Muriel Barbery - The Elegance of the Hedgehog

Aloitin tämän kirjan lukemisen suomeksi ja vaihdoin muutaman kymmenen sivun jälkeen englantiin. Luulin lukevani alkuperäiskielellä, kunnes vähän ajan päästä tajusin, että kyseessähän on ranskalaisen kirjailijan kehuttu romaani. Ehkä nimen Muriel Barbery olisi pitänyt kertoa jotakin, mutta minusta se menisi ihan hyvin englantilaisestakin nimestä. Mutta kai minun olisi kuitenkin pitänyt tietää jo ennen kirjaan tarttumista, minkälaisesta ja minkä maalaisesta kirjasta on kyse, sillä ilmeisesti teoksen ympärillä on ollut jonkinlaista myllerrystä sen ilmestyessä. Ainakin kaikilla, jotka näkivät minun lukevan kirjaa, oli jokin mielipide siitä. Tai jos ei mielipide, niin kysymys, onko kirja niin hyvä kuin sanotaan.

The Elegance of the Hedgehog on kahden samassa rakennuksessa asuvan naispuolisen henkilön näkökulmasta kerrottu tarina, joka syvenee jatkuvasti sitä mukaa, kun lukija oppii tuntemaan henkilöt. Yksi naisista on rakennuksen portinvartija Renée, joka yrittää esittää hölmömpää kuin oikeasti on. Todellisuudessa hän lukee Tolstoita, katsoo taide-elokuvia sekä pohtii taiteen olemusta ja Edmund Husserlin teorioita fenomenologiasta. Naapureiltaan hän peittää kaiken, mikä voisi vihjatakin hänen oikeasta persoonastaan, ja piiloutuu yksinkertaisen portinvartijan kuoren alle vastaamalla asukkaille yksitavuisesti ja pysyttelemällä tarpeeksi etäällä heistä.

Paloma on 12-vuotias elämään kyllästynyt tyttö, joka halveksii perhettään ja suunnittelee itsemurhaa. Ennen itsetuhoiselle kohtalolleen etukäteen määräämäänsä päivämäärää hän koettaa etsiä jotakin, joka kannustaisi häntä jatkamaan maanpäällistä vaellusta, mutta tarpeeksi painavia syitä elää ei vain tunnu löytyvän. Hänen tekstinsä ovat kuin otteita päiväkirjasta tai muistikirjasta, sillä ne ovat pieniä kertomuksenpätkiä tai oivalluksia, jotka alkavat aina sanoilla "Profound thought No." tai "Journal of the Movement of the World No.". Numeroita ehtii kertyä yhteensä parisenkymmentä. Ei kuitenkaan ole lainkaan varmaa, ehtiikö Paloma löytää syytä elämiseen ennen kirjan loppua. Minä pidin koko ajan peukkuja pystyssä, sillä Paloma on oikein hellyttävä kyynisen ulkokuorensa alla. Hän arvioi ja tuomitsee ihmisiä jatkuvasti vihaisten kriteereidensä pohjalta, mutta hän ei kuitenkaan ole paha ihminen. Hän ei siedä teennäisyyttä, vaan haluaa vain, että ihmiset ravistautuisivat irti turhasta hössöttämisestä.

Rakennukseen muuttaa japanilainen herra Ozu, ja hänestä tulee yksi harvoista, jonka seurassa sekä Renée että Paloma uskaltavat olla oma itsensä. Seuraukset niistä suhteista, jotka solmitaan Ozun ansiosta, osoittautuvat lopulta käänteentekeviksi merkkipaaluiksi kaikkien asiaan sekaantuneiden elämissä.

 Harmittelin välillä, etten jatkanut kirjan lukemista suomeksi, sillä etenkin Renéen filosofiset pohdinnat osoittautuivat erittäin haastaviksi. Keskittymiseni ei välillä meinannut riittää monimutkaisten ajatuskulkujen seuraamiseen,  vaikka olen opiskellut aivan samoja asioita pari vuotta sitten (nyt on siis kyse siitä Husserlista). Silloin tuskastelin sitä, että minun oli PAKKO tajuta jotakin päästäkseni tentistä läpi. Tällä kertaa pystyin onneksi tyytymään pelkkään epämääräiseen käsitykseen siitä, mistä suunnilleen on kyse, mutta en kyllä edes välttämättä osaisi toistaa sitä enää tässä. Aivonystyröiden hiomisen lisäksi myös sanakirja.org:lle löytyi käyttöä, sillä teksti oli todella rikasta. Monille sanoille olisi varmasti löytynyt useita vähemmän hienoja synonyymejä, mutta se olisi ollut pois kirjan laadukkuudesta. The Elegance of the Hedgehog on nimittäin hienostunut romaani, joka osoittaa todellisten valioyksilöiden löytyvän niiden joukosta, jotka eivät haali maallisia vaan henkisiä rikkauksia. Pointtia todistetaan jo viimeisen päälle hiotun kauniin kielen kautta, joka on ehkä jopa yhtä keskeinen osa romaania kuin juoni. Barbery saisi luultavasti laajan fanikunnan vaikka kirjoittaisi kirjan kukkien kastelusta, kunhan vain muistaisi pysytellä kiehtovassa ulosannissaan. Juonesta vielä sen verran, että puhtaat sielut vs. pinnalliset rikkaat kuulostaa ehkä kliseiseltä ja haukotuttavalta, mutta Barbery kokoaa tämän enemmän tai vähemmän itsestäänselvyyden omaperäiseksi ja lämpimäksi tarinaksi. Kunhan väärinymmärretyt yksinäiset taiteilijaluonteet ovat vilpittömiä eivätkä kohota itseään halveksimiensa ihmisjoukkojen yläpuolelle säälinsekaisessa angstissaan, mikä ei onneksi tässä romaanissa ole vaarana.

Minun oli vaikea olla näkemättä yhtäläisyyksiä Roald Dahlin Matildan kanssa. Siinäkin älykäs ja kiltti nainen ystävystyy ikäisiään fiksumman ja ohjat omissa käsissään pitävän lapsen kanssa, kunnes ottaa tämän lopulta hellään hoivaansa. Ystävyydestä puhuminen menee ehkä hieman liian pitkälle Renéen ja Paloman kohdalla, mutta peruskuvio on sama. Palomankin vanhemmat ovat idiootteja tolvanoita, vaikka hänkin ymmärtää lopussa, ettei se ole heidän vikansa ja antaa heille oivalluksen myötä anteeksi. Matilda on kuitenkin viaton satu Barberyn tarinaan verrattuna, sillä Matildaan on sekoitettu yliluonnollisia aineksia ja ihmiset ilkeätä rehtoria ja vanhempia lukuunottamatta ovat miellyttäviä ja kohteliaita. Paitsi let's face it: Miss Honeyn kaltaisia pyhimyksiä ei oikeasti ole. Barberyn tarina voisi olla todellista elämää, eikä se lopu täydellisen onnellisesti. (Toivottavasti en nyt paljasta liikaa, mutta jos pelkäätte spoilereita, kannattaa hypätä seuraavaan kappaleeseen.) En jostain syystä kuitenkaan hätkähtänyt tai liikuttunut lopussa. Ehkä en kiintynyt henkilöihin tarpeeksi, tai ehkä he tuntuivat niin kaukaisilta ranskalaisessa hienostoihmisiä täynnä olevassa kerrostalossaan, tai ehkä onnelliset piirteet kompensoivat, sillä en yksinkertaisesti surrut lainkaan. Sinänsä kuitenkin kekseliäs veto Barberyltä, että se tuli minulle yllätyksenä siihen mittaan asti, että luulin tapahtumaa ensin vain vertauskuvalliseksi.

Oliko kirja sitten niin hyvä kuin on kehuttu? Takakannessa lukee, että kappaleita on myyty yli 2,5 miljoonaa ja Observerin kehu "Moving... an admirable novel" koristaa etukantta. Minun oli vaikea päästä kirjan imuun, mutta tajuttuani millaisesta tarinasta on kyse, ei ongelmia enää ollut. Aluksi tapahtumat tuntuivat junnaavan paikoillaan, ja koska olin etukäteen täysin tietämätön juonesta. henkilöistä ja kertojaratkaisusta, melkein ärsyynnyin, kun mitään konkreettista ei tapahtunut. Ei kirjasta missään vaiheessa tule mitään toiminnantäyteistä hurjapäistä pläjäystä, mutta Paloman ja Renéen kertomukset vilkastuvat ja muuttuvat mielenkiintoisemmiksi. Sekin auttaa, jos heistä alkaa pitää, eivätkä he ole enää satunnaiset vanhempi nainen ja nuori tyttönen. Alussa lukija tutustutetaan henkilöihin ja taustoihin samalla kun pohditaan maailman menoa. Kun pelkkiin ajatuksiin - Renéen ja Paloman siis - pohjautuvaan tarinankerrontaan tottuu, eivätkä lyhyet yhden mietteen ympärille perustuvat luvut enää tunnu katkonaisilta ja keskeneräisiltä, on helpompi keskittyä kirjan tarjoilemiin viisauksiin. Olen varma, että saisin vielä kauheasti irti toisella tai kolmannella lukukerralla, mutta toisaalta... ei kirja NIIN hyvä ollut, että alkaisin kahlata sitä läpi uudestaan. Tarina on huoliteltu ja jokainen sana on mietitty moneen kertaan, mikään ei ole väärällä paikallaan. Oikein ilahduttava romaani, jossa ei tavallaan tapahdu paljoa mutta joka vaatii lukijaltaan paljon, ainakin jos haluaa sisäistää sen omalaatuisuuden.

Oscar Wilde - The Importance of Being Earnest

Löysin Jenni S.:n blogista varsin hyödyllisen linkin tylsiin työpäiviin. Toki minun pitäisi kirjoja rakastavana varmasti olla jo tietoinen tuosta vanhempia e-kirjoja ilmaiseksi jakavasta sivustosta, ja olen varmaan joskus siellä vieraillutkin, mutta nyt vasta aloin selata tarjontaa tarkemmin. Oscar Wilden näytelmän nimi The Importance of Being Earnest muistutti minua etäisesti jostakin, joten avasin tekstin ja aloin lukea. Myöhemmin tajusin, että yläasteella koulumme draamaklubi esitti meille oman suomenruotsalaisen sovituksensa kyseisestä komediasta, mutta sisältö on unohtunut minulta aikoja sitten. Nyt se on kuitenkin tuoreessa muistissa, sillä näytelmän lukaisee pikaisesti.

Tapahtumista voin sanoa sen verran, että näytelmään sisältyy kaksi hieman epäsoveliasta kosintaa, paheksuva vanhempi rouva, sekavia väärinkäsityksiä ja perhesuhteiden selvittelyä. Kolmeen näytökseen mahtuu roppakaupalla vauhdikkaita käänteitä, dramaattisia tunteenpurkauksia ja näppärää sanailua. Loppu on onnellinen ja kaikki menee kuten kuuluukin, mutta ensin on toki käytävä läpi muutama este ja saatava vastahakoisen tädin suostumus. Varoitan, että alapuolelta löytyy muutama pitkä tekstinäyte. Yritän yleensä välttää teidän hukuttamistanne sitaatteihin, mutta tässä tapauksessa ne havainnollistavat näytelmän olemusta niin erinomaisesti, etten voi vastustaa.

Näytelmän otsikon loppu kuuluu A Trivial Comedy for Serious People, ja se asettaa tekstin tunnelman heti alussa. Se on kevyt ja sarkastinen, jonka dialogi on välillä aivan erinomaisen mainiota. Onneksi luin englanniksi, sillä en mitenkään usko, että suomennos pystyisi täysin vangitsemaan brittiläisen huumorin ainutlaatuisuutta.

Jack. [In a very patronising manner.] My dear fellow, the truth isn’t quite the sort of thing one tells to a nice, sweet, refined girl. What extraordinary ideas you have about the way to behave to a woman!

Algernon.  The only way to behave to a woman is to make love to her, if she is pretty, and to some one else, if she is plain.

Yksi näytelmän keskeisistä henkilöistä, Algernon nimeltään, on ilkikurinen veikkonen, jonka täydellinen hienotunteisuuden puute sai minut hihittelemään monet kerrat. Nykypäivänä moinen hyvän maun rajoissa pysyvä röyhkeys ei hetkauttaisi ketään, mutta 1890-luvun lopun kontekstissa kuvittelisin hänen käytöksensä kohahduttaneen ainakin vanhempaa seurapiiriväestöä.

Wilde saa paljon huumoria irti ylemmän luokan konventioista. Avioliiton ei suinkaan tule syntyä intohimoisen rakkauden pohjalta, vaan etukäteen järjestely avioliiton osapuolien toiveista välittämättä on ainoa oikea tapa.

Gwendolen. I am engaged to Mr. Worthing, mamma. [They rise together.]

Lady Bracknell. Pardon me, you are not engaged to any one. When you do become engaged to some one, I, or your father, should his health permit him, will inform you of the fact. An engagement should come on a young girl as a surprise, pleasant or unpleasant, as the case may be. It is hardly a matter that she could be allowed to arrange for herself . . ."

Niin, eikös se ole aivan itsestäänselvää, hyvänen aika sentään! Minua huvittaa erityisesti, kuinka Lady Bracknell ilmaisee mielipiteensä sellaiseen topakkaan malliin, ettei niille noin vain sanota ei. Mutta ei hänen tahtonsa alle sentään täysin mukisematta taivuta:

"Lady Bracknell. In the carriage, Gwendolen! [Gwendolen goes to the door. She and Jack blow kisses to each other behind Lady Bracknell’s back. Lady Bracknell looks vaguely about as if she could not understand what the noise was. Finally turns round.] Gwendolen, the carriage!

Gwendolen. Yes, mamma. [Goes out, looking back at Jack.]

No, nyt tästä kirjoituksesta tulee pelkkää innostunutta referointia. En lue näytelmiä oikeastaan ikinä, eikä Wildenkään teos sentään niin täydellinen ollut, että yrittäisin aktiivisesti hankkia lukupinooni lisää samanlaisia tekstejä vastaisuudessa. Opiskelujen pakolliset perus Shakespearet ovat riittäneet tähän asti, sillä pelkkään dialogiin pohjautuva teksti ei onnistu pitämään keskittymistäni kasassa erityisen pitkään. Teatterin yleisössä tekstin omaksuminen on toki sitten paljon mukavampi ja helpompi juttu, harmillisen kallista hupia vain. Voisin kuitenkin kuvitella lukevani näytelmiä silloin tällöin välipaloina pidempien ja vakavampien romaanien lomassa, sillä ainakaan The Importance of Being Earnest:in kaltaisten tekstien kohdalla ei tarvitse järkeillä turhia. Huolettomuus leimaa sellaisiakin aiheita, jotka todellisuudessa voisivat olla traagisia tai surullisia, kuten juuri kielletty rakkaus. Joka kuitenkin tässä tapauksessa on niin heppoisin perustein rakennettu, että se on vaarassa kaatua yhteen niin triviaaliin seikkaan kuin miehen etunimeen.

Voihan tekstin nähdä kritiikkinäkin sosiaalisia paineita ja yhteiskuntaluokkien pinnallisia sääntöjä kohtaan. Kahden naisen kohdatessa toisensa ensi kerran he luulevat ensin olevansa kihloissa saman miehen kanssa, mutta kissatappelua on turha odottaa. He keskustelevat sivistyneesti keskenään ja tyytyvät korkeintaan näpäyttämään toisiaan ivallisten kommenttien muodossa. Mutta roolit on kuitenkin vedettävä päälle heti, kun todistajia on läsnä:

Cecily. Do you suggest, Miss Fairfax, that I entrapped Ernest into an engagement? How dare you? This is no time for wearing the shallow mask of manners. When I see a spade I call it a spade.

Gwendolen. [Satirically.] I am glad to say that I have never seen a spade. It is obvious that our social spheres have been widely different.

[Enter Merriman, followed by the footman. He carries a salver, table cloth, and plate stand. Cecily is about to retort. The presence of the servants exercises a restraining influence, under which both girls chafe.]

Merriman. Shall I lay tea here as usual, Miss?

Cecily. [Sternly, in a calm voice.] Yes, as usual. [Merriman begins to clear table and lay cloth. A long pause. Cecily and Gwendolen glare at each other.]

Gwendolen. Are there many interesting walks in the vicinity, Miss Cardew?

Cecily. Oh! yes! a great many. From the top of one of the hills quite close one can see five counties.

Gwendolen. Five counties! I don’t think I should like that; I hate crowds.

Cecily. [Sweetly.] I suppose that is why you live in town? [Gwendolen bites her lip, and beats her foot nervously with her parasol.]

Gwendolen. [Looking round.] Quite a well-kept garden this is, Miss Cardew.

Cecily.  So glad you like it, Miss Fairfax.

Ja niin edelleen. Kohteliaan small talkin hyvin käyttäytyvät tytöt osaavat unissaankin, aivan yhtä taitavasti kuin pisteliäiden piikkien ujuttamisen keskustelun rakosiin.

Mutta minä en lukenut näytelmää  yhteiskuntakriittisenä kannanottona, sillä sen hilpeys ohjaa näkemään sen vain viattomana komediana, jonka päätehtävä on viihdyttää ja naurattaa yleisöänsä. Sitä paitsi nyt on kesäloma, joten en jaksa analysoida (niin kuin olisin muuten niin ahkera sillä saralla).

Siri Hustvedt - Kesä ilman miehiä

Viimeksi luin Siri Hustvedtilta hänen omaelämäkerrallisen, hyvin faktapohjaisen teoksensa Vapiseva nainen - hermojeni tarina. Se oli mielenkiintoinen mutta hieman raskas juuri suuren tietomääränsä takia. Kesä ilman miehiä on jälleen kaunokirjallisempaa Siriä, vetävää ja vahvaa kerrontaa rakkauden ympäriltä.

Mian mies Boris haluaa pitää paussia avioliitosta nuoren ranskattaren takia, mikä sekoittaa Mian pään. Hän joutuu vähäksi aikaa mielisairaalaan, eikä prosessi ole läheskään lopussa hänen päästessä takaisin ulkomaailmaan. Mian vihan laantuessa jäljelle jää muisto rakkaudesta ja kaikesta menneestä, joka näyttäytyy yhtäkkiä ainakin osittain uudessa valossa. Ero, tilapäinen tai ei, nostaa uusia ajatuksia pintaan. Ilman Borista Mia joutuu määrittämään itsensä uudelleen oman historiansa ja lähipiirinsä kautta. Terapiasta on hyötyä, mutta suurin rooli on läheisillä ja elämän sattumanvaraisuudella.

Hustvedtin romaani rakentuu voimakkaan kertojan varaan. Asiasta toiseen hypitään riuskasti ja Mian muistot vaihtelevat lennokkaasti nykyhetken kanssa. Mia puhuttelee usein suoraan lukijaa: "Mia, te sanotte, asiaan. Rauhoittukaa, hengittäkää syvään, niin koetan puhua lyhyesti." Johtuuko se sitten siitä, että luen harvoin kirjoja, joissa tätä keinoa käytetään, mutta itse aina hätkähdän huomatessani fiktiivisen hahmon suuntaavan huomionsa suoraan minuun. Tuntuu melkein siltä, kuin tirkistelisin salaa hänen yksityiseen maailmaansa, mikä on täysin naurettavaa, Miahan suorastaan kutsuu lukemaan itsestään. Ja, no, kuten sanottu, onhan hän tosiaan pelkkää fiktiota.

Mutta vaikka tarina on vakavaan aiheeseen nähden kepeästi kirjoitettu, ovat sen hahmot samalla uskottavia. Kenties hieman liioiteltuja - Mian tytär on räiskyvä, hyppelehtivä, jotenkin niin stereotyyppisen nuorekas hurjapää - mutta realistisia. Mia on kuin kuka tahansa lempeä ja älykäs keski-ikäinen nainen (en itse asiassa ole varma hänen iästään, mutta näin oletan), jota kohtaan tuntee myötätuntoa vain koska hän on niin kiva. En haluaisi käyttää tuota kulunueen arkista, suorastaan mitäänsanomatonta sanaa, mutta kun kiva hän nyt on, ilman noita kahta negatiivissävytteistä ominaisuutta. Myös Boris näyttäytyy yllättävää kyllä lähes sympaattisessa valossa. Pettäminen ei mielestäni ole missään tapauksessa ikinä mitenkään hyväksyttävää eikä anteeksiannettavaa, mutta Boriksen yritykset saada Mia takaisin olisivat varmasti keränneet minun sympatiani, jos ne eivät olisi heti alussa kasaantuneet pysyvästi Mian puolelle.

Mainitessani Mian älykkyyden viittasin siihen, että hänen pohdintojensa höysteenä on jonkin verran satunnaisia tiedonpätkiä, joista huomaa, kuinka lukenut Hustvedt on. Ellei hän ole varta vasten valistanut itseään kyseisten oppien osalta juuri tätä romaania varten, mitä epäilen suuresti.

Teille ei varmaan tule yllätyksenä, että meidän aivomme eivät juuri poikkea nisäkässerkkujemme rottien aivoista. Minun rottamieheni on käyttänyt elämänsä todistaakseen sen, että on olemassa käsitys minuudesta, joka on subkortinaalinen ja yhteinen useille lajeille ja että sama pätee niiden aivojen alueiden ja neurokemiallisten toimintojen kanssakäymiseen, jotka ovat meille yhteisiä.

Eläinkunnan lisäksi Hustvedt on ujuttanut mukaan faktoja muun muassa kirjallisuudesta, filosofiasta ja ihmisen biologiasta. Isoina annoksina tiedonmuruset voisivat kääntyä puuduttavan luennoinnin puolelle, mutta lyhyinä kappaleina ne ovat piristäviä poikkeamia muutoin melko yhtenäisen, vain ajassa poukkoilevan keksityn tarinan lomassa. Tai mistä minä tiedän onko se keksitty, mutta Mian vertaaminen Siriin tuskin on mielekästä. Joskus lukiessa minun täytyy muistuttaa itseäni, että minä-kertoja ei koskaan tarkoita kirjailijan omaa ääntä, mutta joskus yhtäläisyyksien vetäminen on liian helppoa. Nyt kuitenkaan ei, sillä ellei Vapisevan naisen sisältöä lasketa, en tiedä Hustvedtistä paljon mitään. Paitsi että hän on naimisissa Paul Austerin kanssa, mikä on mielestäni jotenkin erityisen sympaattista. Kuvittelen heidät istumassa vierekkäin jostakin tummasta puusta tehdyn kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa omia menestysromaanejaan kodikkaan, pehmeävaloisen lampun palaessa taustalla.

Jospa vielä palaisin asiaan. Kirjassa on monia sivuhahmoja, kuten Mian (meinasin kirjoittaa Sirin) riitelevät naapurit ja hänen vetämänsä runokurssin esiteini-ikäiset osallistujatyttöset. Aluksi loukkaavia, myöhemmin lähes hyvässä hengessä keskustelevia viestejä Mialle lähettävä Nobody on myös oma arvoituksellinen lukunsa, joka jää ärsyttävää kyllä ratkaisematta. On toki myös mahdollista, että Nobody on olemassa vain Mian pään sisällä. Kuten Mian muuttuvia tunteita ja voimaantumista, on sivupolkujakin mielekästä seurata. Niillä ei sinänsä ole mitään tekemistä minkään kanssa, ne vain ovat Mian elämän satunnaisia käänteitä. Olen tainnut lukea liikaa dekkareita viime aikoina, koska kaikki tarinalinjat, jotka eivät loogisesti liity pääjuoneen, tuntuvat merkillisiltä. Yritin hetken hakea niille oikeutusta, kunnes tajusin, etteivät ne tietystikään tarvitse mitään rationaalista syytä ollakseen olemassa kirjan maailmassa. Ne tekevät Kesästä ilman miehiä sen, mitä se on: toiveikkaan ja viihdyttävän.

Liza Marklund - Punainen susi / Nobelin testamentti / Elinkautinen

Olen lukenut Liza Marklundilta monta kirjaa aiemmin, mutta jostain syystä muistin hänen kirjoittavan perustylsästi ja turvallisesti. Mielikuva pitää osittain paikkansa, mutta ei missään nimessä täysin. Luin lyhyen ajan sisällä kolme peräkkäistä osaa Annika Bengtzonin ympärillä pyörivästä sarjasta, ja ilahduin kovasti kun huomasin, että osia on vielä kaksi jäljellä. En kuitenkaan halunnut ahmia itselleni dekkari- ja Annika-ähkyä, joten säästän viimeiset palaset myöhempään.

Punaisessa sudessa Annika paljastaa mysteeristen murhien takana olevat terroristit, Nobelin testamentissa Annikan selvittämät murhat liittyvät - yllätys yllätys - Nobel-juhliin ja Alfred Nobeliin, ja Elinkautisessa kaikkien arvostaman ja kunnioittaman poliisin murhasta syytetty henkilö ei ehkä olekaan syyllinen, jolloin Annika rientää apuun. En usko, että juonikuvioiden enemmästä avaamisesta on paljonkaan hyötyä. Itse murhamysteerien käänteet kun eivät ole kirjojen mielenkiintoisinta antia, vaikka dekkareista puhuttaessa juonen väheksyminen voikin tuntua oudolta. Minulle mielekkäämpää seurattavaa olivat Annikan henkilökohtaiset elämänvaiheet, etenkin avioliiton ja hieman myös toimittajanuran kehittyminen Kvällspressenin parissa.

Ehkä joku ihmettelee, miksi luen dekkareita, jos en välitä erityisemmin jännittävien salapoliisikuvioiden seuraamisesta. Kyllähän ne tuovat mukavaa vaihtelua ihmissuhdedraamaan, mutta pelkkää rikollisten jahtaamista en jaksaisi millään. Marklund sukeltaa välillä oikein antaumuksella Annikan tutkimustyön syövereihin, ja hän kirjoittaa tarkasti jokaisesta Annikan näppäilemästä hakusanasta ja hiiren klikkauksesta. Kenties se on loogista ja auttaa lukijaa ymmärtämään Annikan ajatuksenkulkua, mutta vähemmälläkin selviäisi. Varsinkin kun pointtina ei ole selvittää kuka rikoksen on tehnyt, vaan miksi, eikä sitä yleensä löydä Googlesta.

Marklund näyttää rakastavan poliittisten koukeroiden sekoittamista tarinaan ja rikollisten motiiveihin, mille en myöskään erityisemmin lämpene. Marklund on käsittääkseni saanut kehuja yhteiskuntakriittisyydestään, mitä vastaan minulla ei toki ole mitään. Pitkähköt selitykset Annikan miehen Thomasin työstä oikeusministeriössä lakimuutosehdotusten parissa ovat silti mielestäni tarpeellisia vain silloin, kun hän ja Annika saavat niistä riidan aikaan. Muuten en ymmärrä minkä takia hänen tekemisiään täytyy kuvailla. Kiinnostavampiakin aiheita kirjoista löytyy, kuten koko mediakentän kehitys ja sähköisten medioiden mullistava vaikutus. Tosin varsinkin Punaisen suden tietotetekniikka alkaa olla melko vanhentunutta ainakin internetin parissa kasvaneen sukupolven näkökulmasta.

Kvällspressenin päätoimittajan ahdistus lehden muutosten takia tulee erittäin selväksi, ja oletan monien hänen suorastaan masennusta muistuttavien stressikohtaustensa alustavan jotakin suurempaa. Hän on monesti tyytymätön Annikan toimintaan ja ajattelee kerran pahaenteisesti, että Annikan täytyy lähteä, joten ei ole vaikea arvata, mitä tuleman pitää. Toivottavasti Marklund yrittää hämätä lukijaansa, muuten kuvaukset ovat hieman kyllästyttävän alleviivaavia. Varsinkin Elinkautisessa asia käy erittäin selväksi: toimitus on kriisissä ja Annika liian itsenäinen ja huimapäinen. Toivottavasti seuraavassa kirjassa siirrytään eteenpäin.

Olin erittäin tyytyväinen siihen, kuinka Marklund osaa herättää raivoa ja epäuskoa ihmissuhdekuvauksillaan. Annikan kuihtuva avioliitto ja epäreiluuksia tihkuvat riidat Thomasin kanssa saivat minut kiehumaan sisältä kerran jos toisenkin. Myös Annikan itsekkään ja lapsellisen parhaan ystävän käytös sai minut tuhahtelemaan ärsyyntyneesti, vaikka uskottavuuden kanssa oli etenkin Elinkautisessa hieman niin ja näin. Kaikki ihmiset eivät suinkaan ole kivoja ja kilttejä, mutta mietin monet kerrat, että ei kai kukaan edes suht koht tasapainoinen ihminen noin ilkeä voi olla, ei se käy järkeen. Minun tekisi hirvittävästi mieli paljastaa epäuskottavin kohtaus ja päivitellä tilanteen absurdiutta, mutta en nyt ehkä sorru niin suuriin juonipaljastuksiin.

