Halusin lukea tämän teoksen ei ehkä niin yllättäen Monika Fagerholmin takia. Ihastuin hänen kirjoitustyyliinsä lukion ekalla, kun ahmin Ihanat naiset rannalla-romaania välitunneilla ja bussissa niin, että meinasin ajaa pysäkin ohi. Muistan saman vuoden kesälomareissun siitä, että ylipitkä ajomatka Saksasta eteläisempiin maihin kului hämmästyttävän kivuttomasti Diivan parissa. Amerikkalainen tyttö vaati pari lukukertaa tehdäkseen lähtemättömän vaikutuksen. Säihkenäyttämö oli vielä kummallisempi ja oli minulla kesken kokonaisen kesän ajan. Kirjahyllyssä odottaa tällä hetkellä Lola ylösalaisin, joka oli ilahduttavin yllätys joululahjakasassa. Vaikka en välttämättä pysy aina ihan kärryillä Fagerholmin luomissa maailmoissa, pidän häntä yhtenä lempikirjailijoistani. Olen lukenut kaikki hänen teoksensa (Sham ja Patricia ovat jossain tuolla muiden lukuhetkien lomassa, mutta ne ovat jo pyyhkiytyneet mielestäni) ja tiedän jatkavani sillä linjalla, vaikka Meri taitaa olla epämääräisin teos tähän mennessä. Se on alunperin Martin Johnsonin ja Fagerholmin yhdessä kirjoittama radio-ohjelma, joka laajeni jälkeenpäin kirjaksi. Uskon, että oli oikea ratkaisu lukea teos suomennettuna (Asko Sahlbergin käsialaa), sillä suomenruotsalaisuudestani huolimatta ruotsi on heikompi kieleni ja jouduin nytkin tekemään kovasti töitä, että pysyin täysillä mukana jokaisessa esseessä. En ehkä onnistunut täydellisesti, mutta vaikka kaikki tarinoiden yksityiskohdat eivät painuneetkaan mieleeni, jätti Meri ainakin voimakkaan muiston tunnelmansa osalta.
Nimensä mukaisesti Meri sisältää neljä lyyristä esseetä, mutta teksti voisi yhtä hyvin jatkua alusta loppuun yhden otsikon alla. En löytänyt punaista lankaa, joka olisi erotellut esseet toisistaan, sillä ne kaikki sekoittelevat iloisesti eri tyylilajeja, aikakausia ja kertojia. Myös fontti vaihtelee muutaman sivun välein. En aio yrittääkään selittää, mistä esseet kertovat, sillä niissä on rutkasti sisältöä eivätkä tapahtumat oikeastaan edes ole kovin olennaisia. Tärkeintä on tunnelma, ja se, mitä teos pyrkii ylistämään: meri.
Lueskelin kirjaa ennen nukkumaanmenoa sekä heti herättyäni, ja se kuljetti minut molempina ajankohtina pois sängystäni johonkin unenomaiseen todellisuuteen. Faktapitoiset tekstit, joissa haastatellaan mereen tavalla tai toisella erikoistuneita asiantuntijoita, tai joissa käydään läpi esimerkiksi sukellusveneeseen kuolleiden historiaa, vaihtelevat fiktiivisten tekstien kanssa muodostaen luonnollisen jatkumon kirjan alusta loppuun. Teos olisi aivan yhtä vakuuttava, vaikka sitä ei olisi jaoteltu neljän eri otsikon alle, sillä ainakaan minun lukukokemukseeni erilaiset teemat eivät vaikuttaneet lainkaan. Kaikki käsittelevät kuitenkin merta enemmän tai vähemmän synkästä tai vähintäänkin vakavasta näkökulmasta.
Kirjoitustyylistä käy ilmi, kuinka Fagerholm ja Johnson kunnioittavat aihettaan, sillä he kirjoittavat painokkaasti, välillä raskaasti kun aihe niin vaatii, mutta koko ajan niin kauniisti, että ilman sitä vaikutus ei olisi puoliksikaan yhtä voimakas. Jokaista aihetta käsitellään taitavasti tasapainotellen. Ihmisen saastuttamisen tuhoisista seurauksista ei saarnata vaan ne tuodaan toteavasti esille, mikä jo itsessään kertoo jotakin huolestuttavasta tilanteesta. Faktapitoiset osuudet vaativat keskittymistä, mutta eivät ole liian haastavia. Syvyydet ovat myös vaatineet uhreja syistä, joita en aiemmin osannut ajatellakaan. Meri esitetäänkin välillä oikeana kuoleman kehtona, mutta ei lohduttomuuteen saakka. Ennemmin minulla heräsi aivan valtava halu lähteä saaristoon, jonka koruton kauneus avautui minulle nyt kirjan sivuilta paljon paremmin kuin mitä lapsena osasin tuntea perheen yhdistetyillä vene- ja telttaretkillä.
Pikkuinen kirja avaa lukijan eteen valtavan mysteerisen meren ja herättelee uteliaisuutta raottamalla mitä kaikkea meren pohjalle on uponnut ja minkälaisista käsittämättömistä syvyyksistä on kyse. Kuinka ihminen on sinnikkäästi yrittänyt valloittaa sitä, seilata pikkuisilla paateilla merien läpi joutuen aina nöyrtymään ja antamaan merelle periksi.
Pari viikkoa sitten näin isäni lukevan kirjaa, jossa käydään kronologisesti läpi kaikki Suomen tai Ruotsin tai Pohjoismaiden - en muista, niin tylsältä kirja vaikutti - laivaonnettomuudet tietyiltä vuosikymmeniltä. Kirja oli pelkkiä vuosilukuja, laivojen nimiä, uhrilukuja ja muutaman sanan selityksiä uppoamisille. Olin yhtenä isona kysymysmerkkinä: miten kukaan jaksaa lukea tämmöistä? Vieläpä vapaaehtoisesti? En koskisi näin pitkäveteiseen kirjaan vaikka minulle maksettaisi! Mutta nyt, luettuani Fagerholmin ja Johnsonin version merestä, voin jollain tapaa ymmärtää, mikä sai isäni tarttumaan kirjaan. On merenkulussa kyllä jotakin todella kiehtovaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti