Annamari Marttinen - Mitä ilman ei voi olla

Tämä vuosi on näköjään kirjojen suhteen kontrastien kyllästämä. Olen lukenut kärsivällisyyttä koettelevan määrän teoksia, jotka eivät säväytä millään lailla mutta jotka minun on pakkomielteeni takia pakko saattaa loppuun, kun kerran olen leikkiin ryhtynyt. Vastapainona olen onnekkaasti törmännyt muutamaan kultakimpaleeseen, jotka ovat varastaneet sydämeni täysin. Mitä ilman ei voi olla menee tähän jälkimmäiseen kategoriaan niin että rysähtää, sillä kiihkeydellään se puhaltaa ilmat pihalle kenestä tahansa. Annamari Marttinen tekee pettämisestä suoraan syvimpiin tunteisiin iskevää taidetta.

Tarina on periaatteessa yksinkertainen ja ikivanha: naimisissa oleva perheenisä ihastuu toiseen naiseen ja ajautuu pettämään vaimoaan. Ei sen kummempaa. Silti niin paljon suurempaa, monimutkaisempaa, säväyttävämpää. Kun Iiro kohtaa Liljan ystävänsä taidenäyttelyn avajaisissa, on selvää sekä heille itselleen että lukijalle, että näennäisen vähäpätöisestä mutta todellisuudessa salattuja merkityksiä tihkuvasta sananvaihdosta liikkeelle lähtevä suhde tulee olemaan raju. Iiron ja hänen vaimonsa Vaulan avioliitossa ei ole mitään vikaa, mutta Iiron tavattua Liljan he muuttuvat kuukausien aikana yhä tuntemattomammiksi toisilleen molempien salatessa todelliset tunteensa ja ajatuksensa. Iiro ei saa tarpeekseen Liljasta, joka jäntevällä baletintanssijan kehollaan on valmis tyydyttämään Iiron pohjattomat tarpeet päivin ja öin, samaan aikaan kun Vaula ei osaa tarkalleen määritellä, mikä hänen miestään vaivaa ja mistä hänen pahat aavistuksensa kumpuavat. Kunnes hänen arvauksensa saavat konkreettisen pohjan.

Romaanin ydin on tunteissa, jotka se niin vahvasti ravistelee esiin. Iiron ja Liljan kaipaus toisiinsa on käsin kosketeltavan intensiivistä, jopa sietämätöntä, ja kun he tapaavat, on kuin heidän kehojaan ohjailisi tuntematon voima, jolla ei ole tietoisen ajattelun kanssa mitään tekemistä. Iiro ehtii miettiä muutamaan otteeseen, että hänen on saatava salasuhde loppumaan, mutta mitä pidempään hän antaa itsensä palata Liljan auliiseen huomaan, sitä harvemmin hän osaa edes katua tekojaan. Alusta lähtien Iiron ajatuksissa myös korostuu taipumus rangaistavien tekojen oikeuttamiseen: kuinka helppoa hänen on matkalla Liljan asuntoa kohti uskotella itselleen, että on menossa hoitamaan jotakin päivittäistä tavallista asiaa, ja kuinka taitavasti hän hiljentää syyttävän omantuntonsa äänen, kun tuntee Liljan sulavan itseensä kiinni. Ällistyttävän nopeasti hänen himokas mielensä myös kehittää puolustukseksi naurettavan mielipiteen siitä, että Lilja kuuluu hänelle, että heidän on tavattava ja rakasteltava, koska niin on yksinkertaisesti oikein. Edes 10-vuotias Emilia-tytär ei saa Iiroa tarpeeksi katuvaiseksi, sillä hän huomaa kauhukseen ajatuksiensa harhailevan Liljaan ja tämän huumaavaan vaikutukseen jopa perheen yhteisinä ruokailuhetkinä.

Oudointa on, että Iiroa on vaikea vihata tai edes syyttää. On ilmiselvää, että hän tekee väärin ja että häntä kuuluisi halveksia, mutta loppujen lopuksi vika on kaikissa tai ei kenessäkään. Uhrin ja syyllisen rooli siirtyy vuorotellen osapuolten välillä ja Marttisen ovela tapa kertoa tarinaa puolueettomasti jättää avoimeksi sen, kenelle lopullinen tuomio kuuluu. Totta kai Iiro on järjen tasolla itsekäs ja raukkamainen kusipää, joka vaarantaa perheensä onnellisuuden uskottomuudellaan, mutta nyt vallassa ovatkin tunteet logiikan sijaan.