Marklundin lahjakkuus kirjailijana tulee esiin etenkin Nobelin testamentin viimeisissä luvuissa, jolloin tapahtumat lähtevät vierimään salamannopeasti ja kaikki pahin mahdollinen tapahtuu samaan aikaan. Luin kirjaa eräänä yönä yksin olohuonemme sohvalla yhden pienen valon palaessa, enkä jälkeenpäin meinannut uskaltaa kipittää pimeää käytävää pitkin makuuhuoneeseen. Kirjat eivät sinänsä ole pelottavia, mutta kyllä ne saavat kämmenet hikoamaan ja silmät vilistämään turbovauhtia riviltä toiselle pakottaen selvittämään, kuinka huonosti lopussa käy. Jos eläytyy riittävästi, voin rehellisesti luvata suorastaan hurjan lukuelämyksen.

Kaikkien ainesosien tasapainottelu - poliittiset kuviot, Annikan yksityiselämä ja vaikeat ihmiset, mysteerien ratkaisujen etsinnät ja vielä eri henkilöiden näkökulmien välillä poukkoilu - aiheuttaa välillä yllättävää kyllä sen, että tapahtumat junnaavat paikoillaan. Kaikkea pitäisi ehtiä käsitellä, ja juuri kun tilanne on muuttumassa mielenkiintoiseksi, hypätään aivan muualle toisen ihmisen pariin. Myös se vaikuttaa, että Annikan yhdistetty toimittaja- ja salapoliisityö koostuu suurimmaksi osaksi kahdenkeskisistä keskusteluista, puheluista ja tietokantojen läpikäymisestä, joten paljon huimia käänteitä on turha odottaa. Vain lopussa vyyhtien purkautuessa Marklundin aikaansaama jännitys kohoaa kutkuttavaksi, muutoin huomasin välillä jopa pitkästyväni. Myös Elinkautisen päätös oli kahteen aikaisempaan romaaniin verrattuna pettymys, sillä huipentumaksi tarkoitettu hengenvaarallinen tilanne loppuu ennen kuin ehtii alkaakaan.  Kirjojen ansiot menevät kuitenkin ehdottomasti tylsien puolien edelle!

Maria Gripe: Agnes Cecilia - en sällsam historia

Heräsin eräänä aamuna mielessäni kiehtovan salaperäinen kansikuva ja kirjailijan nimi, jota en millään saanut kokonaisena päähäni. Muistin vain, että olin lukenut muutamia samaan sarjaan kuuluvia kirjoja nuorena, ja että niihin liittyi olennaisesti varjot ja yliluonnollisuus. Pienen googlailun jälkeen muistini alkoi muodostaa yhä selkeämpiä kuvia, kunnes pääsin jopa niin pitkälle, että pyöräilin viereiseen kirjastoon hakemaan kaikki teokset, jotka hyllystä vain löytyivät Maria Gripen nimen kohdalta. Tai no ei kaikkia, vain Agnes Cecilia ja Varjo-sarjan. Kirjoitan jälkimmäiseen sarjaan menevistä yhdessä postauksessa sitten joskus, mutta nyt on vuorossa itsenäinen teos, joka ilmestyi 1981.

Teini-ikäinen Nora asuu sijaisperheen luona menetettyään lapsena isänsä ja äitinsä. Perheeseen kuuluvat lempeät vanhemmat sekä Dag, Noraa hieman vanhempi poika. Vaikka Nora on ollut osa perhettä vuosikausia, hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi silloin tällöin. Uuteen taloon muutto tuo kuitenkin tullessaan muutakin ajateltavaa, kun Noran luona alkaa käydä mystinen vierailija. Häntä ei voi nähdä (aluksi) eikä hänestä kuulu muuta kuin askeleet, mutta Nora voi aistia hänen läsnäolonsa. Mikään säikyttelyyn pyrkivä kummitustarina ei kuitenkaan ole kyseessä, sillä vieras ei ole liikkeellä pahoin aikein. Pikkuhiljaa Noralle alkaa tulla salaperäisiä viestejä, jotka johdattavat hänet selvittelemään vuosikymmeniä sitten tapahtuneita dramaattisia ja traagisia käänteitä, jotka linkittyvät hänen omaan elämäänsä.

Tarkastin vuonna 2001 aloittamastani luettujen kirjojen listasta, että pitelin Agnes Ceciliaa käsissäni viimeksi 13-vuotiaana! Mikähän ihme sai minut palaamaan siihen lähes kymmenen vuotta myöhemmin? Epäilin aluksi, että kirja olisi liian yksinkertainen ja pitkäveteinen jaksaakseni lukea sitä loppuun asti, mutta ilmeisesti aliarvioin varhaisteineille suunnattua kirjallisuutta. Eiväthän 13-vuotiaat kuitenkaan enää lapsia ole? Kirja oli nimittäin yllättävän vetävä ja juoni melko koukeroiseksi solmittu. En rehellisesti sanottuna muistanut tai edes osannut aavistaa loppuratkaisua, vaikka kaksi muuta kohtaa olivatkin jääneet tarkasti mieleen ensimmäiseltä lukukerralta. Niissä Nora välttyy täpärästi vakavalta loukkaantumiselta, koska joku sattuu soittamaan hänelle vahingossa juuri oikealla sekunnilla. Voin vain kuvitella kuinka vaikuttunut ja helpottunut 13-vuotias minä oli kyseisistä läheltä piti-tilanteista.

Kirja menee selkeästi nuortenkirjallisuuden lokeroon paristakin syystä. Myönnän olleeni alussa hieman säikky, jos luin kirjaa yksin kotona illalla, sillä hiljaisessa talossa kaikuvat näkymättömän henkilön askeleet alkoivat olla liian helposti kuviteltavissa. Vielä kun lisätään aavemainen kellon tikitys - kellon, jonka olisi määrä olla rikki - aina askelten ilmaantuessa, säpsähtelin lukiessani jo jokaista kämpässämme kuuluvaa risahdusta ja naksahdusta. Pelokas ilmapiiri laantui kuitenkin heti, kun yliluonnolliset kohtaukset alkoivat muuttua lentävän mielikuvituksellisiksi. Noran huone vaihtuu pariin otteeseen muutamia vuosikymmeniä sitten talossa eläneen tytön huoneeksi, eikä Nora tunnu olevan käänteestä kovinkaan ihmeissään. Hän hyväksyy olevansa hetken aikaa vieras huoneessaan sillä aikaa kun toinen nainen tanssahtelee hänen edessään. Kun kirja muuttuu puhtaaksi fantasiaksi, olkoonkin että fantasiakohtaukset ovat vain lisämausteita muuten realistisessa tarinassa, katoaa  kaikki karmivuus. Se ei tietystikään ole automaattisesti negatiivinen ominaisuus, se vain ohjaa lukukokemusta erilaiseen, satumaiseen suuntaan.

Vaikka kehuin teosta vetäväksi, se ei imaise mukaansa. Syy-seuraussuhteita selitetään välillä naurettavuuden rajoille asti, eikä mikään jää vahingossakaan epäselväksi. "Hän teki niin ja näin koska sitä ennen tapahtui sitä ja tätä" on ilmeisesti ollut kirjailijan peruskaava alusta loppuun. Minulle ei kertaakaan tullut halua makoilla lukemassa kirjaa tuntikaupalla, sillä liika perusteellisuus kerronnassa alkoi nopeasti kyllästyttää. Kirjalla on kuitenkin muita viehättäviä ominaisuuksia, kuten päähenkilöiden viattomuus (milloin 15-vuotiaat ovat viimeksi olleet niin naiiveja ja lapsenomaisia kuin Nora? Kenties juuri 80-luvun alussa?) ja juuri ylempänä mainittu sadunomaisuus. On rentouttavaa lukea välillä jotakin, joka on niin erillään nykyisestä yhteiskunnasta ja sen ongelmakeskeisyydestä. Norallakin on ongelmia, mutta koko ajan on selvää, että kaikki käy lopulta parhain päin.

Uskon Maria Gripen nousseen suosioon sen takia, että hänellä on taito käsitellä monille varmasti tuttuja vaikeita asioita ovelasti sellaisin keinoin, jotka tuntuvat lapsista ja nuorista tutuilta ja joihin heidän on helppo samaistua. Nora saa seurakseen nuken, johon hän turvautuu aina kun tuntee itsensä yksinäiseksi. Kun ennen niin lähestyttävä luottoystävä Dag alkaa viettää iltojaan poissa kotoa toisen tytön seurassa, on nukesta apua. Nora hoivaa ja hellii nukkea sellaisella antaumuksella, että olin välillä jopa hieman ihmeissäni. Siinä on ainakin oiva esimerkki 15-vuotiaiden kehittymisestä, sillä kuka enää nykypäivänä omistaa nukkeja siinä iässä, saati sitten leikkii niillä? Ja oliko se normaalia edes kolmekymmentä vuotta sitten? Kirjassa nukke tosin edustaa todellista henkilöä, jonka kohtaloa Nora jatkuvasti selvittää, joten kyseessä ei ole mikä tahansa leluilla leikkiminen. Kirjassa käydään myös läpi määritelmiä sille, kenet voi laskea läheiseksi tai sukulaiseksi ja millä perustein, eikä luokkaerojen vaikutusta ole unohdettu.

Melkein hävettää kirjoittaa näin määrätietoisesti NUORTEN näkökulmasta, sillä liika luokittelu ja osoittelu on rajoittavaa. Ja kenties jollain tapaa kirjalijan työtä alentavaa? Kirjoja ei pitäisi lukea tietyn genren lasit silmillä, vaan puhtaalta pöydältä. En tarkoita, että nuorille suunnattu kirjallisuus olisi mielestäni jotenkin alemmalla tasolla tai vähemmän kunnioitettua kuin muu kirjallisuus, en suinkaan. Agnes Cecilia kuitenkin täyttää sellaisia ominaisuuksia, joita nuortenkirjallisuudelle selkeästi kuuluu (jos nyt mitään kandintyöstäni muistan, se kun pohjautui nuortenkirjallisuuden konventioille), ettei teosta ole mahdollista olla luokittelematta. En siis aio lähteä orastavaan häpeilyyni mukaan, vaan kehun Agnes Ceciliaa rehdisti hyvin kirjoitetuksi ja juoneltaan kekseliääksi nuortenkirjaksi.

Riikka Pulkkinen - Totta

Olen jollain kumman keinolla onnistunut välttämään (tai unohtamaan) kaikki arvostelut tästä romaanista. Tietystikään en ole voinut olla huomaamatta Riikka Pulkkisen saamaa huomiota yleisesti, mutta itse kirjaa koskevat tekstit ovat menneet minulta ohi. Tavallaan minua harmittaa, ettei kukaan ole kehottanut minua lukemaan kirjaa aikaisemmin, ja ettei sitä ole hehkutettu ihan kaikkialla, niin että Pulkkisesta tietämättömät osaisivat tarttua romaaniin. Mutta tavallaan olen myös tyytyväinen, että tämän ihanan kirjan sisältö aukesi minulle täytenä yllätyksenä. En tiennyt lainkaan, mistä ja kenestä tarina kertoo, joten luulen kokemuksen olleen kokonaisvaltaisempi kuin mitä se olisi saattanut olla ennakko-odotusten paineessa.

Heti ensimmäisten sivujen aikana käy selväksi, että tarinasta tulee surullinen. Tunsin itseni liikuttuneeksi ennen kuin edes kunnolla tiesin, millaisiin henkilöihin olin tutustumassa. Mieleeni välähti oitis sanonta, jossa suru painaa tai puristaa rintaa. Alussa on siis kaksi vanhempaa henkilöä, Martti ja hänen vaimonsa Elsa, joka on kuolemassa syöpään. Hänellä on hyviä päiviä, jolloin sairautta ei edes huomaa, ja häntä voidaan hoitaa kotona. Sitten on huonoja päiviä, jolloin hänellä on kipuja ja jolloin hän purkaa turhautumisensa tyttäreensä Eleonooraan. Elsan kohtalo, jota minä en onnekkaana ole omassa elämässäni vielä joutunut kohtaamaan ja joka siksi luettuna herätti yllättäviä tunteita, on sen verran tavallinen, ettei siihen liity suurta dramatiikkaa. Kuoleminen on osa elämän kiertokulkua, ja kirjan henkilöistä Elsa on se, joka vaikuttaa sisäistäneen tämän kenties jopa parhaiten. Hänen tyyneytensä vaikuttaa osittain lohduttavasti muihin, mutta prosessi on siitä huolimatta  raskas, tietysti.

Eleonoraalla on kaksi tytärtä, joista vain Annan elämään sukelletaan syvemmälle. Kun hän saa tietää isovanhempiensa perheessä 60-luvulla  tapahtuneesta kolmiodraamasta, hän alkaa selvittää rakastajattaren  Eevan tarinaa, josta on aiemmin vaiettu täysin. Kerronta vaihtelee kolmen sukupolven välillä, tai oikeastaan voisi puhua neljästä. Nykyaikaa viedään eteenpäin Martin, Annan ja Eleonooran näkökulmista, menneisyyttä kelataan auki Eevan silmin. Keino on yllättävä ja tuo tarinaan aivan ainutlaatuisen kerroksen kulkiessaan rinnakkain Annan paljastamien salaisuuksien ja Martin muisteluhetkien kanssa. Salaperäinen loppuratkaisu on taitavasti sommiteltu: tapahtumien yleinen luonne paljastetaan lukijalle etukäteen, mutta syitä ja yksityiskohtia täytyy odottaa jännityksessä.

Totta ei suinkaan ole tarina pelkästään kuolemasta ja siihen liittyvistä menetyksen tuskista. Se on tarina rakkauden monimuotoisuudesta, siitä kuinka täyteläistä ja kaunista mutta myös epäreilua se voi olla. Totta kertoo kuinka historia toistaa itseään, kuinka paljon ihmiset voivat muuttua ajan myötä ja kuinka he alkavat muistuttaa toisiaan huomaamattaan. Kuinka paljon eri rooleja on omaksuttava, kuinka äiti on toiselle tytär ja kuinka sekin voi vanhemmiten kiepsahtaa päälaelleen.

Pulkkinen pyörittelee pääteemoja sellaisella kauneudella, että koko tarina lentää eteenpäin aivan liian nopeasti. Jos en olisi niin ihastunut hahmoihin ja pakahduttavaan tarinaan, kutsuisin kirjoitustyyliä melodramaattiseksi. Mutta koska sanalla on minun korvissani hieman pisteliäs sävy ja tuo mieleeni tekotaiteellisen paatoksen (olenko yksin mielikuvani kanssa?), ja koska olen sulaa vahaa Pulkkisen taitojen edessä, en leimaa tekstiä mokomalla kuvauksella. Pulkkisen kirjoittamana kauneuden ja surun yhdistelmä on tyylikäs.

Lukijan silmien eteen rakennetaan kokonainen fiktiivinen henkilö ainoastaan muutamalla sanalla, ja se henkilö on kaiken lisäksi uskottava. Hahmoilla ei kenties ole kovinkaan paljon variaatiota keskenään, mutta yhdestä perheestähän tässä puhutaankin. Tietynlainen muilta salassa pidettävä herkkyys tai haavoittuvuus kulkee selvästi geeneissä. Pulkkinen kertoo tarinaa pienten yksityiskohtien kautta, ja jollain tapaa teksti on vähäeleistä mutta sisältää samalla kokonaisen maailman. Pulkkisen ei tarvitse huutaa täysillä, vaan hän tekee paljon intensiivisemmän ja järisyttävämmän vaikutuksen pelkällä kuiskauksella.

Nautin erityisesti siitä, että romaani on niin selkeästi suomalainen. Kuvaukset mökkielämästä saivat minut sellaisen ikävän valtaan, että melkein varasin junaliput Seinäjoelle, missä isovanhempieni kesähuvila sijaitsee. Rakkaus hiljaisen järven rannalla vietettyihin kuulaisiin kesäiltoihin taitaa olla sellainen perisuomalainen ilmiö, joka tulee aina siirtymään sukupolvelta toiselle. Toivottavasti. Urbaanissa elossa on puolensa, mutta se ei voi koskaan korvata kokonaan sitä syvää onnellisuuden tunnetta, jonka mökkielämä luo. Pulkkinen havahduttaa myös ajattelemaan omia sukujuuria ja etenkin isovanhempia. Lapsenlapset ovat tottuneet näkemään heidät pelkästään yhdenlaisessa hoivaavassa roolissa, vaikka joka ikisellä on ollut nuoruutensa ja aikansa ennen vakiintuneita perheitä. Niin itsestäänselvä asia, joka kuitenkin oli minulta täysin unohduksissa.

Ja nyt, jos olette minun tavoin unohtaneet kaikki Totta-romaanista lukemanne arvostelut, ettekä ole vielä antaneet itsellenne mahdollisuutta muodostaa teoksesta omaa mielipidettänne: lukekaa tämä kirja! Mieluiten heti! Se on haikea (yritän nykyään välttää tuota naistenlehtimäistä sanaa, mutta tähän romaaniin se sopii liian täydellisesti) muttei liian murheellinen, vakavahenkinen vavahduttava romaani pienen hymynkareen kera.

Stieg Larsson - Flickan som lekte med elden

Siitä on lähes tasan kolme vuotta kun luin Stieg Larssonin Millenium-trilogian ensimmäisen osan. Olen nähnyt sen sittemmin sekä ruotsalaisena että jenkkiläisenä elokuvaversiona (molempien Lisbethit ovat niin sykähdyttäviä että huh!), joten tapahtumat olivat suhteellisen tuoreina mielessä, kun siirryin lukemaan toista osaa. Niille, joille dekkaritrilogian juoni on tuntematon: päähenkilöinä ovat toimittaja Mikael Blomkvist ja omalaatuinen hakkeri ja oletettujen vakavien psyykkisten ongelmien takia holhottavaksi julistettu Lisbeth Salander, jotka ajautuvat ekassa osassa selvittämään yhdessä kymmenien vuosien takaista murhamysteeriä. Heidän välilleen kehkeytyy takkuilevasta alusta huolimatta romanttinen suhde, joka päättyy Lisbethin huomatessa, että Mikaelilla on toinenkin rakastajatar. Samassa romaanissa Lisbeth joutuu myös moneen otteeseen holhoojansa Nils Bjurmanin hyväksikäyttämäksi, jonka hän kostaa kekseliään suunnitelman avulla saaden Bjurmanin lopulta taipumaan täysin omaan valtaansa.

Toisessa osassa Lisbeth on katkonut väliin jokaiseen tuttuunsa Ruotsissa ja matkustellut vuoden ympäri maailmaa. Melko pian takaisin palattuaan kaksi Mikaelin toimittajaystävää murhataan omassa asunnossaan, ja hieman myöhemmin Bjurman löydetään omasta kämpästään suuri luodinreikä kallossaan. Rappukäytävään heitetystä murha-aseesta löytyy Lisbethin sormenjäljet, ja koska ase on rekisteröity Bjurmanin nimiin, Lisbethin oletetaan yksin olevan syyllinen kolmoismurhaan. Hänet etsintäkuulutetaan, hänen valokuvansa läiskäistään jokaisen sanomalehden etusivulle ja hänet leimataan täyshulluksi psykopaattimassamurhaajaksi. Mikael ja pari muuta kuitenkin uskovat hänen syyttömyyteensä, joten Lisbeth ei ole ainoa, joka omistautuu oikeiden syyllisten löytämiselle. Mikaelin murhatut ystävät ovat olleet aikeissa paljastaa laajan ihmiskauppaan sekaantuneen ringin, tai ainakin monen asiakkaan henkilöllisyyden, joten etsiessään murhaajaa tai murhaajia Mikael ja Lisbeth saavat samalla koko ajan lisää tietoa kokonaisesta rikollisesta organisaatiosta. He eivät kuitenkaan toimi yhdessä, vaan Lisbeth pitää tarkkaan huolta siitä, ettei taas tee mielestään pahaa virhettä ja kiinny Mikaeliin liiaksi. Heidän harvat keskustelunsa käydään salamyhkäisesti tietokoneen avulla.

Lisbeth on kokenut elämänsä aikana hyväksikäyttöjä ja väkivaltaa sen verran, että hän on kasvanut täydellisen riippumattomaksi muista ihmisistä. Hän ei haaskaa aikaan turhiin ystävällisyyden eleisiin vaan antaa itsestään kylmän ja kovan kuvan. Eikä se ole pelkkä ulkoinen vaikutelma, vaan lukijan päästessä Lisbethin ajatuksiin hän huomaa, ettei Lisbeth todella ole kiinnostunut hellyydenosoituksista tai toisten ihmisten huomiosta. Hänellä on taito keskittää halutessaan ajatuksensa täysillä vain yhteen asiaan kerrallaan, ja jos hänellä on suunnitelma keksittävänään, hän saattaa istua tuntikaupalla pelkästään ajattelemassa. Ajateltuaan valmiiksi hän yksinkertaisesti menee ja toteuttaa suunnitelmansa.

Lisbeth on epäilyksettä mielenkiintoisin fiktiivinen hahmo pitkään aikaan ainakin dekkarigenren sisällä, huomaahan sen jo siitä mediahuomiosta, jonka kirjoista tehtyjen elokuvien Lisbeth-näyttelijät ovat saaneet aikaan. Hän on yksinkertaisesti cool niin ulkonäöltään kuin käyttäytymiseltäänkin. Huomasin itse kirjoja lukiessani odottavani innokkaasti, milloin seuraavaksi päästään Lisbethin näkökulmaan. Muut eivät vain ole niin kiehtovia persoonia. Kenties se on viehätystä Lisbethin itsenäisyyttä kohtaan, tai kadehdittavan välinpitämätöntä asennetta kohtaan, tai poikkeuksellisen älykkäitä suunnitelmia ja juonia kohtaan. Silloin kuin hänestä joskus harvoin löytyy jokin inhimillisempi puoli, kuten eräs yö kun hän itkee naisen perään, johon hän on huomannut kiintyneensä enemmän kuin olisi halunnut, hetki paisuu harvinaisuutensa takia paljon itseään suuremmaksi ja riipaisevammaksi.

Lisbeth onnistuu pikkuruisesta koostaan huolimatta laittamaan polvilleen kenet tahansa riippumatta vastapuolen koosta tai sukupuolesta, eikä ole poikkeuksellista, että hänen vierailuidensa kohteet jäävät täristen itkemään pelosta ja järkytyksestä Lisbethin lähdettyä, olivat he sitten kuinka raavaita miehiä tahansa. Lisbethillä on nimittäin henkilökohtainen missio kaikessa, mihin hän ryhtyy: hän haluaa rangaista miehiä, jotka vihaavat naisia. Hänen kostolistalleen joutuu jokainen, joka on kohdellut Lisbethiä väärin, mutta hän tekee parhaansa rangaistakseen myös niitä, jotka ovat käyttäneet hyväkseen ketä tahansa puolustuskyvytöntä ja halutonta naista. Ja hän myös saa suunnitelmansa läpi lähes poikkeuksetta. Aina hän ei käytä pelkkää älyään, vaan hän on ketteryytensä ja vikkelän ajattelukykynsä ansiosta varteenotettava vastustaja myös fyysisissä kamppailuissa suuria lihaskimppuja vastaan. On erittäin ilahduttavaa lukea kuinka huvittuneesti ja ivallisesti Lisbethiin aluksi suhtautuvat omahyväiset miehet huomaamavat yhtäkkiä olevansa alakynnessä taistellessaan pieneltä androgyyniltä teiniltä näyttävää henkilöä vastaan.

Romaanilla on toki muitakin ansioita kuin Lisbeth, vaikka nyt innostuinkin kehumaan hänen hahmoaan. Larsson osaa kohottaa jännitystä välillä hieman liiaksikin, sillä hän saattaa kertoa kuinka jokin henkilöhahmoista keksii suuren salaisuuden paljastamatta kuitenkaan sen sisältöä. Vastaukset kyllä tulevat ennemmin tai myöhemmin joko perinteisinä sanallisina selityksinä tai tapahtumien kautta, mutta niitä täytyy odotella aikansa. Bjurmanin etsiessä kuumeisesti Lisbethin lapsuuteen sijoittuvaa, erittäin salaiseksi luokiteltua tapahtumaa, ratkaisun keksiminen kuvataan näin:

Först förstod han inte sammanhanget. Sedan hittade han de rättsmedicinska bilderna och kontrollerade namnet igen. Min gud... det kan inte vara möjligt. Han insåg plötsligt varför ärendet var hemligstämplat. Advokat Nils Bjurman hade fått en jackpot.

(Ne jotka eivät osaa tämänkään vertaa maamme toista virallista kieltä, pahoittelen, mutten aio kääntää sitaattia.) Tällaisen kutkuttavan löydöksen jälkeen kestää vielä kauan ennen kuin papereiden sisältö selviää lukijalle, ja sekös turhauttaa. Samalla se kuitenkin pakottaa lukemaan eteenpäin, mikä kyllä hoituu myös nopeatahtisen kerronnan ja näkökulmien vaihdosten ansiosta.

Tarinaa viedään eteenpäin niin pahisten kuin hyvisten kautta, mikä tuo lisäsävyjä rikosten selvittelyyn. Ihmiskauppoihin sekaantuneille ihmisille ei tietystikään heru myötätuntoa, mutta ihan jokainen ei silti ole yksiselitteisesti hyvä tai paha, kuten harvoin nykydekkareissa muutenkaan. Lisbethin väkivaltaiset kostokeinot ovat oikeutetumpia ja ymmärrettävämpiä kuin eestiläistä alaikäistä tyttöä hyväkseen käyttäneen keski-ikäisen miehen sikailut. Etenkin monet näennäisesti poliisin tai toimittajien piireissä pyörivät henkilöt päätyvät käyttämään valtaansa väärin henkilökohtaisten motiivien, kuten rahanhimon, takia. Teokseen on ujutettu aimo annos mediakritiikkiä, se tulee vahvasti esille jo siinä kuinka nopeasti ja hatarin perustein Lisbeth teilataan lehdistössä poliisin toimesta. Muutenkin toimittajan etiikkaa ja vastuusta koskevia kysymyksiä pyöritellään jonkin verran pohdittaessa sitä, kuinka paljon saa ja kannattaa julkaista joutumatta itse vaaraan tai aiheuttamatta läheisille ongelmia.

Kuten perinteisesti dekkareissa, eivät Larssonin romaanin rikokset selviä ammattilaisten vaan siviilien toimesta. Poliisit ovat hetkittäin täysin hukassa oikeiden syyllisten suhteen ja käyttäytyvät kuin päättömät kanat rynnätessään Lisbethin perään pelkkien sormenjälkien perusteella. Lisbeth ja Mikael ovat niitä harvoja, jotka työskentelevät todellisten ongelmien parissa ja ovat nopeimmiten oikeiden syyllisten jäljillä. Ammattilaisetsiviä ei kuitenkaan leimata kokonaan typeräksi taidottomaksi sakiksi, vaan heidänkin joukostaan löytyy henkilöitä, joihin lukijan on melko helppo tykästyä ja jotka säilyttävät järkevän otteen murhiin.

Flickan som lekte med elden ei ole pelkkää seikkailua ja rikosten selvittämistä, vaan Larsson on panostanut myös ihmissuhteisiin. Kirjassa on muutama romanssi ja yksityiskohtaisia kuvauksia intiimeistä hetkistä, joiden voin helposti uskoa olevan osittaisia merkittäviä syitä Larssonin suurelle suosiolle. Rikosten ratkaisu ja syyllisten etsiminen toimivat romaanien runkona, kun taas henkilöiden kehittyminen ja heidän toisiinsa luomat suhteet täyttävät ne lukuisat aukot, joita ilman jännittävät takaa-ajot tai uusien salaisuuksien selvittäminen käyvät yksitoikkoisiksi.

Romaanin suurin ja ärsyttävin "cliffhanger" on lopetus, josta ei käy selville jääkö Lisbeth henkiin. Pelastus saapuu, mutta onko liian myöhäistä? Samalla viimeisessä kohtaamisessa on väreilevää odotusta myös tunnepuolen suhteen, sillä kaksi toisistaan koko romaanin ajan etäällä pysytelleet henkilöt kohtaavat pitkästä aikaa kasvokkain (onkohan minun ihan turha yrittää piilotella osapuolten nimiä, vai onko jollekin vielä jäänyt epäselväksi, kenen kahden välien lämpenemistä koko romaanin ajan viritellään?). Mielestäni sillä ei ole niinkään väliä, päätyykö kaksikko lopulta yhteen. Oikeastaan toivon, että eivät, sillä haluaisin Lisbethin jatkavan omalla itsenäisellä tavallaan. Mutta jotakin hellyyttävää kahden ihmisen välisessä uudelleen löydetyssä kiintymyksessä aina on, joten en minä protestoi ainakaan kovaan ääneen, jos niin lopulta käy. Palatakseni vielä tämän romaanin loppuun, se on toisaalta ymmärrettävä ja fiksu veto Larssonilta, sillä sen jälkeen viimeistä osaa ei millään voi jättää lukematta. Enkä minä sitä haluaisikaan, sillä jo Lisbeth yksinään on täysin pätevä syy Millenium-trilogian olemassaololle.