Vilja-Tuulia Huotarinen - valoa valoa valoa

Tästä viime vuoden Finlandia Junior-teoksesta on kohistu menneinä kuukausina paljon, eikä suotta. Minun pitäisi ehkä olla pro arvioimaan nuortenteoksia, sillä tein puolitoista vuotta sitten kandintyöni Ihanasta merestä, joka on Kira Poutasen esikoisteos anorektisesta tytöstä. Teos oli myös nuorille suunnattu ja voitti saman palkinnon kuin tämän tekstin aiheena oleva kirja. On kuitenkin harhaanjohtavaa niputtaa kaikki nuortenkirjat yhteen ja luulla, että kun lukee muutaman, hallitsee loputkin. Nuortenkirja-luokituksessa on muutenkin mielestäni jotain halventavaa: kuka haluaisi lukea teineille kirjoitettuja romaaneja vielä aikuisiässä? Mitä niistä muka voisi saada irti, kun oma elämä on saavuttanut aivan toisenlaiset tasot ja teini-iän kömpelöt angstailut on käyty läpi vuosikausia sitten? Vastaus: paljonkin. Ei kirjojen henkilöihin aina tarvitse samaistua voidakseen pitää lukukokemusta mielekkäänä.

Vilja-Tuulia Huotarinen on luonut unenomaisen kertomuksen, joka on melkein kuin haikea satu. Se ei johdu vain runollisesta kielestä, vaan tapahtumien lopullisuudesta ja hiljaisesta pois hiipumisesta, kun taustalla jyllää kuolema, välillä piilossa mutta koko ajan olemassa. valoa valoa valoa on kahden teinitytön rakkaustarina, jonka ennenaikainen lopetus johtuu Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Tytöt itse ovat tietämättömiä siitä, miten pitkäaikaiset ja tuhoisat seuraukset räjähdyksellä on, samoin kuin suuri osa muista asukkaista. Heitä suorastaan neuvotaan olemaan välittämättä, kunnes kirjan loppupuolella aletaan huomata, ettei ehkä olisi kannattanut syödä ketunleipiä luonnosta. Kyseessä ei kuitenkaan sinänsä ole kriittinen kannanotto ydinvoimalatoimintaan tai onnettomuuden jälkeisiin varotoimiin ja niiden puutteisiin, vaan kyseiset asiat rullaavat taka-alalla jonkin suuremman ja paljon tärkeämmän taustana.

Kuinka moni muistaa teini-ikänsä intohimoiset ihastumiset, kun ihastumisen kohteen ajattelu täytti päivän kaikki minuutit ja tunteet olivat niin voimakkaita, että kaikessa tuntui olevan kyse elämästä ja kuolemasta? Minä en olisi ikinä edes uskaltanut tunnustaa ihastuksilleni mitä tunsin heitä kohtaan, ja siksi on ihanaa lukea mitä voi tapahtua, kun sen kehtaakin tehdä. Mariian (kertojatytön) ei tosin itse tarvitse kerätä rohkeutta ja marssia ihastuksena Mimin luokse saadakseen suhteen liikkeelle, vaan Mimi on se, joka valitsee hänet.

Ensin kyseessä on pelkkä ystävyys, tai ihan aluksi vielä niukempi versio, nimittäin tekoystävyys. Lukijalle on kuitenkin alusta asti selvää, että jotain kiihkeämpää tulee tapahtumaan, ja pikkuhiljaa Mimin ja Mariian tunteet alkavat kasvaa ja kietoutua toisiinsa. Jo kolmannessa luvussa he tanssivat hitaita diskossa sellaisen räiskyvän jännitekehän keskellä, että minä aloin suorastaan ikävöidä ala-asteen synttärikutsuja. Ei sillä että minun ja kenenkään muun välillä olisi ikinä lennellyt kipinöitä, sillä siihen aikaan pelkästään pojan koskettaminen oli hurjaa ja "tanssiminen" jäykkää liikahtelua askel viereen - askel takaisin - o-ou hiki valuu hermostuksesta-tyylillä. Mimi ja Mariia sen sijaan suoriutuvat kunnialla ja sellaisella viehkeydellä, että kateeksi käy. Aistillinen tanssi itsessään riittäisi jo täydellisesti romanttisen liiton aloitukseksi, mutta Vilja-Tuulia Huotarinen on lisännyt ensisuudelman samaan tilanteeseen. Hän vangitsee tunnelman ja Mariian säntäilevät ajatukset sellaisella intensiteetillä, ettei ole tarpeen edes kuvailla itse suudelmaa, vain pätkiä ja välähdyksiä sen ympäriltä, juuri ennen, kun paras on vasta edessä ja juuri jälkeen, kun olo on ravisteltu ja kaikki itsessä kaipaa lisää.

Tehän tiedätte että diskon viimeinen hidas loppuu liian pian.

Me irrotimme kädet toistemme ympäriltä. Omani vapisivat. Olin alasti vaatteet päällä.

Luulen että suurin syy Finlandia Junior-palkinnon juuri tälle kirjalle jakamiselle on se, että kerronta on niin erityislaatuista. Se liikuskelee monella tasolla ja kommentoi tapahtumien lisäksi jatkuvasti itseään. Mariia on ikään kuin tekstin laatija, hän kertoo siitä mitä kirjoittaa, hän puhuttelee lukijaa ja käyttäytyy kuin olisi vasta aloitteleva tekijä. Hän poimii mukaan kirjoituskursseilla toitotettavia ohjeita ja puolustelee heikompia kohtia sillä, ettei ole mikään oikea kirjailija. Kyseisen tyylin sudenkuoppa taitaa olla päiväkirjamaiseksi lipsahtaminen, mutta valoa valoa valoa välttyy siltä. Mariian viehättävä, usein lapsenomainen ja viaton persoona pääsee oikeuksiinsa ja pyydysti minut heti haaviinsa. Huotarinen vierittää tarinaa vaivattomasti eteenpäin, eikä se suvantokohdissakaan jumitu liiaksi, vaikka huomio kiinnitetäänkin heti siihen, että nyt ei tapahdu mitään ja niin ei romaanissa saisi käydä. Toki tapahtumattomuus voi käydä tylsäksi, mutta tässä kirjassa se ei ole mahdollista, sillä eloisa Mariia on koko ajan äänessä viihdyttämässä lukijaa.

En kuvaile tekstin tyyliä enemmän, vaan kehotan jokaista lukemaan kirjan itse. Se on omaperäinen ja kuten alussa sanoin, kauniin lyyrinen. 175 sivua sujahtaa ohitse hetkessä, mutta tarina sivujen sisällä on avara, tunteista painava mutta silti lukiessa keveä ja hento, aivan kuten Mariian ja Mimin rakkaus.

Jari Järvelä - Château Inkeroinen

Yhdeksän kertomusta, jotka eivät päällisin puolin liity toisiinsa mitenkään. Yhdessä suunnitellaan kirkon polttamista, toisessa rellestetään 20 vuotta nuoremman tytön kanssa vaimon kuoltua, kolmannessa pelätään lintuja yli kaiken mutta mennään silti naimisiin siivekkäitä rakastavan naisen kanssa.

Jari Järvelän tuore novellikokoelma Château Inkeroinen on neljäs lajiaan hänen mittavassa ja muutamaan otteeseen palkitussa tuotannossaan. Kokemus kirjoittamisesta tuleekin vahvasti esille Järvelän novelleja lukiessa niin monipuolisen kielen kuin siististi solmittujen tarinoiden kautta. Kertomukset saattavat loppua kuin seinään jättäen lukijan janoamaan jatkoa jännittävälle tarinalle, mutta jokaisella novellilla on jälkeenpäin mietittynä selkeä alku ja loppu. Niiden rooli on esitellä lukijalle jokin merkittävä aikakausi, joka osoittautuu useimmiten päähenkilön elämän käännekohdaksi.

Monessa novellissa korkataan viinipullo, ja joko heittäydytään nautiskelemaan siitä tai juodaan lasillinen sivumennen, sen suurempaa huomiota tapahtumaan kiinnittämättä. Suoraan sanottuna en ymmärrä minkä takia juuri viini on tämän teoksen kohdalla nostettu niin suureen osaan arvosteluissa (käsitykseni mukaan), sillä ekaa novellia lukuun ottamatta sen rooli on tosiaan aivan pienoinen. Ehkä sen tarkoitus on kulkea punaisena lankana läpi teoksen, ja kyllähän se sieltä täältä pilkistääkin esiin, mutta en lähtisi arvioimaan teosta käyttäen samaa sanastoa kuin viininmaisteluissa.

Se mikä todella sitoo novellit yhtenäiseksi kokoelmaksi on niiden yliluonnolliset ja groteskit vivahteet. Veri virtaa eikä kuolemilta vältytä. Järvelä onnistuu kuitenkin välttämään liiallisella ällöttävyydellä mässäilyn kääntämällä kohtaukset vastenmielisen sijaan huvittaviksi: ”Tuntui kuin kaksi lahnaa olisi sätkinyt päällekkäin viileällä rantakalliolla. Laukeamisen hetkellä mies itki.” Mustan huumorin taitajana Järvelä yltääkin tämän tästä Veikko Huovisen tasolle. Rasvamaksa-novellikokoelmaansa Huovinen on sisällyttänyt muun muassa paljon kannibalismia, ja hieman samaan suuntaan vihjaillaan Järvelänkin irvokkaissa teksteissä. Paranormaalit piirteet taas on ujutettu kertomuksiin niin, ettei ole selkeää tapahtuvatko omituiset asiat todella, vai onko useimman päähenkilön pääkopassa vikaa.

Järvelän kirjoitustyyli on suorastaan herkullinen. Hän on kekseliäiden yksityiskohtien kuvailemisen sekä mielikuvituksellisten vertausten mestari. Hänen henkilönsä eivät aina ole kovin moniulotteisia, mutta toimivatkin parhaiten hieman kärjistettyinä hahmoina. Omituisissa tilanteissa olennaisinta ei ole se, kuinka realistinen tilanne tai sen kokija on, vaan tärkeintä on lukijan viihdyttäminen, ja siinä Järvelä onnistuu erinomaisesti.

Vaimon loppu oli kuitenkin hänen elämänsä mämmikouraisuuden huippuhetki.

Erittäin noloa. Facepalm ei riitä. Facedesk. Naama kirjoituspöytää vasten.

Harald Selmer-Geeth - Min första bragd

Onko se vain minä vai kuulostaako se lähtökohtaisesti tylsältä, kun käsketään lukea Suomen ensimmäinen dekkari vanhanaikaisella ruotsinkielellä? Yli neljäsataa sivua sisältöä ei varsinaisesti kohottanut motivaatiota. Jouduin kuitenkin hylkäämään nihkeän asenteeni varsin nopeasti ja myöntämään itselleni olleeni tarpeettoman ennakkoluuloinen. Jos kaikista sanoista löytyy ylimääräinen h, d tai f, ja kummallisia sanoja kuten "ty", "icke" ja "blott" vilisee jokaisella sivulla, on lukeminen ymmärrettävästi aluksi töksähtelevää. Totuin vanhanaikaiseen kieleen kuitenkin yllättävän nopeasti ja tajusin jopa tykästyväni juhlalliselta kuulostavaan ruotsiin.

Min första bragd on juoneltaan klassisen salapoliisiromaanimainen: Alussa on mysteeri, tässä tapauksessa kadonnut äveriäs herra Thidén, jonka luonne on selvitettävä ennen kuin tiedetään, onko kyseessä ylipäätään rikos. Vasta sen jälkeen keskitytään syyllisen löytämiseen. Romaanin sankari eli poliisi Eller kutsutaan kotoisalle suomenruotsalaisella saaristoalueelle tutkimaan tapausta, joka on hänen ensimmäinen vakavahenkisempi koitoksensa. Siitä juontaa romaanin nimikin, vapaasti suomennettuna "Ensimmäinen urotekoni", joka viittaa Ellerin noviisistatukseen rikosten selvittelyssä. Hän kompensoi aloittelijuuttaan omistautumalla täydellisesti tehtävälleen ja suorittaen tutkimuksiaan melkein liioittelevalla tarkkuudella.

Mysteerin selvittämiseksi on ensin tiedettävä kadonneen Thidénin kohtalo, ja se saadaan päivänvaloon vain haastattelemalla hänen tuttujaan, jotka ovat olleet tekemisissä hänen kanssaan juuri ennen katoamista. Saarella asustaa melkoinen joukko ihmisiä, jotka kytkeytyvät rikokseen tavalla tai toisella jo asuinpaikkansa vuoksi. Eller ei jätä yhtäkään kiveä kääntämättä, vaan kyselee kyselemästä päästyään. Kuka liikkui missäkin, mihin kellonaikaan, kenen kanssa ja miksi - nämä ovat vain lämmittelykysymyksiä. Se onkin  puuduttavinta Selmer-Geethin kirjotustavassa. Hän ei jätä mitään kertomatta, vaan periaatteessa jokaisen päivän jokainen sekunti on talletettu kirjan sivuille.

Koska saaristossa liikutaan pääasiassa veneitse, koskee suuri osa Ellerin kysymyksistä asukkaiden soutureittejä. Yksi kalasteli siellä ja toinen täällä, sitten he vaihtoivat paikkaa ja yksi oli täällä ja toinen siellä. Kalfholmen, Långholmen, Svartholmen, Sommarö, Kämparö, Granö, saari sitä ja saari tätä. Huomasin vasta kirjan luettuani, että alkusivuilta löytyi yksinkertainen kartta, josta olisi voinut seurata veneilijöiden lukuisia reittejä. En kuitenkaan usko, että kärsivällisyyteni olisi riittänyt jatkuvaan sivujen edes takaisin lehteilyyn, eikä minua suoraan sanoen edes kiinnostanut kuka oleili missä ja milloin. Pääpointti olisi aivan hyvin tullut selväksi karsimalla noin puolet jokaisesta haastattelusta, jonka aikana Eller tykittää kysymyksen toisensa perään päin haastateltavan naamaa saadakseen hänet satimeen jostakin, jota Eller epäilee hänen salailevan. Epäilyksiä hänellä riittää, mutta varmuus ei aina säily tilanteen selviämisen loppuun asti. Se onkin merkittävä eroavaisuus esimerkiksi Edgar Allan Poen luomaan superintellektuelliin Sherlock Holmesiin: Eller ei ole millään tavalla yli-inhimillinen tai edes poikkeuksellisen fiksu. Hänen tutkimuksensa kyllä perustuvat loogiseen päättelykykyyn ja rationaaliseen ajatteluun samalla tavalla kuin Sherlockin, mutta hän tekee virheitä ja on yhtä normaali kuin kaikki muutkin ihmiset (mikäli määritelmä on mahdollinen). Hänessä ei ole mitään hupsua kaistapäisyyttä, toisin kuin - jälleen kerran - herra Holmesissa.

Tarinan aikana ehdin epäillä yhtä jos toista syylliseksi, ja koska näitä arvailuja singotaan kirjassa roppakaupalla ilmaan, ei loppuratkaisu jaksa yllättää. Myönnän keskittymiseni herpaantuneen pariin otteeseen lukemisen aikana, joten en lopussa edes ihan muistanut kuka syylliseksi paljastunut henkilö oikeastaan oli. Luulin häntä keski-ikäiseksi kaljamahaksi, kunnes minulle kerrottiin, että hän oli joku ihan muu. Tarinassa ei ylipäätään edes tainnut olla ketään pyöreävatsaista ukkelia. Suosittelen siis keskittymään ensimmäisten sivujen yksityiskohtaisiin henkilökuvauksiin tarkasti ja painamaan ne mieleen yhdistettyinä oikeiisin nimiin, jolloin syyllisen paljastumisesta tulee luultavasti paljon mielekkäämpi kokemus kuin mitä se minulle oli.

Vaikka rikollisen ja hänen motiivinsa keksiminen vie suurimman huomion ja siitä revitään eri mahdollisuuksien pyörittämisellä kaikki irti, on kirjan miellyttävin piirre Ellerin ja erään hemaisevan sankarittaren romanssi. 1900-luvun alussa tunteet kytivät pinnan alla melko helposti jo ensimmäisestä vilkaisusta lähtien, jos kirjan juonikuvioita on uskominen, ja ainakin Elleriin pätee mainiosti kuuluisa "rakkautta ensisilmäyksellä". Hänen intohimojensa kohde ei pitkään aikaan osoita kiinnostustaan millään tavoin, joten on erityisen huvittavaa, että pariskunta kihlautuu silloin kun he syleilevät toisiaan ensimmäistä kertaa ikinä. Tytön ei edes tarvitse sanoa mitään, vain painaa päänsä Ellerin olkapäätä vasten, kun he jo ovat sopineet naimisiinmenosta. Toisaalta mikäs sen romanttisempaa kuin rakkaus, joka ei edes tarvitse sanoja? Välillä suhde kuitenkin esitetään niin naiivina, ettei huvittaville kuvauksille "rakkauden juhlahetken" viettämisestä voi kuin nauraa. Samalla näin viattomia ja kierteleviä ilmauksia on kuitenkin virkistävää lukea, sillä nykyään kirjallisuudesta on turha yrittää löytää mitään yhtä kunnioittavaa tai siveää. Sama vanhanaikaisuus pätee kirjan pääjuoneen. Alussa palapelin palaset ovat hujan hajan, ja lukijan samoin kuin etsivän tehtävä on löytää, yhdistellä ja asetella ne paikoilleen. Ei mitään turhia kommervenkkeja, vain rehti kuvaus aloittelevan salapoliisin ensimmäisestä urotyöstä.

Emmi Itäranta - Teemestarin kirja

Normaaleissa olosuhteissa scifi-genreen luokiteltu teos olisi pelottanut minut pois, mutta koulun puolesta tämä oli pakko lisätä lukulistalle. Ja onneksi oli, sillä ei Teemestarin kirja ihan turhaan ole Teoksen romaanikilpailua voittanut. Jopa ehdottomiin lempikirjailijoihini lukeutuva Johanna Sinisalo istui raadissa ja hänen kehuva kommenttinsa onkin ujutettu takakannen sisäpuolelle houkuttelemaan lukijoita.

Emmi Itäranta (jonka koko ajan arvostelua tehdessäni kirjoitin Itämereksi) on luonut kirjaansa asetelman, jossa nykyinen maailmamme on tuhoutunut ja aikaa kulunut satoja vuosia, kun teemestarin tytär Noria joutuu hengenvaaralliseen kamppailuun kotikylänsä veden käydessä vähiin. Aikaa on ennen siivittänyt parhaan ystävän Sanjan kanssa jättimäiseltä kaatopaikalta löydetyn entismaailman teknologian tutkiminen, mutta aikojen pimenemisen myötä tutkimuksista katoaa kaikki riemu niiden muuttuessa elintärkeäksi missioksi selvittää historian tarkoin varjeltu salaisuus. Loppuratkaisu on outo siinä mielessä, ettei tätä salaisuutta koskaan paljasteta, vaikka on selvää, että Noria ja Sanja onkivat sen tietoonsa. Odotin viimeiselle sivulle asti mysteerin ratkeamista, mutta jouduin sulkemaan kirjan tuntien oloni hieman huijatuksi. Eikö Itärannan mielikuvitus riittänyt kehittelemään tarpeeksi dramaattista ratkaisua?

Noria, hänen isänsä ja niin moni heitä edeltänyt sukulainen on omistautunut teemestarin jalolle ja hienostuneelle ammatille, jota he toteuttavat suurella ylpeydellä ja nöyryydellä. Teen tarjoilemiseen kuuluvan rituaalin yksityiskohtainen valmistelu muistuttaa japanilaisen geishakoulutuksen vähintään yhtä tarkkoja rituaaleja, jotka tulivat suurelle yleisölle tutuiksi Arthur Goldenin romaaniin pohjautuvassa elokuvassa Geishan muistelmat (2005). Norian isän opettamissa teemajan pyhyyttä ja poikkeuksellisia käytöstapoja koskevissa seikoissa ja Geishan muistelmien hillittyyn ja siroon käyttäytymiseen liittyvissä opeissa on paljon yhtäläisyyksiä. Tämän nykyiselle modernille yhteiskunnalle täysin vieraan rituaalin ujuttamista tarinaan ei selitellä sanallakaan, vaan Norian huushollin mieltäminen teemestareiden asuinsijaksi on itsestäänselvyys. Tarinan kuljettamiseen kikka sopii hyvin ja selittää sekä ratkoo useita asioita, jos ei mieti liikaa syitä teemestarin ammatin harjoittamiselle tulevaisuuden mahdollisessa Suomessa. Sellaisia on nimittäin hankala löytää. Scifi-genren puitteissa tällainen tuulesta tempaistu keksintö lienee kuitenkin täysin sallittu. Kirjan aluksi mielikuvituksettomalta vaikuttava nimi ainakin saa Norian kehittymisen myötä uuden nokkelamman ulottuvuuden.

Tutumpi suoraviivainen kerronta sekoittuu Teemestarin kirjassa syvempää pohdintaa vaativiin mietelauseisiin. Itärannan toistuvia teemoja näissä välillä melkein liioitellun kohtalokkaan kuuloisiksi äityvissä aforismeissa ovat muun muassa veden ja kuoleman liitto sekä salaisuuden luoman tilan ja sen rajojen alituinen liike. Ilmaukset ovat yleensä kauniita ja ajatukset omaperäisiä, mutta välillä saman asian jatkuva toisto hieman eri sanoin käy melkein tekotaiteelliseksi. ”Salaisuudet syövät ihmisten välisiä siteitä. Toisinaan uskomme, että ne voivat myös rakentaa niitä: jos päästämme toisen hiljaiseen tilaan, jonka salaisuus on meihin tehnyt, emme enää ole siellä yksin”. Ajatuksessa on itua, olkoonkin että loppuosa on itsestäänselvyys, mutta jankuttavaksi idea käy kun se toistuu muutaman sivun päästä lähes sanasta sanaan. Saman kohtalon kokee veden tematiikan pyörittely, josta saa lukea kyllästyttävyyteen asti. Välillä Itäranta kuitenkin onnistuu kuvailemaan jotakin itsestäänselvyyttä, kuten lunta, niin kauniisti, että sitä alkaa melkein ikävöidä vaikka maa olisi sitä täynnä. Myös jännityksen kohottaminen on huolellisten tilanteiden alustusten takia Itärannan vahvuuksia, vaikka hetkittäin raja tyylikkään vihjailun sekä liiallisen selittelyn ja sen myötä ennalta-arvattavuuden välillä on häilyvä. Henkilöiden väliset suhteet, joissa jokainen hätäisestikin merkille pantu yksityiskohta voi vahvistaa merkittävästi kahden toisilleen rakkaan ihmisen yhteyttä, on kuvailtu suurella intensiteetillä.

Nykyään naisiin väheksyvästi suhtautuminen on pitkälti historiaa, mutta kirjassa se on arkipäivää ainakin teemajassa, jonka suurempaa taitavuutta vaativat tehtävät eivät kuulu naisille. Itäranta on poiminut ihmiskunnasta sellaisia ajasta toiseen siirtyviä peruspiirteitä, joiden avulla ihmisen koko hyvyys ja pahuus tiivistyy muutamaan käyttäytymismalliin. Ne piirtyvät selvimmin esiin äärimmäisen hädän hetkellä. Valtaapitävien välinpitämättömyys luo vahvan kontrastin hyväsydämiselle Norialle, joka jakaa omastaan niille, joiden ahdinko on suurin. Perustarpeiden jäädessä tyydyttämättä ihmisen sisältä nousee alkuasukas, jonka ainoa tavoite on pysyä elossa, mutta ylpeyden ja hengissä selviämisen ristiriita tuo lisähaastetta.

Jatkuvasti jonkin suuremman ja mielekkäämmän etsiminen ja tyytymättömyys omiin lähtökohtiin, joka leimaa nykyaikaamme, näkyvät romaanissakin. Kylän asukkailla on kirjan valoisamman puoliskon aikana ystävällisen hyväntahtoiset välit ja Norian ja Sanjan syvä ystävyys tekee kaikesta yhdessä toteutetusta mielekästä, mutta Noria kaipaa silti ajoittain pois pysähtyneestä lähes kokonaan luonnon raaka-aineista rakennetusta kylästä. Raha ei tuo onnea mutta täysi kukkaislapsimeininki ei myöskään tyydytä.

Suuren kaukaisen sodan seuraukset ulottuvat Norian kylään ankarien säännösten muodossa ja täyttää arjen pienemmillä henkilökohtaisilla taisteluilla. Ei ole helppoa vastustella sotilaiden vartioidessa katuja ja asukkaiden jokaista liikettä, mutta kekseliäisyydellä pääsee pitkälle. Jokainen vartijoiden silmien ohi salassa kuljetettu vesitippa voi näyttää pieneltä voitolta, mutta olla jollekin elintärkeä. Itäranta muistuttaa millainen on maailma, jota määrittävät hengenvaarallisen jyrkät rajat ystävien ja vihollisten välillä.

Itäranta on laittanut historian toistamaan itseään ja yhdistellyt mielenkiintoisesti eri aikakausien eroja ja yhtäläisyyksiä. Maapallon elinvoiman kannalta tärkeimpien luonnonvarojen säilyttäminen tulee luultavasti aina olemaan yhtä vaikeaa vuosiluvusta riippumatta. Ilmastonmuutoksen kuolettavista tuhoista vihjailu on selkeää ja onnistuu osittain pelottelemaan uskottavuuden rajoissa pysyvillä kuvauksilla lämpötilojen noususta ja Hämärän vuosisataan liukumisesta, jolloin öljyvarannot hiipuivat. Entismaailman tuhoon on ladattu kaikki minkä takia meitä jo nyt muistutellaan jatkuvasti ekologisuuden tärkeydestä. Itärannan luoma uusi maailma tuntuu kuitenkin sen verran etäiseltä meriruohosta rakennettuine kyhäelmineen, sinilummekakkuineen ja elävine roihukärpäsvalaistuksineen, ettei orgaanista maailmaa voi tosissaan kuvitella todelliseksi nykyisen informaatio- ja teknologiatulvamme syövereissä. Kenties se onkin Itärannan pointti: jos emme tee asialle jotain, menetämme pian kaiken ja heitämme sen lisäksi maailmamme omassa kehityksessään ratkaisevasti taaksepäin.

Louise Boije af Gennäs - Högre än alla himlar

Kerrankin luin vapaaehtoisesti jotakin ruotsiksi. En edes muista milloin niin olisi käynyt viimeksi. On kuitenkin sen verran noloa kompastella ruotsin kieliopissa yli viidentoista kyseisellä kielellä käydyn kouluvuoden jälkeen, että päätin tehdä pienoisen parannuksen ja alkaa lukea noin joka kymmenennen kirjan ruotsiksi. Tai jotain.

Aloitin kunnianhimoisesti yli 500-sivuisella romaanilla Högre än alla himlar, jonka tukholmalainen Louise Boije af Gennäs on tarkoittanut trilogian ensimmäiseksi osaksi. Luulin jostain syystä aloittavani harvinaisen paksua chick litin kategoriaan lukeutuvaa rakkausromaania, mutta tapahtumat ja ihmissuhteet osoittautuivat paljon vakavahenkisemmiksi ja syväluotaavammiksi kuin odotin. Kyseessä on kuuden toisiinsa monimutkaisilla tavoilla kytkeytyneiden henkilöiden yhteinen tarina, joka lähtee lentoon vuoden 1999 viimeisistä tunneista ja laskeutuu lukuisien yhteiskunnallisten ja yksityisten kriisien jälkeen muutaman vuoden päähän. En vieläkään ymmärrä kannen kohtalokkaan valkoleninkisen sankarittaren funktiota, sillä kirja ei pidä sisällään mitään sadunomaisen liihottelevaa eikä sivuilta löydy yhtäkään pateettisen traagista rakkaustarinaa, jotka olivat ensimmäiset assosiaationi kansikuvan perusteella.

Alun raskaan sää-, luonto- ja henkilökuvausviidakon aikana vauhtia itselleen ponnistava kertomus lähtee pienellä viiveellä liitoon ja avaa lukijalle kiehtovan uuden sopen tästä maailmasta, jonka pääosat muuntuvat pian sekavasta anonyymista sakista houkuttelevan värikkääksi ystäväporukaksi. Perusasetelmien käytyä selviksi voi todella aistia suuren potentiaalin monipuoliseen joka suuntaan venyvään tapahtumatiheikköön, joka pitää sisällään niin ihmissuhteiden pyörittelyä, dramaattisia henkilökohtaisia takaiskuja ja niistä selviämisiä kuin valtavia kollektiivisia katastrofeja poliittisemmalla tasolla.

Ei kannata kavahtaa mainintaa politiikasta, sillä se ei tarkoita kuivaa byrokratiaa tai nihkeää filosofointia vallanpitäjien keskinäisten kiemuroiden tylsyydestä (tätä pelkäsin aluksi itse). Ei, vaan ensinnäkin yleisemmän tason ongelmat antavat odottaa itseään ja tapahtumat keskittyvät pitkään vain päähenkilöiden tekemisiin. Toiseksi poliittisten konfliktien punoutuminen tapahtumiin tarkoittaa sitä, että Boije af Gennäs antaa lukijalle mahdollisuuden elää uusiksi kaikki 2000-luvun alun suurimmat kriisit luultavasti kovin erilaisesta näkökulmasta kuin mistä ne on itse kokenut todellisilla tapahtumahetkillä. Esimerkiksi kenties vuosikymmenen kohtalokkain onnettomuus (salaliittoteoriat huomioon ottaen sanavalinta ei ole soveliain, mutta sivullisten kohtaloita ajatellen on) 9/11 on kuvattu niin koskettavasti, että tunsin itseni siitä lukiessani melkein surullisemmaksi kuin silloin, kun 11-vuotiaana katselin tapahtumia televisiosta hädin tuskin aavistaenkaan lohduttoman tilanteen todellista merkitystä ja laajoja, pitkäkestoisia seurauksia. Inhottavat yksityiskohdat WTC-torneista putoavista ihmisistä ja palaneen lihan hajusta tulevat niin iholle, että melkein seisoin lukiessani itse Manhattanilla katselemassa ylöspäin palaviin pilvenpiirtäjiin.

Kevyempiä piirteitä Boije af Gennäs on ujuttanut mukaan poimimalla kertomuksen soundtrackiksi 2000-luvun alun suurimpia hittejä, kuten ärsyttävän Ketchup Song-lallatuksen ja Kentin haikean kauniin Kärleken väntar-hitin, joka heitti minut lukiessani suoraan oman teini-ikäni alun muistoihin. Rakastan kirjoissa yli kaiken sitä, että riveiltä pomppaa yllättäen esiin jokin itselleni merkittävä kappale, sillä lukemiseen tulee silloin aivan uusi ulottuvuus vaikka se ei suoranaisesti kirjan tapahtumiin liittyisikään. Lisäksi kirjan tapahtumien lomaan mahtuu huvittavaa kyllä jonkin MTV-gaalan kuvaaminen Madonnan ja Ricky Martinin suosiota korostaen. Madonna toki porskuttaa vieläkin, mutta olin autuaasti unohtanut mairean latinosankarin, jonka Livin' la vida locaa hoilotin antaumuksella pikkutyttönä.

Paksua romaania lukiessa on aina mahdollisuus henkilöihin tutustumiseen erityisen syvällisesti, eikä Högre än alla himlar epäonnistu tämän tilaisuuden käyttämisessä millään tavalla. Ehdin kiintyä joka ikiseen hahmoon niin toisistaan poikkeavia kuin he ovatkin, ja viimeisillä sivuilla pystyin vain ihmettelemään niitä valtavia muutoksia, joita he kaikki ehtivät kokea niin suhtautumisessaan toisiinsa kuin omiin pulmiinsakin. Keski-iän kriisin ovella olemista korostetaan välillä liiallisuuksiin asti, sillä se muistuttaa vain turhanpäiväisesti päähenkilöiden tiettyyn ikäryhmään kuulumisesta. Heidän käytöksensä ei missään nimessä ole sellaista pitkäveteisen keski-ikäistä kuin sanan negatiivinen käyttö antaa olettaa, vaan aikuisten ihmisten kypsymisen seuraaminen on hämmästyttävän viihdyttävää.

Boije af Gennäs on käyttänyt taitavasti hyväkseen satojen sivujen tarjoaman tilan poimien tarkemman tarkastelun kohteeksi mielekkäitä hetkiä ja pikakelaten suvantovaiheiden yli. Esimerkiksi synnyttämisen ja sen jälkeisen parin päivän yksityiskohtainen kuvailu miellytti minua, sillä kyseessä olevan tapahtuman todellisen tuntuisia kuvauksia ei kaunokirjallisuudesta usein löydä (ei ainakaan niistä kirjoista joita minä luen, eikä niihin kuulu vauvakirjat). Kyse ei toki ole mistään kliinisestä lääketieteellisestä raportoinnista, vaan tarinassa edetään tietysti fiktiivisen kerronnan ehdoilla. Voisin kuitenkin aivan hyvin uskoa romaanin perustuvan tositapahtumiin. Aaltoilevissa keskusteluissa - jotka voivat kestää sivukaupalla - on otettu huomioon jokaisen persoonallinen tapa puhua ja humoristisuus lisää vielä oman ripauksensa uskottavuutta. Ainoa pitkäveteisyyden puolelle lipsahtava aihe on taiteilijan oikeus käyttää häntä ympäröivän maailman ja läheistensä surua tai muita yksityisiä tunnetiloja taiteessaan. Aihe on mielenkiintoinen, mutta jutustelu etenee lähes jankuttaen eikä vaikuta yhtä luontevalta kuin muut henkilöiden keskenään käymät keskustelut.

Harmi kyllä romaania ei ole suomennettu, ja vaikka olisikin, kehottaisin silti lukemaan tämän alkukielellä. Eiköhän se muutenkin ole ylivoimaisesti suositeltavin tapa lukea, jos teoksesta haluaa saada mahdollisimman paljon irti. Ja tästä kirjasta jos mistä irtoaa asiaa ja tunnetiloja vaikka millä mitalla.

Helmi Kekkonen - Valinta

Viime vuoden puolella eräs parhaista lukemistani kirjoista oli Joonas Konstigin Kaikki on sanottu, jonka aikana kolme sisarusta yrittivät selvitä isänsä kuolemasta. Kirjoittamista kahdessakin eri korkeakoulussa opiskelleen  Helmi Kekkosen toinen teos Valinta  käsittelee samaa aihetta myöskin kolmen sisaruksen perspektiivistä, mutta niin eri tavalla, että yhtäläisyydet näiden kahden teoksen välillä loppuvat ennen kuin ehtivät edes alkaa.

Suurimmaksi osaksi tapahtumia pyöritellään ja viedään eteenpäin Aavan eli edesmenneen miehen tyttären ajatusten kautta, mutta välillä siirrytään Aavan äidin Ruutin näkökulmaan. Kyseessä ei ole rankka selviytymistarina vaan herkkä ja lempeä kertomus siitä, miten perheenjäsenen kuolema myllertää läheisten pään sisäistä maailmaa ja saa liikkeelle sakean muistojen virran, aivan kuin kirkasta merivettä hämmentäisi pohjamutia myöten ja pinnalle nousisi sankka pyörteilevä hiekka- tai mutakerros. Kyse ei kuitenkaan ole likaisesta kuohunnasta, vaan menneen pikakelauksesta ja merkittävien hetkien uudelleen elämisestä siksi, että ne veisivät surun hetkeksi pois ja auttaisivat muuntamaan sitä helpompaan muotoon.

Kirja ei koostu pelkästä menneisyydessä vellomisesta, vaan kuolema sysää liikkeelle salaisuuksia, joista on vaiettu vuosia ja jotka ovat hiertäneet enemmän tai vähemmän huomaamatta Ruutin ja hänen lastensa välejä. Miehensä kuoleman jälkeen Ruut päättää laittaa talon vuokralle, jonka takia joka ikinen tavara on käytävä läpi ja pakattava laatikoihin. Pelkkä ajatusten tuulettaminen ei siis riitä, vaan Ruutin on paettava tai ainakin siirryttävä pois konkreettisten muistojen tieltä. Aava asuu isänsä kuoleman jälkeen pitkiä aikoja lapsuudenkodissaan äitinsä tukena, ja vaikka kumpikaan ei ole puheliainta sorttia toistensa seurassa, on pelkässä läsnäolossa hiljaista tukemista. Mutta yhteiselo ei suju aivan kitkattomasti, vaan loppua kohden äänettömyyteen piilotetut menneisyyteen sijoittuvat kriittiset kohtaamiset saatetaan pienoisen räjähdyksen tapaan päivänvaloon, kuin liplattavat laineet yltyisivät velloviksi tyrskyiksi ja laantuisivat taas auringon pilkistäessä rauhoittavasti pilvien takaa.

Aavan ja hänen siskonsa Helenan suhde on etäinen, eivätkä he osaa käydä montakaan keskustelua ärsyyntymättä toisiinsa. Päällisin puolin Helena vaikuttaa syypäältä jäljelle jääneen perheen laiminlyömiseen ja talon kasaan pakkaamisesta piittaamattomuuteen joista Aava häntä moittii, mutta lapsuudessa asetetut roolit ja kateuden tunteet ovat seuranneet Helenaa aikuiseen elämään ja ovat jos nyt eivät oikeutus niin ainakin ymmärrettävä syy hänen vastahakoisuuteensa. Kekkonen on taitava kuvaamaan sekä ihmisten välisiä monimutkaisia suhteita, joissa jokainen lausuttu sana voi olla ratkaiseva ja täynnä piilotettuja merkityksiä, mutta parhaimmillaan hän on loihtiessaan lukijan silmien eteen hippusia henkilöiden menneisyydestä. 

Helenan ja Aavan pikkutyttönä kokemat lapsuuteen kuuluvat viattomuuden ja huolettomuuden täyttämät pitkät päivät kuljettivat minut välillä omiin pätkittäisiin auringonpaisteisiin lapsuusmuistoihini, joiden aiheuttama nostalgia vahvistivat lukemiani (oletetusti) fiktiivisiä muistoja ja lisäsivät niihin ripauksen todentuntuisuutta. Ei sillä että Kekkosen teksti mitään lisäuskottavuutta kaipaisi, se kun on jo valmiiksi henkilökohtaisen ja todellisen oloista.

Laituriin on kiinnitetty kumivene, rannassa on kaisloja ja sammalta, keltaisia kukkia ja pyöreitä kiviä. Nousemme ylös, kävelemme varjoisille kiville  ja kyykistymme niiden liukkaille pinnoille. [...] Menemme takaisin laiturille, Helena käy makuulle ja minä myös, laiturin lankuissa on tikkuja jotka painautuvat selän ja säärien ihoon mutta en välitä. Jostain kaukaa tulee bensan haju, kitkerä mutta suloinen. 

Niin eläväinen kuvaus, joka tietenkin vie minut omalle mökilleni niihin aikoihin, kun kahlasimme pikkusiskojeni kanssa rantaviivaa pitkin yrittäen pyydystää pikkuruisia kaloja ämpäriin. Aavalla on myös veli, jota hän ikävöi lohduttomasti ja joka on lähtenyt kotoa jo ennen täysi-ikäistymistään. Hänen lähtönsä todelliset syyt selviävät vasta viimeisillä sivuilla, vaikka Kekkosen hienovaraisen kirjoitustyylin takia ne ovat arvattavissa jo paljon aiemmin. Samoin lopussa selviää miksi Aava haluaa erota miehestä, jolle hän periaatteessa puhuu läpi koko teoksen, hieman kuin hän kertoisi rakkaalleen miksi on ajautunut siihen mihin on ja miksi hän kokee isänsä kuoleman niin kuin sen kokee. Tarinaan tulee tämän hetkittäisen sinuttelun myötä jonkinlaista lyyrisyyttä, kuin lukisi haikeaa rakkausrunoa:

Laskin käteni kätesi päälle, sanoin tule mukaan. Suljit silmäsi, olimme siinä kunnes vedit kätesi pois ja nousit, minä soitan jos tulen.

Ikävä ei vain isää vaan myös veljeä ja rakastettua kohtaan saa Aavassa aikaan melkein kummitustarinan tapaisia aavemaisia muistoja, joiden päällä leijailee pölyä ja joista tulee hieman intensiivisempiä kun ne kuvittelee läpitunkemattoman hiljaisuuden peittämiksi:

Kaipaan sinua nyt, kun ulkona on vain pimeää ja märkää, kauempana kuohuu raskas meri, enkä minä nukahda. Ajattelen meidät vanhaan kerrostaloon, hiljaisen kadun varrelle, korkeaan valoisaan asuntoomme, jossa on kaksi samankokoista huonetta ja pieni keittiö.

Kekkosen yksityiskohtaiset kuvailut tempaavat lukijan mukaansa jokaiseen muistoon, joten ei ole pelkoa siitä, että Aavan menneisyys jäisi etäiseksi eikä onnistuisi koskettamaan.

Valinta on vaikuttavimmillaan kun sen lukee yhdeltä istumalta alusta loppuun. Sama pätee toki suurimpaan osaan kirjoista, mutta jos tätä teosta lukee kovin pätkittäisesti, ei vahvoihin muistoihin ja hienoisesti vaihteleviin tunnetiloihin pääste yhtä helposti käsiksi kuin jos tarinaan sukeltaa päistikkaa ja nousee pinnalle vasta kun ristiriidat ja erimielisyydet on setvitty.

Charles Bukowski - Pulp

Taas kerran kirja, joka omaa jonkin sortin klassikkostatuksen mutta johon minä tartuin vasta nyt, kun teos pomppasi vahingossa näkökenttääni kirjastossa. Nyt on myös toisen nolon tunnustuksen paikka: en ole lukenut mitään muuta Charles Bukowskilta (1920-1994) ennen Pulpia, mikä taitaa olla synti ja häpeä kun kyseessä on näinkin tunnettu kirjailija. No, ainakin olen kuullut Bukowskin nimen useissa yhteyksissä, joten täysin ulalla en sentään ole.

Kun nyt kerran aloin avautua, niin eiköhän samalla kannata kertoa kolmaskin ja viimeinen uskalias paljastus: en oikeastaan pitänyt Pulpista. Se oli niin epäjohdonmukainen, tai suoraan sanottuna täysin järjetön, etten jaksanut lukea kuin puolikkaalla keskittymisliekillä. Tämä kirja ei nimittäin tarvitse yhtään mitään älynystyröitä avautuakseen lukijalle. Takakannen sitaatti kirjailijalta paljastaa, että Bukowski itse ei miettinyt mitään laatuvaatimuksia kirjaa kehitellessään, vaan tärkeintä kirjoitusprosessissa oli hauskanpito. Lukaisin kommentin "Pulp saattaa tuhota vähäisen maineeni, mutten piittaa paskan vertaa" juuri ennen kuin käänsin ekan sivun esiin, ja lausahduksesta muodostuikin eräänlainen motto tarinan taustaksi.

Nick Belane on tituleerannut itsensä LA:n parhaaksi yksityisetsiväksi, ja hän suostuu hoitamaan minkä tahansa homman kunhan hinnasta sovitaan. Toimeksiannot ovat kuitenkin useimmiten sen verran outoja ja lähes mahdottomia selvittää, että Belane katsoo parhaaksi istuskella 90% ajasta toimistossaan tai baarissa ja keskittyä positiiviseen ajatteluun, joka lasketaan hänen silmissään työnteoksi.

Lähes jokainen kappale (jotka muuten vaihtuvat parin sivun välein aina kappale numero viisikymmentäyhteen asti, mikä kertoo jotain kirjasen helppolukuisuudesta) alkaa sillä, että Belane istuu toimistossaan eikä oikein tiedä mitä tekisi. Ratkaisut  ja sopivat ihmiset joutuvat itse hyppäämään hänen nenänsä eteen, jotta hän tietäisi mihin suunnistaa seuraavaksi. Kun hänet palkataan jäljittämään mystistä ranskalaista kirjailijaa, joka on virallisesti kuollut kauan sitten, Belane törmää häneen kirjakaupassa ja päästää hänet pari kertaa käsistään ennen kuin edes tajuaa lähteä varjostamaan tätä. Usein kummallisten hämäräveikkosten täytyy soittaa Belanelle ja tarjoutua myymään tälle todisteita, jotta Belane pääsisi eteenpäin puuhissaan.

Lopulta kaikki irrallisilta vaikuttaneet työtehtävät kietoutuvat yhteen tolkuttomaksi sekasotkuksi, jossa on hyvin hankala pysyä mukana. Tai ehkä tässä kohdassa olisi sittenkin tarvinnut sitä hieman vahvempaa keskittymiskykyä, vaikka minulla onkin pienoinen epäilys siitä, että Bukowski itsekin oli hieman sekaisin tapahtumien ja henkilöiden välisten yhteyksien kanssa. Viimeisellä sivulla saadaan jonkinlainen perinteinen tapahtumien kertaaminen ja setviminen, mutta harmi kyllä se koskee aivan epärelevantteja yksityiskohtia - kuten Belanen huoneeseen ilmestynyttä pumpattavaa barbaraa - suurten mysteerien sijaan.

Teoksen hyviä puolia ovat mainiot parodiset piirteet, jotka pilkkaavat estottomasti perinteisten kovaksikeitettyjen dekkarien tosikkomaista genreä. Näiden vakiintuneiden salapoliisiromaanien päähenkilöt ovat aina mysteerisiä koviksia, jotka keskittyvät kiskomaan viinaa, sanailemaan nokkelasti jokaisen vastaantulijan kanssa ja hurmaamaan toinen toistaan kauniimpia naisia. Pulpin naiset ovat vaatimattomasti sanottuna lumoavia: itse asiassa he ovat niin seksikkäitä, etteivät välillä ole edes tältä planeetalta. Belanen asiakkaista yksi on älyttömän kuuma Leidi Kuolema, joka on nimensä mukaisesti kuolemaa aiheuttava leidi. Toinen taas on avaruusolio Jeannie Nitro, joka todella laittaa housut pullottamaan, ellei satu omaksumaan todellista muotoaan, joka on ällöttävä käärmemäinen yksisilmäinen luikertava otus.

Minua harmittaa, etten lukenut kirjaa englanniksi, sillä olisin varmasti saanut siitä irti ainakin paljon enemmän kielellistä ilottelua kuin suomalaisesta versiosta. Käännöksessä ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta esimerkiksi "mutsinnussija" ei vain koskaan tule sointumaan yhtä hyvin kuin alkuperäinen muotonsa. Silti monet kohdat ja älyttömät sanailut osapuolten välillä saivat huvittuneen hymyn kareilemaan suupielissäni.

Tilatessaan baarissa aluksi kaksi kiinalaista olutta kerralla Belane meinaa joutua vaikeuksiin, kun baarin omistaja Blinky ohjeistaa häntä tilaamaan ensin yhden pullon ja vasta sen juotuaan toisen. Ennen tätä Belane on käynyt samaa väittelyä juomia tarjoilevan tytön kanssa, joka on kehottanut Belanea kääntymään psykiatrin puoleen outojen mieltymystensä takia. En edelleenkään ymmärrä mitä outoa on kahden oluen tilaamisessa samaan aikaan ja miksi Bukowski on kirjoittanut siitä kokonaisen kappaleen, mutta kirjassa se on joka tapauksessa suuri ongelma.

Siinä he seisoivat minua katsellen. Otin sikarin esille ja sytytin sen. "Toi haisee", sanoi Blinky. "Niin haisee sun kuonaskin", sanoin. "Mitä?" "Tuokaa minulle kolme pulloa kiinalaista olutta. Ei lasia." "Tämä kundi on sekopää", sanoi Blinky.

Tilanteessa ja sanailussa ei ole mitään järkeä, mutta ainakin Belane saa lopussa tahtonsa läpi uhkaillessaan Blinkyä väkivallalla.

Belanen omissa ajatuksissa on yhtä vähän tolkkua kuin kirjan kohtaamisissa ja dialogeissa.

Olin jumissa niin kuin muukin maailma. Notkuimme ja odotimme kuolemaa ja puuhailimme muodon vuoksi. Jotkut eivät edes puuhailleet muodon vuoksi. Olimme vihanneksia. Meikäläinen oli just sellainen. En tiedä mikä vihannes olin. Tuntui kuin olisin nauris. Sytytin sikarin, vedin henkeen ja kuvittelin tietäväni mistä helvetistä oli kyse.

Nauris? Yhtenä hetkenä Belane on masentunut eikä kiinnostu mistään, toisena hän taas viilettää menemään hymy huulilla ja tuntee elävänsä täysiä ja kokee elämänsä olevan vasta alkamaisillaan.

Suosittelen lukemaan kirjaa väsyneenä, sillä silloin saa hersyvimmät naurunhohotukset. Juonellisesti Pulpista ei ole paljon mihinkään, tosin jos sattuu olemaan pikalukija, en näe mitään estettä tämän kirjan hotkaisemiselle välipalaksi mielekkäämpien teosten ohessa. Bukowski on myös saanut ujutettua jotain sympaattista Belanen hahmoon, sillä aloin pitää hänestä enemmän kirjan loppua kohden. Hänen hämmentyneisyytensä ja laiska saamattomuutensa yhdistettynä haavoittuvaan wannabe-kovanaamaisuuteen aiheutti sen, että aloin melkein herkistyä. Silti 190 sivua pelkkää hassuttelua oli minulle hieman liikaa.