Kohtaukset, joissa Iiro ja Lilja antautuvat himolleen, ovat suorastaan punastuttavaa luettavaa, mutta eivät halvalla tavalla. Marttisen todelliset taidot nimittäin tulevat esiin siten, että hänen eroottiset kuvauksensa ovat vain lumoavia ja voimakkaita. Olin kirjaa lukiessa suurimman osan ajasta töissä, ja huomasin hetkittäin unohtaneeni, että minun kuuluisi katsella ympärilleni ja tervehtiä ohikulkevia ihmisiä. Iiron ja Liljan raatelevan vimmaiseen kanssakäymiseen on niin helppo uppoutua, että välillä pinnalle palaaminen tuntuu kuin joku ravistelisi väkivaltaisesti hereille syvästä, suloisesta unesta. Sen lisäksi, että ruumiillisuus tulee ilmi puhtaan seksuaalisen halun ja kaipauksen kautta, korostuu fyysisyys myös Liljan ammatin takia. Baletin punoutuminen keskeiseksi osaksi Iiron ja Liljan suhdetta on nokkelasti toteutettu, ja Marttinen nostaa myös todentuntuisesti esiin tanssijan arjen ja tärkeimmän työkalun, eli tietysti kropan.

Liljan hento, siro, mutta silti vahva vartalo toimii avaintekijänä Iiron viettelemisessä sekä dramaattisessa loppuratkaisussa. Kutkuttavan kontrastin Liljan heittäytyvälle persoonalle ja tyttömäiselle olemukselle luo kauneudenhoitoalalla työskentelevän Vaulan huoliteltu ulkomuoto ja hillitty persoona. Iiroa piirittävät naiset edustavat kahta täysin erilaista tapaa olla samaa sukupuolta, ja he osoittavat myös, kuinka helposti pienet asiat, jopa väärinkäsitykset, synnyttävät kateutta kahden naisen välille.

Marttinen käyttää eräänä tehokeinona tapaa kertoa samat tapahtumat vuorotellen kolmiodraaman kaikkien osapuolten näkökulmista. Iiron silmissä Lilja on erotiikkaa tihkuva ihmenainen ja Liljan mielestä Iiro on ihmeellinen, hehkuvankuuma ja täydellinen yksilö, joskin väläyksittäin myös raivostuttava. Kuinka lähekkäin ovat saman kiven kääntöpuolet. Lukijalle Iiro nimittäin näyttäytyy epätoivoisena juonittelijana, joka ei osaa päättää mitä tahtoo, ja Lilja tuntuu horjuvan hulluuden tai vähintään pakkomielteisyyden partaalla, kun hänen taipumuksensa tykästyä varattuihin miehiin käy ilmi. Vaula on ainoa, joka näyttää ulospäin samalta kuin sisältä, eli pidättyväiseltä ja laskelmoivalta.

Kuvaukset henkilöistä eivät välttämättä ole mairittelevimmasta päästä, mutta jollain tapaa Marttinen saa heihin eloa ja sellaisia epämääräisiä piirteitä, joiden vuoksi heistä voi sanoa välittävänsä. Se saattaa johtua siitä, että Iiron ja Liljan alkuhuuma - vaikkakin kielletty - synnyttää luultavasti eläviä muistoja kaikissa, jotka ovat joskus rakastuneet, ja tämä yleismaailmallinen tuntemus luo samaistumisen illuusion. Miellyttävien assosiaatioiden kautta syntyy positiivisia ajatuksia henkilöitä kohtaan, ja salasuhteen kiroukset saavat näkemään jopa etuoikeutena sen, että itse voi juoda aamukahvit ja kävellä käsi kädessä kaupungilla rakastettunsa kanssa. Sympatia Vaulaa kohtaan taas syntyy luultavimmin säälin pohjalta, vaikka hän on lopulta tarpeeksi vahva ollakseen kaipaamatta sitä.

Pitkin romaania pelkäsin, että jos Marttinen ei ole varovainen, saattaa hänen tarinansa lipsahtaa mauttomaksi ja halvaksi seksidraamaksi. Onneksi se on niin järjettömän tunteikas ja kauniisti kirjoitettu, ettei rajan yli jouduta menemään. Traaginen loppuhuipennus kohoaa lähelle epäuskottavia mittoja, ja ihmettelen todella, voiko kenenkään tunteet hypätä yhdestä ääripäästä toiseen muutaman sekunnin sisällä. Mutta koska useat kohtaukset ovat jo valmiiksi elokuvamaisia, ovat liioitellut hetket oikeastaan täysin kaavaan sopivia. Huomasin eläytyväni niin antaumuksella, että unohdin välillä hengittää, joten en edes halua moittia hillittömämpiä ratkaisuja. Marttinen pyörittelee suuria tunteita kunnialla ja tyylillä.

Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla. Tammi 2013. 420 s.

Muualla: Sinisen linnan kirjasto, Jenni S., Annika K., Lukukausi, Mari A, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjanainen.