämä kaiken olennaisen esiintuominen yhdessä ainoassa tapahtumaryöpyssä. Muutaman keskeisimmän ydinpisteen tavoittaminen, näiden pukeminen osuvimpaan muotoonsa ja se on siinä: lukija on täydellisesti kärryillä.
Kirjan kehyksenä on avioliitto ja yritys sen pelastamiseen. Eeron suunnitelma kalskahtaa alkuun epätoivoiselta ja järjettömältä, mutta saa hitaan lähestymisen myötä ymmärrettävämmät ja jopa järkeenkäyvät piirteet. Kidnappauksen muotoutuessa käydään läpi Ainon menneisyys, Eeron menneisyys, Ainon ja Eeron yhteinen menneisyys sekä Larin menneisyys. Jos tämä kuulostaa kuivalta, et ole lukenut Korhosen romaaneja, olet vain minun näkemyksettömän referointini uhri. On totta, että haksahdan mihin tahansa ihmissuhderomaaniin ja rakastan yli kaiken kuvitteellisten hahmojen persooniin paneutumista, mutta ei tarvitse olla yhtä vietävissä kuin minä pystyäkseen nauttimaan Korhosen tavasta puhaltaa hahmoihin elinvoimaa. Hänen tyylinsä saattaa henkilöt eloon on suorasukainen, dialogiin ja toimintaan perustuva, mutta vaihtelevasti syvempi, pohdiskelevampi ja suorastaan filosofisempi puoli ottaa vallan ja maalaa henkilöihin kaikki ne varjot ja oikut, jotka lopulta tekevät niistä ihmisiä.
Koska en kaikesta tästä someaikakauden huonojen puolien tiedostamisesta huolimatta osaa siitä irrottautua, perustan nykyään osan (toivon mukaan vain pienen) lukemani arvioimisesta snapchat-mittapuulle. Kuulostaako epäselvältä? Tai sulalta hulluudelta? Avaanko silti taktiikkaani? No, liityin snapchattiin helmikuussa, ja huomasin jo ensimmäisen vuorokauden aikana, että ensin monimutkaiselta ja turhauttavalta sähläykseltä vaikuttanut applikaatio olikin paras sosiaalinen media, joka on koskaan elämääni rikastuttanut. Olen siihen niin koukussa, että vaihdan puhelinta sen mukaan, miten kyseinen appi suostuu toimimaan. (En suinkaan ole rikas, omistan vain ihania pyyteettömiä vanhoja puhelimiaan iloisesti eteenpäin kierrättäviä ystäviä.) Yritän kynsin hampain pitää kiinni siitä, etten snäppää elämäni oikeasti merkityksellisiä hetkiä, esimerkiksi metsähaahuiluja, ja toinen sääntö on se, että en snäppää seurassa. Kuin kyseessä olisi puoliksi häpeällinen synti. Olen kuitenkin heittäytynyt bittivirtaan sen verran, että koen todellista tyydytystä, kun saan lätkäistyä snäppiseuraajieni verkkokalvoille kymmenen sekunnin ajaksi jonkin sellaisen lauseen, joka on aiheuttanut minussa lämpöä, oivalluksen, onnea tai inspiraatiota.
Koko tämän juurtajaksaisen somekäytökseeni pureutuvan selvityksen pointti? Emme enää usko pahaan on kirja, jonka parhaimmillaan jokainen lause sopisi snäppiini. Jouduin tämän tästä pysähtelemään ja arvioimaan, kuinka pitkälle viitsin osallistaa seuraajiani, sillä mieluiten olisin snäpännyt oikeastaan koko kirjan. Lopulta jouduin patistamaan itseni irti tämänlaisesta hömpötyksestä ja keskittymään snäpittömänä itse lukukokemukseen. Tämä saattaa asiaa etäämmältä tarkastelevalle vaikuttaa jopa teoksen arvoa mitätöivältä loukkaukselta, mutta tarkoituksenani on kehua vilpittömästi. On kullanarvoinen taito kirjoittaa siten, että addiktoivan kokonaisuuden sisälläkin yksittäiset lauseet tai tekstinpätkät kuohuttavat sen verran, että ne tahtoo lukea moneen otteeseen, jonka jälkeen vielä erikseen pysähtyy tarkastelemaan niiden merkitystä ja vaikutusta itseen. Osa näistä... hmm... luovemmista? taiteellisemmista? ... osioista keikkuu rajalla, jolla tekstin johdonmukaisuus on vaarassa kadota, ja sekava, lähes absurdi tunnelma meinaa ottaa vallan. Toisaalta en tiedä miksi kuvailen tätä vaaraksi, sillä yllättävä unenomainen ja tulkinnanvaralle tilaa jättävä puoli tekstissä tuo lukukokemukseen ripauksen taikuutta.
Riku Korhosen aiempiin romaaneihin verrattuna olin huomaavinani tässä tuoreimmassa uudenlaisen elokuvamaisen sävyn. Jotkin kohtaukset ovat muusta tekstistä poikkeavalla tavalla tyyliteltyjä, kuin yläilmoista tehtyjä katsauksia rinnakkaisiin tilanteisiin. Yhdistettynä menneisyyttä kertaaviin osioihin tarinasta tulee taktiikan myötä puuskittainen, epäsäännöllisesti eteenpäin vyöryvä kokonaisuus, joka vuoron perään pirstoutuu ja kerää itsensä, suunnistaen kuitenkin epäröimättä kohti päämääräänsä, joka on samaan aikaan kulminaatio, loppu ja alku. Tämä juonenkäänne on se, josta kierrellen tämän tekstin alussa puhuin: tapahtumat äityvät äkkiseltään niin kauhistuttaviksi, että edes etäännytetty, puhtaan konkretian tasolle laskeutuva kerronta ei riittänyt pitämään tunnekuohujani aisoissa. Jollain tapaa syväluotaavan, tunnepohjaisen kirjoitustyylin vaihtuminen väkivaltaiseen tekojen maailmaan toimii jopa päinvastaisesti kuin voisi odottaa. Kun lukija ei enää voi paeta henkilöiden sisäisen maailman uumeniin, jää jäljelle vain kylmä ja armoton todellisuus. Toivoin, että minulla olisi supervoima, joka mahdollistaisi eteenpäin lukemisen silmät kiinni. Minulla oli pakottava tarve tietää mitä tapahtuu, samaan aikaan kun toivoin, etten joutuisi tietämään, mitä tapahtuu. Eeron, Ainon ja Larin elämät kääntyvät ympäri tavalla, johon kai pitäisi pystyä varautumaan kenen tahansa missä ihmissuhteessa tahansa. Yritämme ja yritämme, usein parhaamme, mutta lopulta niin vähän on omissa käsissämme, että ei liene muuta vaihtoehtoa kuin valita, näkeekö sattumanvaraisuuden julmana pilkkana vai suloisena vapautuksena.
Oman näkökulmansa valitsemisen merkitys korostuu lähes jokaisen kirjan hahmon kohdalla. On pakonomaisesti väkivaltaisia skenaarioita mielessään onnettomana pureskeleva mies, on päihdekoukussa pyristeleviä pirinistejä (antakaa anteeksi yksinkertaistava ja epäreilu sanavalinta), on huolettomasti ihmissuhteen syrjään heittävä nainen, jolta ei liikene tippaakaan empatiaa kuivalle maalle henkeään haukkomaan jäävälle juuri jätetylle osapuolelle, on perhe-elämän pieniin valonpilkahduksiin keskittymistä kaaosmaiseen maailmantilanteeseen paneutumisen kustannuksella. On valintoja ja on ihmisiä. Olen lukenut Korhosen romaanin nimen tähän asti siten, että se viittaa positiivisesti tulkittavaan liikahdukseen, jonka myötä ihmisen ymmärrys lisääntyy ja silmät avautuvat sille, että kukin meistä on erehtyväinen eikä tarkoita pahaa. Mutta onko tämä aina hyväksi? Voiko ymmärtää liikaa? Voiko se, ettei usko pahaan, sittenkin sokeuttaa? Voiko olla valitsematta sen, ettei enää usko pahaan, ja valita tilalle sen, että uskoo hyvään? Onko näillä kahdella eroa?
Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan. WSOY 2016. 392 s.
Koska en kaikesta tästä someaikakauden huonojen puolien tiedostamisesta huolimatta osaa siitä irrottautua, perustan nykyään osan (toivon mukaan vain pienen) lukemani arvioimisesta snapchat-mittapuulle. Kuulostaako epäselvältä? Tai sulalta hulluudelta? Avaanko silti taktiikkaani? No, liityin snapchattiin helmikuussa, ja huomasin jo ensimmäisen vuorokauden aikana, että ensin monimutkaiselta ja turhauttavalta sähläykseltä vaikuttanut applikaatio olikin paras sosiaalinen media, joka on koskaan elämääni rikastuttanut. Olen siihen niin koukussa, että vaihdan puhelinta sen mukaan, miten kyseinen appi suostuu toimimaan. (En suinkaan ole rikas, omistan vain ihania pyyteettömiä vanhoja puhelimiaan iloisesti eteenpäin kierrättäviä ystäviä.) Yritän kynsin hampain pitää kiinni siitä, etten snäppää elämäni oikeasti merkityksellisiä hetkiä, esimerkiksi metsähaahuiluja, ja toinen sääntö on se, että en snäppää seurassa. Kuin kyseessä olisi puoliksi häpeällinen synti. Olen kuitenkin heittäytynyt bittivirtaan sen verran, että koen todellista tyydytystä, kun saan lätkäistyä snäppiseuraajieni verkkokalvoille kymmenen sekunnin ajaksi jonkin sellaisen lauseen, joka on aiheuttanut minussa lämpöä, oivalluksen, onnea tai inspiraatiota.
Koko tämän juurtajaksaisen somekäytökseeni pureutuvan selvityksen pointti? Emme enää usko pahaan on kirja, jonka parhaimmillaan jokainen lause sopisi snäppiini. Jouduin tämän tästä pysähtelemään ja arvioimaan, kuinka pitkälle viitsin osallistaa seuraajiani, sillä mieluiten olisin snäpännyt oikeastaan koko kirjan. Lopulta jouduin patistamaan itseni irti tämänlaisesta hömpötyksestä ja keskittymään snäpittömänä itse lukukokemukseen. Tämä saattaa asiaa etäämmältä tarkastelevalle vaikuttaa jopa teoksen arvoa mitätöivältä loukkaukselta, mutta tarkoituksenani on kehua vilpittömästi. On kullanarvoinen taito kirjoittaa siten, että addiktoivan kokonaisuuden sisälläkin yksittäiset lauseet tai tekstinpätkät kuohuttavat sen verran, että ne tahtoo lukea moneen otteeseen, jonka jälkeen vielä erikseen pysähtyy tarkastelemaan niiden merkitystä ja vaikutusta itseen. Osa näistä... hmm... luovemmista? taiteellisemmista? ... osioista keikkuu rajalla, jolla tekstin johdonmukaisuus on vaarassa kadota, ja sekava, lähes absurdi tunnelma meinaa ottaa vallan. Toisaalta en tiedä miksi kuvailen tätä vaaraksi, sillä yllättävä unenomainen ja tulkinnanvaralle tilaa jättävä puoli tekstissä tuo lukukokemukseen ripauksen taikuutta.
Riku Korhosen aiempiin romaaneihin verrattuna olin huomaavinani tässä tuoreimmassa uudenlaisen elokuvamaisen sävyn. Jotkin kohtaukset ovat muusta tekstistä poikkeavalla tavalla tyyliteltyjä, kuin yläilmoista tehtyjä katsauksia rinnakkaisiin tilanteisiin. Yhdistettynä menneisyyttä kertaaviin osioihin tarinasta tulee taktiikan myötä puuskittainen, epäsäännöllisesti eteenpäin vyöryvä kokonaisuus, joka vuoron perään pirstoutuu ja kerää itsensä, suunnistaen kuitenkin epäröimättä kohti päämääräänsä, joka on samaan aikaan kulminaatio, loppu ja alku. Tämä juonenkäänne on se, josta kierrellen tämän tekstin alussa puhuin: tapahtumat äityvät äkkiseltään niin kauhistuttaviksi, että edes etäännytetty, puhtaan konkretian tasolle laskeutuva kerronta ei riittänyt pitämään tunnekuohujani aisoissa. Jollain tapaa syväluotaavan, tunnepohjaisen kirjoitustyylin vaihtuminen väkivaltaiseen tekojen maailmaan toimii jopa päinvastaisesti kuin voisi odottaa. Kun lukija ei enää voi paeta henkilöiden sisäisen maailman uumeniin, jää jäljelle vain kylmä ja armoton todellisuus. Toivoin, että minulla olisi supervoima, joka mahdollistaisi eteenpäin lukemisen silmät kiinni. Minulla oli pakottava tarve tietää mitä tapahtuu, samaan aikaan kun toivoin, etten joutuisi tietämään, mitä tapahtuu. Eeron, Ainon ja Larin elämät kääntyvät ympäri tavalla, johon kai pitäisi pystyä varautumaan kenen tahansa missä ihmissuhteessa tahansa. Yritämme ja yritämme, usein parhaamme, mutta lopulta niin vähän on omissa käsissämme, että ei liene muuta vaihtoehtoa kuin valita, näkeekö sattumanvaraisuuden julmana pilkkana vai suloisena vapautuksena.
Oman näkökulmansa valitsemisen merkitys korostuu lähes jokaisen kirjan hahmon kohdalla. On pakonomaisesti väkivaltaisia skenaarioita mielessään onnettomana pureskeleva mies, on päihdekoukussa pyristeleviä pirinistejä (antakaa anteeksi yksinkertaistava ja epäreilu sanavalinta), on huolettomasti ihmissuhteen syrjään heittävä nainen, jolta ei liikene tippaakaan empatiaa kuivalle maalle henkeään haukkomaan jäävälle juuri jätetylle osapuolelle, on perhe-elämän pieniin valonpilkahduksiin keskittymistä kaaosmaiseen maailmantilanteeseen paneutumisen kustannuksella. On valintoja ja on ihmisiä. Olen lukenut Korhosen romaanin nimen tähän asti siten, että se viittaa positiivisesti tulkittavaan liikahdukseen, jonka myötä ihmisen ymmärrys lisääntyy ja silmät avautuvat sille, että kukin meistä on erehtyväinen eikä tarkoita pahaa. Mutta onko tämä aina hyväksi? Voiko ymmärtää liikaa? Voiko se, ettei usko pahaan, sittenkin sokeuttaa? Voiko olla valitsematta sen, ettei enää usko pahaan, ja valita tilalle sen, että uskoo hyvään? Onko näillä kahdella eroa?
Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan. WSOY 2016. 392 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti