Laura Gustafsson - Pohja

En haluaisi tehdä tästä kirjoituksesta niin subjektiivista kuin se väistämättä tulee olemaan, mutta minun on pakko, sillä olisi turhaa edes kirjoittaa mitään, jos sivuuttaisin oman kokemukseni. Se, että elämäni elämä muistoineen ja kipuineen aukeaa minulle kirjan sivuilta välillä niin hätkähdyttävän todellisena, että aloin pohtia, onko Laura Gustafsson jokin toisen ulottuvuuden - kirjailijaulottuvuuden? - versio minusta, saattaa kertoa jostakin kollektiivisesta, jonka sukupuolemme mahdollisesti jakaa. Olemmeko kaikki osittaisia replikoita toisistamme?  Ovatko yhteiskunnalliset roolimme niin ennalta määrätyt, että toteutamme niitä itseämme satuttaen oivaltamatta, että meillä on vapaus valita toisin? Vai meneekö kuvio päinvastoin, niin että vaikka meille mielenosoituksia ja voimaannuttavia somekampanjoita myöten tyrkytetään itsenäisyyttämme ja rajoituksettomia oikeuksiamme, käytämme niitä rimpuilemiseen ja hakuammuntaan, joiden suojissa voimme rauhassa surra ja olla rikki? Rikki mistä? Rikki miksi?

Ennen kuin uppoan syvemmälle kontekstittomien aprikointien suohon, selitän, mistä Gustafssonin kirjassa on kyse. Tai mistä siinä minulle on kyse. Tunnen jo pelkän ajatuksen äärellä niin valtavaa rintakehässä paisuvaa katkeransuloista kihelmöintiä, että tahtoisin äkkiä valjastaa sen sisäiseksi ehtymättömäksi virtalähteekseni, jonka ON-nappia kätevästi painaisin joka kerta kun jonkin ulkoisen miehisen voimakentän tasapaksu tuhoisa energia painaa minua lysyyn. Sillä niin raivostuttavan monet kerrat olen ollut hiljaa! Ja nyökkäillyt! Ja hymyillyt! Että juu, tässä olen vailla arvoa, annapa sinä se minulle!

Jos kirjoittaisin tätä tekstiä johonkin köykäiseen naistenlehtikolumniin, sellaiseen jossa on yhdellä sivulla monta pieneen palstaan ahdettua yhteenvetoa värikäskantisista kirjoista, sanoisin Pohja:n olevan kirja miehistä, masennuksesta ja merkityksen hakemisesta. Nainen etsii itseään, käy läpi menneisyyttään ja kerii auki kipupisteitään. Ja vaikka nyt hyppään heti äkkiä apuaaaa pois naistenlehtimaailmasta, niin nämä mainitut asiat kirjasta todella voi karkeasti erotella teemoiksi, jotka ovat kuvaavinaan sen sisältöä. Mutta Pohja ei ole mitään, mihin nämä yksittäiset sanat viittaavat. Siinä ei ole mitään kasvukertomusmaista, ei mitään nuorien naisien itsenäistymishöttöä, ei mitään kivaa rakkaudenlöytämissatua. Pohja raastaa ja raivoaa, viiltää ja vihloo, repii auki ja heittää surutta jätemyllyyn, nauraa ivallisesti päälle. Kaiken itsessään Gustafsson levittää armotta tutkimuspöydälle kovan prosessin kouriin, jossa päämääränä ei ole vapautus, vaan korkeintaan purkautuminen. Sillä jos oma ydin koostuu siitä kivusta, jonka ympärillä oma kaikkeus sohii, ei kai edes ole mitään, mistä vapautua?

Juuri siihen kipuun voin saumattomasti sulautua, niin tunnistettaviksi Gustafsson sen rajat lukijalle piirtää. Kuinka oksentaminen nyt vain on mitä on. Kuinka sitä ei monesti edes tarvitse mainita ääneen - bulimia, syömishäiriö - sillä se nyt vain on. Osana ja olemassa. Keho, koko ja kiinteys kun ovat mittareita, ja tärkeitä sellaisia. Kuinka valtaosa seksikokemuksista on ollut niin yhdentekeviä, että seksin rooli on juuri ja juuri yltänyt vahvistamaan oman kehon arvoa, tai siis tietysti sen puutetta. Kuinka monta vuotta on täytynyt elää, että on alkanut nähdä häivähdyksiä omista ääriviivoistaan. Kyseenalaistaa sitä, että kaiken vaimentava mutta samalla kaiken päälle huutava mitättömyyden ja merkityksettömyyden tunne on yksioikoinen totuus.

Masennus on siitä jännä, että se poistaa kaiken suhteellisuudentajun. Se on kuin ovela loinen, joka asettuu oikein kunnolla kodiksi ja muuttuu hetimmiten näkymättömäksi. Oitis katoaa oikeutus hoitoon hakeutumiselle, koska eihän tää mun juttu nyt niin paha oo, mulla on kuitenkin koti ja terveys ja puhdas vesi ja mieti että afrikan lapset. Koska oma arvo romahtaa nolliin, ei ole syytä etsiytyä autettavaksi: mitä se ketään hyödyttäisi, että tästä romusta vielä toimintakykyinen saataisi. Kuitenkin ristiriitaisesti taustalla väreilee jatkuvasti hyväksymättömyys, mahdottomuus sopeutua vallitsevaan mustuuteen. Masennus kapaloi syvään kolkkouteensa, eikä varmasti väläytä valoja mistään päin säkkipimeää luolaansa, mutta ei se mitään hyväksyntää tarjoa. Kaikki on sijoiltaan ja asetukset väärin, mutta niin on ratkaisun hakeminenkin. Poukkoilu vasten seinämiä jatkuu. Ja jatkuu.

Pohja on sivumääräänsä nähden erikoisen moniulotteinen syväsukellus, jossa nousee esiin paljon suurta, josta en nyt kirjoita. Kuten äitiys. Häkellyttävintä siinä on kuitenkin... no, mainitsen sen taas: samaistuttavuus. Voin avata kirjan miltä sivulta tahansa, ja silmäni hakevat heti lauseen, joka on tai on ollut minua.

Tekee mieli oksentaa, mutta siinä ei ole järkeä, jos on syönyt jotain tyyliin kvinoaa. Järki ei minua estä. Ruuantuhlaus on suurimpia syntejä, sanon silmät kakomisesta punoittavina. Tajuan olevani sketsihahmo.

Minut opetettiin objektiksi enkä voi pakottaa itseäni lopettamaan. En minä miehiä syytä. Esineellistäminen ei tule ulkopuolelta. Eivät ne eläimet, joiden elämäntarkoituksen ihminen on laskenut kilohinnan mukaan, miellä itseään esineiksi. Ne elävät ja kokevat. Vain itse voi itsensä esineellistämisen sinetöidä.

Ja sitten täysillä iskevä:

Laadin nettiin ilmoituksen: "Ihastuttava, iloinen, kuuntelemaan altis nainen tarjoaa seuraa. Tule joenrantaan ja näe itsesi peilityynestä pinnasta, joka ei vain hoikenna ja pidennä, vaan myös korostaa humoristisuuttasi ja yleistä etevyyttäsi."
Henkisen orgasmin kourissa mies selostaa: "Pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä."
Ja minä: "Ai jaa.....!"
Hän lähtee, täynnä älyllistä ylivaltaa, omahyväisyyden kare kasvoillaan. Jään pyyhkimään kerskailuita rinnoiltani. Käyn vessassa huutamassa, koetan oksentaa, mutta saan ulos vain ympäripyöreyksiä, haistatteluja ja jokusen toisaaltan.
"Kuunnelkaa minua", vetoan ja riisun vaatteet.
Edes sirkat eivät siritä.

Palaan nyt viimein blogitekstini alkuun. Kun kehonsa ja sitä kautta itsensä samaistaa roskaan, on kai se ja sama käyttää sitä välineenä epätoivoisiin pelastautumisyrityksiin, jotka samalla ovat - jälleen masennukselle ominaisen ristiriitaisesti - itsetuhoisia ja entistä syvemmälle ahdistukseen puskevia tekoja. Tee kehollani mitä vain, käytä sitä tyydytykseesi ja anna minulle sen myötä näennäinen arvo, mutta älä missään nimessä näe minua! Totta kai tämä vetää entistä tyhjemmäksi. Totta kai vuosien itsensä sivuuttaminen luo ammottavan rotkon, jonka pohjilla sitä henkihieverissä viruu.

Mutta miksi? Miksi vapaaehtoisesti asettaa itsensä alempaan kastiin kuin kukaan tai mikään? Miksi purkaa itsensä päälle yhä suurempaa ahdistuspainolastia, kun itsehän sen alta jatkuvasti haluaa pois? Gustafsson nostaa lukijan silmien eteen valikoituja seksikokemuksia vuosien ajalta, ja kun niiden valtasuhteet jälleen muistuttivat omista, tässä vaiheessa jo lieventävään hämärään vaipuneista harhailuistani yhdestä sängystä seuraavaan, mietin kuinka mahdotonta on tietää syy-seuraussuhteen todellista järjestystä. Ensinkö on paha olla ja siksikö sitä hakeutuu kaikkiin niihin haavoittaviin kanssakäymisiin? Vai ensinkö joku satuttaa ja vie kaikelta pohjan, jonka vuoksi ei voi muuta kuin kääntyä sisäänpäin ja jatkaa itsensä ruoskimista? Vai onko elämä yhtä sattumanvaraista sekasotkua, jossa kaikki ruokkii kaikkea? Historian, jota Gustafsson avaa, voi nähdä yrityksenä selvittää, missä meni vinoon ja miksi, mutta ennemmin näen sen nykyiselle pohjaa luovana selityksenä, joka ei sinällään johda mihinkään suureen vapahdukseen. On toki selvää, että jos menneisyys koostuisi pelkistä tasapainoisista, terveistä parisuhteista ja oikeaoppisista tunteidenkäsittelymenetelmistä, koko Pohjaa tuskin olisi, mutta eivät ne random baaripanotkaan millään määrätietoisella sielujentuhoamisretkellä ole. Itsehän sitä alttiiksi asettuu. Ja lopulta... eivät ne miehet ja suhteet ole kuin yksi osa kaikkea. Itsen sisällähän se kuohuu, se koko maailma.

En siksi koe Gustafssonin syyllistävän ketään, enkä halua itsekään sitä tehdä. En usko kenenkään lähtökohtaisesti toivovan pahaa toiselle, sukupuolista viis. Jos syyllisyys johonkin kohdistuu, se on itseen, mutta vaikka marttyyriroolin ottaminen olisi varsin helppo tie ulos, ei Gustafsson tee sitäkään. Säälimättömästä tekstistä on itsesääli kaukana. On vaikeaa käsittää, kuinka voimakkaita tunnekuohuja synnyttävä värikäs ja kaunis teksti voi olla samalla niin jäsentelevää ja objektiivista. Kenties jotain hyvää niistä lukuisista rooleista ja sivupersoonista, jotka ovat muovautuneet vuosikausien pettymyksien ja hyväksikäyttöjen myötä: itsensä pystyy leikkaamaan osiin ja analysoimaan osa kerrallaan. Mutta en nyt tiedä onko se kohtuullinen hyvitys siitä, että suojaseinämien sisään itsensä muuraaminen sekä näkymättömäksi tekeytyminen tuhoavat jokaisen ihmissuhteen autenttisuuden.

Lopuksi Gustafsson kirjoittaa jälleen kuin minua auki:

Jos minua ei manipuloitaisi. Jos minua ei käytettäisi. Jos minua kunnioitettaisiin.
Ei enää miehiä, jotka vievät ryteikköön, lentävät pois helikopterilla ja jättävät yksin löytämään paluureitin.
Ei alkoholisteja.
Ei enää pelejä, mutta voin leikkiä. Haluan pelisäännöt. Ja vapautta, mutta ei välinpitämättömyyttä. Suoria vastauksia. Haluan oppia itse rehelliseksi.

Koska Pohja on kuin hyppäys menneisyyteeni, johon ei vielä kuulunut universumin käsittämättömät ihmeet, ei säteilevä puoli arjesta, ei auki olevat vilpittömät myötätuntoiset viisaat ihmiset eikä varsinkaan rakkaus itseen, ei sen lukeminen ole niin vaikea kokemus kuin se edelleen keskellä kaikkea sekasortoisuutta olevalle minälleni joskus olisi voinut olla. Ja vaikka edelleen ihmissuhderintamalla työstän ikivanhoja kipuja ja vaikka edelleen kärvistelen ikivanhojen itsetuhoisten tekojeni seurauksissa, muodostui Pohjasta tähän hetkeen minulle puhtaasti valaiseva kokemus. Gustafsson kirjoittaa lumoavasti, kuin satua joka on verisen todellinen, ja jossa on sekä kielellisesti että sisällöllisesti nauramaan saavia vivahteita, mutta kirjan olennaisimmaksi viehätysvoimaksi nousee se, miten kaiken ytimeen Gustafsson tiensä kairaa. Vertaistuen voima on hurja.

Laura Gustafsson: Pohja. Into 2017. 141 s.

Helmi Kekkonen - Vieraat

Luin juuri viimeisen sivun tästä suoraan sieluun iskeytyvästä kirjasta, kirjasta joka työnsi sisimmästäni esille niin paljon muistoja ja tunteita, että ihmettelen miksi olen ollut hylkäämäisilläni fiktiivisen kirjallisuuden niin pitkään. Olen viime kuukausina lueskellut lähinnä elämäntaito-oppaita ja tietokirjallisuutta, ja aloittanut Potter-sarjan ensimmäistä kertaa englanniksi, mutta jossain ajatusteni hämärissä kytevästä lukemisen vähäisyyteen liittyvästä surusta huolimatta kirjojen merkitys elämässäni on pudonnut. Tai ei niiden merkitys, mutta prioriteettini ovat muuttuneet. En mukamas kaikista päivän sataprosenttisesti oman päätäntävaltani alaisuudessa olevista tunneista huolimatta löydä aikaa lukemiselle.

Nyt löysin, koska Helmi Kekkosen pastellinvärisellä ja keveydestä huolimatta pysäyttävällä kannella paketoitu romaani ei antanut minun päästää irti sen havisevasta tunnelmasta ennen kuin oli pakko, ennen kuin kirjaimet kulkivat kauniisti mutta armottomasti kohti sivua, jonka jälkeen niitä ei enää tullut. Nyt olen aivan kiinni tuossa maailmassa, joka lähti tietoisuudessani avautumaan vasta kaksi päivää sitten, alkaen illalliskutsuista ja päättyen tavallaan heti arvattavissa olevaan mutta silti ravistelevaan loppuun. Joka ei silti lopeta mitään.

Vieraat kerää yhteen joukon ihmisiä, kiintopisteenään Senja, joka toistuvista keskenmenoista syntynyttä hirvittävää surua ja kipua hälventääkseen haluaa järjestää rennon ja helpon illan läheisilleen. Paikalle saapuu ystävä, jonka mies on jälleen selittämättömällä poissaolollaan aiheuttanut pahaa mieltä, Senjan voimakastahtoinen ja Senjan silmissä alati kriittisenä operoiva äiti, naapurin Anna, jonka jokeltelevan pikkupojan Senja on ottanut liian syvälle sydämeensä, sekä yllätyksenä Senjan kukkienostoreissulle lähteneen miehen kutsumat kaksi nuorta tyttöä, joista toisen lievästi humalainen ilkikurisuus paljastaa Senjalle enemmän kuin tämä suostuu itselleen myöntämään. Alkaa odotus - milloin Senjan mies palaa? Miksi hänellä kestää niin kauan? Miksi ihmisten keskellä oleminen ei tuokaan turvaa vaan päinvastoin ajaa roikkumaan hallinnantarpeessa normaalia pakonomaisemmin?

Sitten alkaa juhliin johtaneiden tuntien ja päivien kelaaminen alusta erilaisista näkökulmista, tilanteeseen punoutuneiden ihmisten näkökulmista, eksyneistä etsivistä eriytyneistä näkökulmista. Yhteen kokoontuvat ihmiset saapuvat kaikki epävarmuuksien keskeltä, hiljaisista taisteluista tai mekkaloivasta välinpitämättömyydestä, osa jo lähes läpikotaisen rauhan itsensä kanssa tehneenä. Kun jonkin kipeän vihdoin myöntää itselleen täysin, kuten rakkauden parhaaseen ystäväänsä tai itse valitun epäonnistumisen huolehtivana äitinä, onkin yllättävän yksinkertaista seistä tilanteen takana. Tarinoiden kautta rakennetaan siltaa itse kunkin lapsuuden ja aikuisuuden välille, aukaistaan menneitä ja luodaan pohjaa nykyhetkessä pintaan puskevalle kivulle.

Suorastaan hämmennyin siitä miten lähelle tämänhetkistä tilannettani kirjassa suureksi nouseva teema, nimittäin lasten hankkiminen tai siinä epäonnistuminen, tulee. Ei siksi, että tämä olisi itselleni ajankohtaista, vaan siksi, että läheinen ystävä on keskellä tilannetta, jossa hänen tyttöystävänsä ehdottoman varmasti haluaa lapsia ja hän ei. Pohdimme muutama päivä sitten yhdessä sitä, kuinka se voi joillekin olla niin äärimmäisen tärkeä ja itsestään selvä asia. Kuinka voi tuntea sisällään sen jomotuksen ja ikävän jotakuta vielä olemassa olematonta kohtaan, ja kuinka voi olla niin täydellisen varma siitä, että on valmis ottamaan vastuulleen toisen ihmisen hengen. Sitä on vaikea ymmärtää, jos itsestä ei sitä paloa löydy, varmasti samalla tavalla kuin minun vastahakoisuuteni on osalle tulevista äideistä yhtä käsittämätön.

Vieraat on joka tapauksessa syväsukellus tähän aiheeseen molempien ääripäiden kautta, Senjan keskenmenojen edustaessa sitä loputonta epätoivoa kun oma lapsi ei suostu saapumaan maailmaan, ja muiden hahmojen kivuliaiden lapsuuskokemusten tai jopa -traumojen edustaessa sitä puolta kun isäksi tai äidiksi ryhtyminen on tapahtunut osittain vääristä tai riittämättömistä syistä. Tämä saa pohtimaan kuinka sattumanvaraisella ja hauraalla pohjalla koko olemassaolomme on. Uskon että biologia suojaa hyvin pitkälti loihtimalla esiin äidinvaiston ja muut olennaiset seikat, mutta aina se ei riitä. Kuka takaa, ettei unettomuus, viikkokausia kestävä koliikki-itku tai vanhemman jo ennestään ailahtelevalla pohjalla oleva mielenterveys aiheuta pysyviä säröjä tulevaisuuden onneen? On helppo pitää ihmistä jotenkin ylivertaisena kaiken jatkuvasti raksuttavan aivotoiminnan takia, mutta pohjimmiltaan olemme eläimiä eläimien joukossa (paitsi ehkä aavistuksen tyhmempiä itsemme jalustalle nostamisen takia), ja täällä me pyristelemme lopulta täysin suojattomina, korkeintaan toistemme varassa. Olen ennenkin äimistellyt tätä, mutta nyt taas: kun alkaa kunnolla miettiä, on elossapysymisen taitomme suorastaan ihme. Ja niinhän se toisaalta todella on. Olemme kaikki ihmeitä.

Ja nyt pääsen siihen, mitä olen koko ajan odottanut, nimittäin Kekkosen kirjoitustyyliin. Kun kerran ihmeistä puhutaan, tässä sitä on. Jotakin niin vetovoimaista, että se on kuin lumous, jolle ei löydy sanallistettavissa olevaa syytä. Tai löytyy toki, onhan teksti ilmeisen huoliteltua ja äärimmäisen kaunista. Osa luvuista on kuin hieman rosoreunaisia vanhanaikaisia valokuvia, melankolisia vaikka sisältö itsessään ei sitä olisikaan. Kekkosen kirjoitustyylissä on välillä sellaista viipyilevyyttä, että tuntuu kuin tekstin ylle laskeutuisi ohut haikeuden huntu. Se tekee tunnelmasta väliin raukean, väliin kaihoisan, mutta ei koskaan hidasta. Toisinaan teksti taas myötäilee tapahtumia aivan toiseen suuntaan, villiintyy niiden mukana ja iskeytyy eteenpäin voimalla. Kuinka vastustamattomasti Kekkonen ympäröi luomansa maailman tekstillään sen viimeistä piirtoa myöten, niin että kerronta ei ole vain kerrontaa vaan suora peilikuva sille mikä on Vieraat ja mikä kaikki siinä on todellista. Tämän romaanin sivuilla jokin herää eloon, jokin joka ei kauhean usein sitä tee, vaikka kirja olisi kuinka mukaansatempaava tahansa. Tämän kirjan kaikki on olemassa.

Helmi Kekkonen: Vieraat. Siltala 2016. 195 s.

Riku Korhonen - Emme enää usko pahaan

Riku Korhonen on vuosikausia kuulunut lempikirjailijoihini, mutta havahduin nyt ensimmäistä kertaa siihen, etten oikeastaan tiedä syytä kyseiselle kategorisoinnille. Riittääkö epämääräinen mieltymys Korhosen kirjoitustyyliin? Ehkä koukuttavaan tarinaan? Vai vetoavatko minuun yksinkertaisesti kaikki huoliteltuun ja omaperäiseen muotoon puetut ihmissuhdesotkut? Korhosen kirjoissa on myös jotakin säälimätöntä, joka vaatii lukijalta kovanahkaisuutta ilman että tämä välttämättä edes ymmärtää turvautua sellaiseen suojakuoreen ennen kuin on liian myöhäistä. Teksti on parhaimmillaan niin viettelevän kaunista, että sille omistautuessaan ei ehdi huomata karuksi ja surulliseksi käyvää pohjavirettä, joka saattaa äkisti lyödä reunojen yli niin että roiskuu.

Emme enää usko pahaan sattui silmiini kirjaston bestseller-hyllyllä, ja jouduin taas tarkistelemaan elämäni prioriteetteja pohjamutia myöten, kuten käy aina, kun minulle mukamas tärkeältä kirjailijalta ilmestyy uusi romaani tietämättäni. Niin käy nykyään koko ajan. Olen tavallaan mukautunut tilanteeseen sellaisen luottamuksen turvin, että löydän kyllä juuri ne kirjat, jotka minun on tarkoitus löytää, mutta toisaalta taas... skarppaa Riina. Joka tapauksessa kirja lähti oitis mukaani ja paneuduin siihen muutaman päivän ajan sellaisella intensiteetillä, että keskittyminen kävi varmasti jo meditaatiosta. Tänä mahdottomana kaiken todellisen alleen jyräävänä sosiaalisen median adhd -aikakautena olen alkanut taputella itseäni olalle aina kun pystyn keskittymään kirjan lukemiseen edes muutaman keskeytyksettömän minuutin verran, niin säälittävältä kuin se kuulostaakin. (Kenties sillä voisi selittää nämä sivupolut teksteissänikin, jotka eivät koskaan tunnu selviytyvän aiheeseen asti.)

Keskellä on kolmiona Lari, Aino ja Eero, jälkimmäiset murenevan avioliittonsa puolesta taistelevat kahden tytön vanhemmat ja ensimmäinen näiden jokseenkin sulkeutunut ja rakkaudessa toistuvasti pettynyt ja pettyvä ystävä. Tarinan aloittaa mökkireissu, joka kaikessa lyhyydessään kertoo viimeistä piirtoa myöten, millainen Eeron ja Ainon tilanne todella on: Eero pyytää Laria auttamaan vaimonsa kidnappaamisessa. Lari haluaisi kieltäytyä. Kohtauksen lopussa Eero ajaa alasti mönkijällä pitkin mökin pihaa. Emmi ja Vilja, pariskunnan pienet tytöt, nauravat katketakseen. Aino ei. Yksi Korhosen lahjakkuuksista on juuri tämä kaiken olennaisen esiintuominen yhdessä ainoassa tapahtumaryöpyssä. Muutaman keskeisimmän ydinpisteen tavoittaminen, näiden pukeminen osuvimpaan muotoonsa ja se on siinä: lukija on täydellisesti kärryillä.

Kirjan kehyksenä on avioliitto ja yritys sen pelastamiseen. Eeron suunnitelma kalskahtaa alkuun epätoivoiselta ja järjettömältä, mutta saa hitaan lähestymisen myötä ymmärrettävämmät ja jopa järkeenkäyvät piirteet. Kidnappauksen muotoutuessa käydään läpi Ainon menneisyys, Eeron menneisyys, Ainon ja Eeron yhteinen menneisyys sekä Larin menneisyys. Jos tämä kuulostaa kuivalta, et ole lukenut Korhosen romaaneja, olet vain minun näkemyksettömän referointini uhri. On totta, että haksahdan mihin tahansa ihmissuhderomaaniin ja rakastan yli kaiken kuvitteellisten hahmojen persooniin paneutumista, mutta ei tarvitse olla yhtä vietävissä kuin minä pystyäkseen nauttimaan Korhosen tavasta puhaltaa hahmoihin elinvoimaa. Hänen tyylinsä saattaa henkilöt eloon on suorasukainen, dialogiin ja toimintaan perustuva, mutta vaihtelevasti syvempi, pohdiskelevampi ja suorastaan filosofisempi puoli ottaa vallan ja maalaa henkilöihin kaikki ne varjot ja oikut, jotka lopulta tekevät niistä ihmisiä.

Koska en kaikesta tästä someaikakauden huonojen puolien tiedostamisesta huolimatta osaa siitä irrottautua, perustan nykyään osan (toivon mukaan vain pienen) lukemani arvioimisesta snapchat-mittapuulle. Kuulostaako epäselvältä? Tai sulalta hulluudelta? Avaanko silti taktiikkaani? No, liityin snapchattiin helmikuussa, ja huomasin jo ensimmäisen vuorokauden aikana, että ensin monimutkaiselta ja turhauttavalta sähläykseltä vaikuttanut applikaatio olikin paras sosiaalinen media, joka on koskaan elämääni rikastuttanut. Olen siihen niin koukussa, että vaihdan puhelinta sen mukaan, miten kyseinen appi suostuu toimimaan. (En suinkaan ole rikas, omistan vain ihania pyyteettömiä vanhoja puhelimiaan iloisesti eteenpäin kierrättäviä ystäviä.) Yritän kynsin hampain pitää kiinni siitä, etten snäppää elämäni oikeasti merkityksellisiä hetkiä, esimerkiksi metsähaahuiluja, ja toinen sääntö on se, että en snäppää seurassa. Kuin kyseessä olisi puoliksi häpeällinen synti. Olen kuitenkin heittäytynyt bittivirtaan sen verran, että koen todellista tyydytystä, kun saan lätkäistyä snäppiseuraajieni verkkokalvoille kymmenen sekunnin ajaksi jonkin sellaisen lauseen, joka on aiheuttanut minussa lämpöä, oivalluksen, onnea tai inspiraatiota.

Koko tämän juurtajaksaisen somekäytökseeni pureutuvan selvityksen pointti? Emme enää usko pahaan on kirja, jonka parhaimmillaan jokainen lause sopisi snäppiini. Jouduin tämän tästä pysähtelemään ja arvioimaan, kuinka pitkälle viitsin osallistaa seuraajiani, sillä mieluiten olisin snäpännyt oikeastaan koko kirjan. Lopulta jouduin patistamaan itseni irti tämänlaisesta hömpötyksestä ja keskittymään snäpittömänä itse lukukokemukseen. Tämä saattaa asiaa etäämmältä tarkastelevalle vaikuttaa jopa teoksen arvoa mitätöivältä loukkaukselta, mutta tarkoituksenani on kehua vilpittömästi. On kullanarvoinen taito kirjoittaa siten, että addiktoivan kokonaisuuden sisälläkin yksittäiset lauseet tai tekstinpätkät kuohuttavat sen verran, että ne tahtoo lukea moneen otteeseen, jonka jälkeen vielä erikseen pysähtyy tarkastelemaan niiden merkitystä ja vaikutusta itseen. Osa näistä... hmm... luovemmista? taiteellisemmista? ... osioista keikkuu rajalla, jolla tekstin johdonmukaisuus on vaarassa kadota, ja sekava, lähes absurdi tunnelma meinaa ottaa vallan. Toisaalta en tiedä miksi kuvailen tätä vaaraksi, sillä yllättävä unenomainen ja tulkinnanvaralle tilaa jättävä puoli tekstissä tuo lukukokemukseen ripauksen taikuutta.

Riku Korhosen aiempiin romaaneihin verrattuna olin huomaavinani tässä tuoreimmassa uudenlaisen elokuvamaisen sävyn. Jotkin kohtaukset ovat muusta tekstistä poikkeavalla tavalla tyyliteltyjä, kuin yläilmoista tehtyjä katsauksia rinnakkaisiin tilanteisiin. Yhdistettynä menneisyyttä kertaaviin osioihin tarinasta tulee taktiikan myötä puuskittainen, epäsäännöllisesti eteenpäin vyöryvä kokonaisuus, joka vuoron perään pirstoutuu ja kerää itsensä, suunnistaen kuitenkin epäröimättä kohti päämääräänsä, joka on samaan aikaan kulminaatio, loppu ja alku. Tämä juonenkäänne on se, josta kierrellen tämän tekstin alussa puhuin: tapahtumat äityvät äkkiseltään niin kauhistuttaviksi, että edes etäännytetty, puhtaan konkretian tasolle laskeutuva kerronta ei riittänyt pitämään tunnekuohujani aisoissa. Jollain tapaa syväluotaavan, tunnepohjaisen kirjoitustyylin vaihtuminen väkivaltaiseen tekojen maailmaan toimii jopa päinvastaisesti kuin voisi odottaa. Kun lukija ei enää voi paeta henkilöiden sisäisen maailman uumeniin, jää jäljelle vain kylmä ja armoton todellisuus. Toivoin, että minulla olisi supervoima, joka mahdollistaisi eteenpäin lukemisen silmät kiinni. Minulla oli pakottava tarve tietää mitä tapahtuu, samaan aikaan kun toivoin, etten joutuisi tietämään, mitä tapahtuu. Eeron, Ainon ja Larin elämät kääntyvät ympäri tavalla, johon kai pitäisi pystyä varautumaan kenen tahansa missä ihmissuhteessa tahansa. Yritämme ja yritämme, usein parhaamme, mutta lopulta niin vähän on omissa käsissämme, että ei liene muuta vaihtoehtoa kuin valita, näkeekö sattumanvaraisuuden julmana pilkkana vai suloisena vapautuksena.

Oman näkökulmansa valitsemisen merkitys korostuu lähes jokaisen kirjan hahmon kohdalla. On pakonomaisesti väkivaltaisia skenaarioita mielessään onnettomana pureskeleva mies, on päihdekoukussa pyristeleviä pirinistejä (antakaa anteeksi yksinkertaistava ja epäreilu sanavalinta), on huolettomasti ihmissuhteen syrjään heittävä nainen, jolta ei liikene tippaakaan empatiaa kuivalle maalle henkeään haukkomaan jäävälle juuri jätetylle osapuolelle, on perhe-elämän pieniin valonpilkahduksiin keskittymistä kaaosmaiseen maailmantilanteeseen paneutumisen kustannuksella. On valintoja ja on ihmisiä. Olen lukenut Korhosen romaanin nimen tähän asti siten, että se viittaa positiivisesti tulkittavaan liikahdukseen, jonka myötä ihmisen ymmärrys lisääntyy ja silmät avautuvat sille, että kukin meistä on erehtyväinen eikä tarkoita pahaa. Mutta onko tämä aina hyväksi? Voiko ymmärtää liikaa? Voiko se, ettei usko pahaan, sittenkin sokeuttaa? Voiko olla valitsematta sen, ettei enää usko pahaan, ja valita tilalle sen, että uskoo hyvään? Onko näillä kahdella eroa?

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan. WSOY 2016. 392 s.

Jojo Moyes - The One Plus One

Alkuasetelmassa yksinhuoltajaäiti Jess kamppailee pitääkseen huolta 10-vuotiaasta tyttärestään Tanziesta ja ex-miehensä teini-ikäisestä pojasta Nickystä. Rahat ovat jatkuvasti tiukilla, vaikka Jess siivoaa muiden kämppiä ja tarjoilee lähikapakassa tuoppeja pitääkseen lapsensa ja itsensä leivässä. Nopeasti käy ilmi, että hänen suurin prioriteettinsa ei vaikeasta rahatilanteesta huolimatta ole pankkitilin kartuttaminen, vaan mahdollisimman lähestyttävänä ja välittävänä äitinä toimiminen. Se vain ei vuorotyöstä ja paineen alla elämisestä johtuen kovin helposti onnistu, mikä aiheuttaa Jessille kaiken muun stressin lisäksi huonoa omatuntoa.

Kiemuraisten tapahtumien seurauksena - joita en halua kertoa, koska Jojo Moyesin mielikuvitus yllätyksellisten tarinakuvioiden suhteen on suuri osa lukunautintoa - Jessin perhe päätyy päiviä kestävälle ajomatkalle ennestään lähes tuntemattoman Edin kanssa. Jess ja Ed lähestulkoon vihaavat toisiaan, Nicky on syvällä teini-iän ja kiusatuksi tulemisen aiheuttamissa murheissa, eikä Tanzie onnistu ikänsä tuomasta vilpittömästä reippaudesta huolimatta piristämään tunnelmaa. Matkan aikana tapahtuu kuitenkin liukuma yhdestä ääripäästä toiseen, kun Jessin ja Edin välit alkavat alkuun väkisin ja myöhemmin molempien toiveesta kuumentua.

Minulla on pitkään ollut Jojo Moyesin - haluan kirjoittaa hänen koko nimensä, niin maukkaan veikeä se on - kirjoista käsitys, että ne ovat jonkinlaista korkean luokan chick litiä. Olen bongaillut niitä sieltä sun täältä ja olettanut hänen olevan siinä mielessä poikkeuksellisen taitava kirjailija, että hänen jokainen teoksensa huomioidaan laajasti ja positiivisessa valossa. The One Plus One ei kuitenkaan sovi kevyimpään kategoriaan, eikä sillä ole mitään tekemistä chick litin kanssa. Moyes kirjoittaa kuitenkin verrattain kepeästi ottaen huomioon hahmojen raskaan elämäntilanteen, mikä heijastuu pitkälti Jessin luonteesta. Hän on ikipositiivinen ja tiukasti kunniallisia periaatteitaan noudattava nuori nainen, olematta kuitenkaan käytökseltään pirtsakka tai edes erityisen lämmin. Hän huokuu sellaista elämänkokemusta ja arvokkuutta, jotka rakentuvat vasta kovien kokemusten myötä.

Jess on selkeästi päähenkilö numero yksi, mutta Moyes vaihtaa välillä näkökulman lasten tai Edin pään sisään. Virkistävintä tämä strategia on Tanzien kohdalla, sillä näissä luvuissa esiintyvä välimerkitön ja ulkoisiin tapahtumiin keskittyvä kirjoitustyyli kuvastaa oivallisesti pikkutytön eloisaa ajatusmaailmaa. Kiintoisin hahmo on kuitenkin Nicky, jonka kohdalla kontrasti suljetun ja tummanpuhuvan ulkoisen sekä tarkkailevan ja kaikkea muuta kuin välinpitämättömän sisäisen välillä on huomattava. Jokainen kasvaa matkan ja sen jälkiseurausten myötä, ja sivustakatsojana kehityksen tarkkailu on Moyesin taidokkaan kirjoitustytön vuoksi palkitsevaa, melkein kuin asioiden lutviutuminen tapahtuisi omille läheisille.

Kaikki kirjassa viittaa siihen, että Jojo Moyes on lämmin ja ennen kaikkea hauska. Ei mikään ilmiselvä vitsiniekka, vaan ihminen, joka on päättänyt elää elämänsä auringossa, tulipa eteen mitä tahansa. Pohdiskellessani huumorin lajityylejä arvasin jo ennen googlaamista, että Moyes on brittiläinen. Hillitty ja hyväntahtoinen sarkasmi, joka syntyy enimmäkseen ulkoisten tilanteiden pohjalta, saattaa olla stereotyyppinen mutta The One Plus One:n kohdalla täysin paikkansa pitävä kuvaus tämän maankolkan asukkaiden huumorista. Lämpö taas huokuu ihmiskontakteista, siitä seikasta, että tekojensa pohjalta pahis-kategoriaan lukeutuvat henkilötkin Moyes onnistuu lopulta esittämään samaistuttavina tai vähintään ymmärrettävissä olevina.

Sanoisin kirjaan herttaiseksi, ellei se niin pahasti aliarvioisi tarinan taustalta löytyviä painavia oppeja ja lahjakkaasti eläviksi kirjoitettuja hahmoja.

Jojo Moyes: The One Plus One. Penguin Books 2014. 538 s.

Riikka Takala - Ole hyvä

Jonkinlaista intuitiota näyttää löytyvän siitä tavasta, millä Riikka Takalan Ole hyvä ajautui käsiini. Pyörin erään lähes kokonaisen lauantain keskustassa suoritellen itselleni mieluisia ajanviettotapoja ja tarvitsin seurakseni lukemista. Olin taas aliarvioinut lukutahtini ja huomasin repussa matkaavan kirjan uhkaavasti lähenevän loppuaan. Pelastauduin siis Kirjasto kympin antimien ääreen ja harhailin hyllyjen välissä aikani. Valitsen lukemiseni usein spontaanisti mututuntumalla, enkä liiemmin tsekkaile takakansia muutamia sieltä täältä silmäiltyjä lauseita lukuun ottamatta. Ole hyvä kiinnitti huomioni maininnalla työttömyydestä, ja niinpä se sai toimia aurinkoisen lauantai-iltapäivän viihdykkeenäni.

Paitsi että viihtyminen ei ole mikään osuvin sanavalinta kuvaamaan lukemisen aikana vallinneita tunnetilojani. Kolmen päähenkilön olemista ja tekemisiä sävyttävät pelko, epätoivo ja turhautuneisuus. Aava riutuu etäisen miehensä vaatimusten ja omien hukattujen tulevaisuudensuunnitelmien ristitulessa. Violaa ohjaa yhä uusiin umpikujiin korventava toive lapsenhankinnasta. Elli koettaa selviytyä yksinhuoltajuuteen ajaneiden traumaattisten tapahtumien ja niistä jääneiden muistojen paineen alla. Ystävyyden lisäksi naisia yhdistävät paitsi afrotanssitunnit myös työttömyys. Sanaa pitäisi värittää mustalla paksulla tussilla ja säestää pahaenteisesti kumisevilla instrumenteilla, niin dominoiva elementti se pahimmillaan on.

Töiden saaminen ei ole puuttuvasta tahdosta kiinni. Jokainen henkilöistä haluaa tehdä hyvää ja olla avuksi muille, unohtamatta kuitenkaan omaa hyvinvointiaan. Kuten ei pitäisikään. Kuinka monesti olen todennut samaisen dilemman omassa elämässäni: en halua loisia hyödyttömänä, mutta haluan viihtyä päivittäisissä toimissani. Tähän mennessä kertyneet työkokemukset eivät ole tarjonneet minkäänlaista ratkaisua yhtälöön. Ole hyvä hohkaa sitä hipihiljaista toivottomuutta, joka salakavalasti laskeutuu arkeen kuukausien lipuessa ohi. Halu olla hyödyksi, kuulua yhteisöön ja toteuttaa sisintään kytee sammumattomana liekkinä, mutta sen helotus himmenee samassa tahdissa kuin päivät kytkeytyvät yhdeksi identtiseksi pötköksi. Lopulta vallitsevaksi olotilaksi laskeutuu turtumus, josta irti ravistautuminen vaatii joko häikäilemätöntä itsepetosta ja silmien uppiniskaista sulkemista tai täysin irrationaalisia tekoja, joihin on helpompi heittäytyä, kun hävittävää on enää hyvin vähän.

Afrotanssin ja sen opettajapariskunnan menneisyyden aukeamisen myötä kolmen naisen kurjuutta pääsee peilaamaan globaaleihin realiteetteihin pohjautuvassa perspektiivissä. Vaikka kuinka kismittäisi, että kerrostalossa ahkerasti korjaustöitä paiskivat remonttireiskat katsovat paheksuvasti kaikki iltapäivät kotonaan eikä kunniallisissa töissä luuhaavaa Violaa, ollaan loppujen lopuksi kuitenkin hyvinvointivaltiossa. Tiettyihin olosuhteisiin verrattuna perusedellytykset hengissä selviämiseen ja myös elämästä nauttimiseen ovat meille tarjolla suorastaan hopeatarjottimella, ja jokaisen on omassa elämässään huolehdittava siitä, mitä näillä syntymässä ojennetuilla työkaluilla tekee.

Eriarvoisuuksista huolimatta tietyt ihmisyyden peruselementit löytyvät jokaiselta. Takala punoo tarinaan käänteitä, joiden kautta lukija pääsee tutkimaan nöyrtymisen ja ylpeyden rajoja. Yhdelle ihmiselle voimaannuttavana näyttäytyvä valinta voi olla toiselle ihmiselle se vihoviimeinen tilanne, missä loputkin toivon rippeet on heitetty menemään.

Takala kirjoittaa ankeista kohtaloista rauhanomaisella otteella, niin että päällimmäisiksi jäävät tunteet nojaavat sittenkin enemmän valoisaan kuin pimeään suuntaan. Kerronta on värikästä mutta tunteista riisuttua. Rivien väleistä on kuitenkin aistittavissa se jatkuva myllerrys, joka henkilöiden sisimmässä on meneillään.

Ole hyvä on näennäisen nopealukuinen ja ohkainen kirja, jonka vaikuttava syvyys hiipii tietoisuuteen ilmoittamalla itsestään melkein vasta lukukokemuksen ollessa ohi. Huolelliseen pakettiin koottua ja kauniisti viimeisteltyä teosta voi näistä syistä kutsua jopa taideteokseksi.

Riikka Takala: Ole hyvä. Atena 2014. 152 s.

Riku Korhonen - Kahden ja yhden yön tarinoita

Alkuvuottani on rikastuttanut lahjakkaan Riku Korhosen ensimmäinen ja kolmas teos käänteisessä järjestyksessä. Olen lukenut molemmat kerran aiemmin alle parikymppisenä, vaikuttunut silloinkin niiden poikkeuksellisista ominaisuuksista, mutta ollut sittenkin liian nuori ymmärtämään tarinoiden alla piileviä syvyyksiä.

Lääkäriromaani piti minua ekan opiskeluvuoden paineissa niin otteessaan, että se pääsi päiväkirjani sivuille asti kehujen kera. Muistaakseni kirjoitin jotakin siihen suuntaan, että jo parin luvun jälkeen kirja vaikuttaa vuoden parhaalta. (Olen lukenut päivikseni niin moneen otteeseen, että tällaiset merkityksettömät yksityiskohdat löytyvät kätevästi muistoistani.) Tänä talvena samainen romaani teki vaikutuksen uudestaan, mutta jonkin surullisemman reitin kautta. En nähnyt sitä enää kauniina kertomuksena rakkaudesta, jonka erotti muista saman aihepiirin teoksista virkistävän terävä kirjoitustyyli, vaan armottoman todenmukaisena kuvauksena ankeasta lähestyvän vanhuuden ansojen välttelystä, sekä pitkitetystä väistämättömän eron tekemisestä. Kauniilta se silti tuntui tästäkin vinkkelistä.

Kahden ja yhden yön tarinoita oli lukulistallani ensimmäistä kertaa ekana lukiovuonna, enkä totta puhuen muista itse kirjasta yhtikäs mitään. En kai jaksanut keskittyä tarpeeksi osatakseni muodostaa minkäänlaista tiivistettyä käsitystä. Sen sijaan muistan Henriikka Tavin äikänsijaisenamme ja hänen Korhosen tuotantoon liittyvät kehunsa. Pelkäsin silloin olevani liian tyhmä ymmärtääkseni tämän ilmeisen taitavan kirjailijan saavutuksia, ja olen siitä lähtien halunnut lukea uudestaan tämän irrallisista mutta kuitenkin toisiinsa löyhästi kiinnittyvistä lähiökertomuksista koostuvan kokoelman - todistaakseni itselleni, että minulta ei puutu tarpeellisia aivosoluja.

Koska aloin lukea Kahden ja yhden yön tarinoita kuin novellikokoelmaa, kesti hetken ymmärtää, että luvut eivät ole toisiinsa täysin liittymättömiä. Usein peräkkäisissä teksteissä kerrotaan kahden osapuolen näkemykset yhdestä tilanteesta tai elämänvaiheesta, ja vaikka näin ilmeisiä kytköksiä ei olisi, tuntuu jokainen teoksessa esitetty ihmiskohtalo soljuvan samassa jatkumossa. Lieneekö kyseessä jokin yleismaailmallinen yhteenkuuluvuuden tunne, joka auttaa samaistumaan henkilöiden räpiköintiin, vai pelkästään se fakta, että tarinat tapahtuvat peruslähiössä, jossa asuu perusihmisiä? Romaanin tapahtumat ja sen hahmojen käytös on toisinaan eriskummallista, jopa käsittämätöntä, mutta juuri siksi niin tunnistettavaa. Tuskin kukaan meistä on sitä huolitellusti aseteltua pintaa ja kohteliasta pinnisteltyä hymyä, jota ulospäin arjen tuoksinassa näkyy.

Korhonen ruotii ihmismielen naurettavia kerroksia suurennuslasin kanssa. Mikrotasolle mennessään hän löytää jokapäiväisyydestä sellaisen harvinaisen kääntöpuolen, jonka esiin kaivamiseen vaaditaan poikkeuksellista tarkkanäköisyyttä, ja parhaimmillaan lauseet ovat kuin aforismeja - mikä vielä huomionarvoisempaa, ei-teennäisiä sellaisia - joita haluaa jäädä tunnustelemaan pidemmäksi aikaa.

Tämä on tunnettua: Nuorena ihmisellä on melkoisesti kysymyksiä. Aika vapauttaa hänet kysymyksistä jättämällä hänet vastauksitta. Mitä tekee kysymyksillä, jos ei ole vastauksia? Omalla kohdallani lukuisia vuosikymmeniä kestänyt selviytymiskamppailu on pitkittyessään pelkistynyt yhdeksi, luonteeltaan lähinnä käytännölliseksi kysymykseksi: Kuinka selvitä kivuliaimpien aamutuntien yli riistämättä kimpaannuksissa henkeään? Yön autuaasta tiedottomuudesta säpsähdettyäni tuijotan eteeni. Näen olevaisen pörhistävän vierasta armottomuuttaan ja haluan heittää kaiken sikseen. Vaarallinen tarkkanäköisyys ei kestä kauan. Viimeistään puolipäivän tienoilla biologinen turtumus leviää organismiin. Joitakin tunteja elämä lepää sisuksissa kuin lämmin lihaperunavuoka, ja kas tuota valon temppuilua, nyt varjot jo pitenevätkin, ja ihmisestä on lohjennut taas yksi läpikuultava, järjetön päivä.

Vastapainona Korhonen käyttää tapahtumien kuvailuun suoraviivaisempaa ja lyhennetympää tyyliä, jolloin teksti on sitä eleettömämpää, mitä merkittävämpiä käänteitä on tulossa. Halvaantumiseen johtava onnettomuus kuulostaa tältä:

Sukellusta seurasi veden kevyt sivallus, käsien outo tempautuminen, isku otsaan ja valtava räsäys. Kipu niskassa. Hiljaisuus. Sinistä. Mikään ei liiku. Nyt hukun. Ellei Iiris. Pidättele ilmaa. Kuplat rikkovat sinisen. Iiris, tajua jo. Viimeinen ilma. Vesi tulee. Minä menen. Ja hitaasti kuin jotain aikoja sitten tapahtunutta muistellen ymmärrän, että minuun on tartuttu, minut on nostettu. On valoa, on ilmaa.

Sairaalareissuun johtava lääketokkurainen harhailu ulkoilmassa kuulostaa tältä:

Seurasi typerä baletti. Lenkutin housumytty nilkoissani ja käsiäni heiluttaen lyhyin askelin taaksepäin. Kipeä jalka rusahteli. Löysin tasapainoni. Hetken hallitusti virtsattuani jokin suunnaton musta pyöreä pullistui ja horjutti minua. Lenkutin eteenpäin lyhyin askelin ja käsiäni heiluttaen. Kaislikossa löysin tasapainoni. Virtsasin tyytyväisenä viimeiset tipat. Huomasin jääneeni kiinni mutaan. Yritin nostaa housuni. Näin kaislat kasvojeni edessä ja tunsin jonkun työntävän minua selästä suurella tummalla kädellä ja ehdin ajatella, etteivät viimeiset temppuiluni juuri ylpistäneet minua, mutta eivät kyllä aiemmatkaan.

Toimintaan keskittymisestä seuraava tunnepuolen vähäeleisyys ei tee vaikutuksesta yhtään sen vähäisempää, vaikka joka hetki ei pohditakaan syntyjä syviä. Kertomukset ovat loppujen lopuksi hyvin maanläheisiä ja arkipäiväisiä, vaikka viestittävät samalla jotakin tärkeää ja olennaista ihmisyydestä. Sen vuoksi Kahden ja yhden yön tarinoita minuun jättämä jälki on kaikesta antoisan tekstin lukemisesta seuraavasta nautinnosta huolimatta alakulon ja säälin sekoitus.

Korhosen hahmoissa tulee näkyväksi ihmisenä olemiseen liittyvä raadollisuus, jolta mielellään sulkisi silmänsä, mutta jonka Korhonen esittää liian kirkkaasti, jotta sen voisi jättää huomiotta. Olemme surullisia ilmestyksiä. Olemme ällöttäviä, valehtelevia, sekopäisiä, epätoivoisia ilmestyksiä. Pyristelymme meitä vääjäämättä uhkaavia surkeita kohtaloitamme vastaan vievät jatkuvasti huomiotamme pois olennaisuuksista, jotka voisivat auttaa olemaan rehellisiä toisillemme ja itsellemme. Koko elämämme on yhtä hämmentävää harhautustaktiikkaa. Onneksi meillä on Korhosen kaltaisia kirjailijoita, jotka voivat keventää olemistamme taikomalla omat heikkoutemme taiteeksi.

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita. Sammakko 2003. 259 s.

John Ajvide Lindqvist - Låt den rätte komma in

Dominoiva ajatukseni John Ajvide Lindqvistin esikoisteosta aloittaessani oli, että uskallanko nukkua ensi yönä, tai maltanko laskea kirjaa käsistäni. Muutama vuosi sitten johonkin aivolohkooni varastoitunut hype romaanin Låt den rätte komma in ympärillä aktivoitui ja sai minut uskomaan, että pitelen käsissäni jotakin ainutlaatuisen pelottavaa. Samalla huomasin unohtaneeni jokaisen juoneen liittyvän paljastuksen, sillä olin perillä ainoastaan siitä, että teoksen voi lukea kuuluvaksi kauhugenreen. En varsinaisesti yllättynyt, mutta olin kuitenkin hämilläni ja suoraan sanottuna pettynyt omaan petturimaiseen muistiini, kun tajusin, että se ei ollut tallentanut erästä hyvin olennaista seikkaa: Ajvide Lindqvistin teos kertoo vampyyreista.

Nyt joudun paljastamaan nirppanokkaisuuteni. Pidän erittäin harvoin mistään yliluonnollisesta, oli kyse sitten kirjoista, elokuvista tai vaikka suosikkiyhtyeeni lyriikoista. Ymmärsin vastikään, miksi en täysin järjenvastaisesti mieltynyt kahden suosikkeihini lukeutuvan räppärin viime kesänä ilmestyneeseen yhteisprojektiin: sen kantava teema on zombiet, vampyyrit ja kaikenlaiset elävät kuolleet. Nykyään olen onnistunut pääsemään levyyn sisään, mutta aitoon tykästymiseen meni kuukausia. En missään nimessä päätä etukäteen, että "nytpä pysyn viileänä keinolla millä hyvänsä", mutta jostakin tuntemattomasta syystä tämä aihepiiri ei puhuttele minua millään tasolla. Ei edes sen verran, että tuntisin selkeää vastenmielisyyttä. Olen vain täysin välinpitämätön. Ehkä olen niin tosikko, että fantasiaolennot eivät pääse koskettamaan minua. Iki-ihanat Harry Potterit taitavat olla ainoa poikkeus, ja niissäkin syy taitaa piillä kaiken taikuruuden keskeltä niin vahvasti erottuvassa hahmojen äärimmäisessä inhimillisyydessä.

Vaikka Låt den rätte komma in ei voittanut minua puolelleen, voin silti lämmöllä myöntää sen olevan laadukas todiste Ajvide Lindqvistin syvällisestä ja intensiivisen jännittävästä tavasta kirjoittaa. Romaani kertoo 12-vuotiaasta koulukiusatusta Oskarista, joka tutustuu naapurustossa asuvaan samanikäiseltä tytöltä vaikuttavaan Eliin - joka paljastuu myöhemmin vampyyriksi. Romaanissa tapahtuu paljon niin Oskarin, Elin ja näiden lähipiiriin tai asuinympäristöön kuuluvien ihmisten osalta, mutta en avaa juonenkulkua tämän enempää.

Vampyyrin ja ihmisen välinen suhde on hyvin toimiva tapa käsitellä sitä, mikä määrittää nämä ryhmät - ihmisen ja hirviön. Aluksi esiin ponnahtavat selkeimpinä eroavaisuuksina konkreettiset elintavat, kuten vuorokausirytmi ja syömistottumukset, mutta Oskarin vielä lapsekkaan viattoman suhtautumisen kautta on mahdollista porautua syvemmälle tuntematta sellaista pelonsekaista inhoa, johon ahdasmielisempänä aikuisena helposti sortuu tarkasteltaessa jotakin ulkopuolista pahaksi miellettyä olentoa. Oskar ei vähästä hätkähdä, vaan Elin ja hänen välilleen vähitellen kasvava luja ystävyys merkitsee enemmän kuin Elin hätkähdyttävä olemus ja luonto. Oskar tietää vaistomaisesti, ettei voi jakaa uutta ihmissuhdettaan kenenkään kanssa, ei edes äitinsä, jonka kanssa hän on asunut pitkään kaksistaan ja joka on tärkeimpiä ihmisiä hänen elämässään, ellei jopa tärkein. Silti Oskar uskaltaa luottaa vaistoonsa ja kokemukseensa siitä, että Eli on hänelle hyväksi, vaikka Elin tietyt tottumukset saavat hänet tuntemaan kaikkea kuvotuksesta raivoon ja pelosta epäluuloon. Hän elää tunteensa täysillä ja raivaa siten tilaa heidän keskinäiselle suhteelleen kasvaa, vapaana kaikista liiallisen kohteliaisuuden alle niin herkästi piiloutuvista väärinkäsityksistä.

Eräänä voimakkaana vaikuttajana läpi tarinan kulkee alkoholi, jonka rappeuttavat ja turruttavat ominaisuudet ohjaavat ratkaisevasti juonenkulkua. Hieman yllättäen alkoholismin ansaan pahimmin vajonneet henkilöt herättävät eniten sympatiaa. Kirjassa seurataan muutamasta äijästä ja yhdestä naisesta koostuvaa porukkaa, joka kuluttaa päivänsä kantabaarissa ryypiskellen tai toistensa luona vieraillen, ainoana valopilkkunaan kirkkaan viinan nostattama hetkellinen valheellinen autuus. Ulkopuolisen on helppo tuomita sekavuustilassa örveltävät ukot, mutta Lindqvist luo mahdollisuuden sukeltaa alkoholin vaikutuksista kärsineen ulkokuoren alle ja tutustua niihin osittain hyväsydämisiin ja paremmasta, alkoholittomasta tulevaisuudesta haaveileviin ihmisiin, joita joukosta löytyy. Toki se, kuinka olin varautunut asennoitumaan tähän baaripoppooseen ja kuinka asennoitumiseni tarinan myötä muuttuu, kertoo jotakin myös minusta.

Alkoholin ja veren välille syntyy mielenkiintoinen yhteys otettaessa huomioon molempien elävöittävä vaikutus. Tavallaan yhtäläisyyksiä löytyy useita, piristävien ja koukuttavien ominaisuuksien ollessa selkeimmät, mutta molempiin liittyy myös tuhoisa ja tappava puoli, alkoholin rikkoessa juojansa ja vampyyrin ruokailun vaatiessa useimmilla kerroilla kuolonuhrin. Vaikka erona on se, että itsensä toistuvasti humalaan juova ihminen vaikuttaa tekohetkellä ainoastaan itseensä ja vampyyrin toiminta suuntautuu aina viattomaan sivulliseen, ei kumpikaan ryhmittymä voi välttää lähipiirinsä tai ympärillään olevien ihmisten vahingoittamista, oli se sitten suoraan tai epäsuoraan. Samalla näihin ilmeisen kuolettaviin käytösmalleihin liittyy kääntöpuoli, joka on täysin päinvastainen. On surullista katsella sitä avuttomuutta ja luovuttamista, jotka syntyvät, kun tahdonvoima ei riitä vastustamaan kropan fyysisiä tarpeita. Kyseessä ei välttämättä ole mielen heikkous, vaan puhdas pakko. Kun Eli sinnittelee huutavaa nälkää vastaan viimeisillä voimillaan, riutuneena ja kelmeänä, kuka voi syyttää häntä metsästysvietin kasvaessa sietämättömiin mittoihin? Minkä hän tarpeilleen voi? Samaa täysin selittämätöntä ja sen takia sääliä herättävää satunnaisuutta on Oskarin kohtalossa olla päivittäisen kiusauksen kohteena, mikä johtaa hänet väkivaltaisiin toimiin, joiden syitä on lopputuloksen kauhistuttavuudesta huolimatta mahdotonta tuomita.

Tarinassa on paljon väkivaltaa ja yksityiskohtaisia kuvauksia, jotka aiheuttavat suorastaan pahoinvointia. On raakoja murhia, mutta myös arjessa jatkuvasti tapahtuvaa ja siinä mielessä karmivampaa pahantekoa. Minulle hyytävimmäksi osioksi muodostui Oskarin kiusaajajengi, jonka kylmäveristä suunnitelmallisuutta ja tunteetonta sinnikkyyttä vaativat projektit aiheuttavat edelleen niitä miettiessäni sellaisen olon kuin joku naarmuttaisi liitutaulua terävillä kynsillä hitaasti ja riipivästi. Ajvide Lindqvist kuvaa näitä Oskarille tukalia tilanteita tuskastuttavan mutta taitavan katkonaisesti ja eri puolilta vuorotellen rakennellen, siten että en pariin otteeseen ihan tosissaan kyennyt lopettamaan lukemista tietäessäni, että mielikuvitukseni ehtisi punoa kasaan hirvittäviä skenaarioita, jos en hetimmiten selvittäisi todellista lopputulosta. Sen sijaan loppupuolen taistelut erästä kuolematonta, ällöttävällä tavalla rusikoitua ihmisen jäännöstä kohtaan tympäisevät kaikessa liioitellussa verimössömäisyydessään. Jälleen yksi esimerkki siitä, miten kaikki epärealistisen puolelle lipsahtavat seikat saavat mielenkiintoni oitis herpaantumaan.

Hirveimmissä kohtauksissa on samalla jotakin perverssillä tavalla koukuttavaa, mikä liittynee jonkinlaiseen tirkistelynhalun heräämiseen. Vaikka tunsin pahoinvointia, en ikimaailmassa olisi voinut jättää lukematta inhottavimpien välikohtausten käänteitä. Samalla tavalla kuin etäisyys intohimon ja vastenmielisyyden välillä on tarinan ihmissuhteissa häilyvä ja pieni, huomaan suhteeni väkivaltaan olevan vastaavalla tavalla ambivalentti. En väitä, että kirjassa esitetty väkivalta saisi minussa aikaan mitään muuta kuin iljetystä, mutta Ajvide Lindqvist herättelee pohtimaan, miksi kipu ja nautinto eivät välttämättä kaikissa tilanteissa ole toistensa vastakohtia. Harmi, etten osaa kuvailla tuntemuksiani kuulostamatta kiiluvasilmäiseltä väkivallan ihannoijalta.

Kaikki äklöily saa pohtimaan sitä, mikä on hirviön määritelmä. Näen Elin inhimillisempänä kuin Oskarin kiusaajat, vaikka hän syö ihmisten verta elääkseen. Joka kerta tuntiessaan heikentyvänsä hän joutuu tekemään valinnan itsensä ja pahaa-aavistamattoman ohikulkijan välillä, tiedostaen samalla sen, ettei hän voi kuolla ravinnon puutteeseen, ainoastaan kitua (en ole satavarma ymmärsinkö tuon seikan oikein, vampyyrien toimintatavat kun eivät ole sitä kaikkein tutuinta aluetta). Sen sijaan Oskarin kiusaajia voi epäröimättä luonnehtia pahoiksi, siitäkin huolimatta, että heidän käytöksensä ei sentään koko tarinan läpi ole mustavalkoisen raakaa. Tuntemattomien olentojen ja ihmisten välisten kohtaamisten kautta käy ilmi, että pahuus ei suinkaan määritä pelkästään tarinan vampyyreja, vaan se asuu jokaisessa, joko tukahdutettuna tai tietoisesti piilotettuna. Ihmisen käytös ei alkukantaisimmillaan eroa mitenkään niistä hirveyksistä, joita vampyyrit tarinassa tekevät itsensä ruokkiakseen. Monissa tapauksissa ihmisen ulospäin itsestään luoma mielikuva ei lainkaan vastaa sitä käytöstä, mihin hän hädän hetkellä turvautuu.

Låt den rätte komma in avaa lukemattomia kiinnostavia näkökulmia ihmisyyteen, ja sen jännittävimmät osiot koostuvatkin niistä, joissa näennäisesti tavallinen tyyppi muuntautuu kammottaviin mittasuhteisiin. Vaikka vampyyritouhut eivät minua kiehdo, myönnän niiden toimivan erinomaisena työkaluna ihmismielen mustimpiin syövereihin pureuduttaessa.

John Ajvide Lindqvist: Låt den rätte komma in. Ordfront 2004. 416 s.

Sarra Manning - It Felt Like A Kiss

Minulla on nähtävästi pohjaton hömppäkirjallisuusjano. Joulua enteilevissä mielikuvissani makasin päivät pitkät pehmoisen tyyny- ja vilttikasan keskellä konvehtirasia sormieni ulottuvilla ja täydellinen viihderomaani hyppysissäni. Siksi säästelin lupaavan pastellikantista It Felt Like A Kiss:iä joulupyhiin, päästäkseni toteuttamaan toiveikkaat suunnitelmani, mutta enhän lopulta saanut luettua kuin muutaman hassun sivun kaiken sukuloinnin ja yleisen lojumisen ohessa. Ei se mitään. Sarra Manningin romaani vei mennessään siitä huolimatta, etteivät olosuhteet olleet alkuperäisten toivomusten mukaiset, eikä teos edes ole kaikkein viihteellisimmästä päästä.

Kirjan nimen perusteella voisi odottaa yltiöromanttista pumpuliseen rakkauteen pohjaavaa tarinaa, mutta otsikko johtaa harhaan. Juoni on odottamaani omaperäisempi ja liittyy yllättäen musiikkimaailmaan, julkisuuden kiroihin ja rikkinäisiin perhesuhteisiin. Keskiössä on yksinhuoltajaäitinsä Arin kanssa onnellisesti kasvanut ja taidegalleriassa työskentelevä Ellie, joka joutuu keskelle painajaista vihaisen ex-poikaystävän myydessä Ellien kipeimmän salaisuuden roskalehdille. Ellien isä on nimittäin maailmankuulu rokkistara Billy, joka ei ole pitänyt minkäänlaista yhteyttä tyttäreensä, ei edes rahallisessa mielessä, koko tämän elämän aikana. Äkkiä lööpit ovat täynnä Ellien mustamaalausta ja likaista spekulointia, joka ajaa Ellien maanpakoon ja suistaa hänet täysin raiteiltaan. Apuun rientää Billyn asianajaja David, joka virallisen ja kylmän ulkokuorensa takaa vetoaa Ellieen alkukantaisella tasolla, jota Ellie ei voi kovista yrityksistään huolimatta sivuuttaa.

Tapahtumat ovat dramaattisia ja ikäviä: Ellie on suurimman osan ajasta hyvin onneton ja jopa paniikissa, hänen muutoin niin täydelliset välinsä hänen äitiinsä lohkeilevat, hänen isänsä ei tee elettäkään korjatakseen lehdistön väärinkäsityksiä tai päästäkseen juttusille tyttärensä kanssa, eikä Ellien tukena ole muita kuin David, sillä hän joutuu karkaamaan ahdistelevia toimittajia eikä saa paljastaa olinpaikkaansa kenellekään. Kaikista näistä synkkyyksistä huolimatta Manning onnistuu pitämään ilmapiirin kevyenä ja viihtyisänä Ellien toilailujen, hupaisien sivuhahmojen ja kutkuttavien tunne-elämän jännitteiden avulla. Kaikkien epätoivoisimmatkin hetket aiheuttavat korkeintaan hetkellistä harmittelua, sillä luotto on kova, että Ellie - miellyttämisenhaluisesta luonteestaan huolimatta - löytää sisäisen vahvuutensa ja selviää lopulta voittajana.

Syy siihen, että usko onnelliseen loppuun ei missään vaiheessa lopu, saattaa osittain löytyä kepeän genren konventioista, mutta osansa on myös Ellien käytöksellä. Hänen asennoitumisensa vaihtelee vimmastuneesta huolestuneeseen ja sisukkaasta lannistuneeseen, mutta niinä hetkinä kun hänen ahdinkonsa on olevinaan syvimmillään, ei tunne välity aidon lohduttomana. Enemmänkin Ellien rasittuneisuuden huomaa tekojen kautta: hänen muutoin niin rakas työnsä tuntuu merkityksettömältä - vaikka hän jaksaa kuin ihmeen kautta paneutua tehtäviinsä sellaisella tarmolla, että unohtaa kaoottisen maailman - ja hän toivoo yhä raskaammaksi käyvän uupumuksen seurauksena voivansa vetäytyä kaikista välteltävissä olevista sosiaalisista tilanteista. Kaikki tapahtumat, jotka eri tavalla tutkailtuina voisivat näyttäytyä toivottomassa valossa, tulevat Manningin käsittelyssä esiin lähinnä yleisenä sekasortona ja häsläämisenä. Yhdistettynä Ellien taipumukseen kääntää uhkaava masentuneisuus vihaisiksi yrityksiksi hallita mitä tahansa olosuhteita, vie tämä lähestymistapa tehokkaasti huomion kaikista epämukavan ikäviksi käyvistä tuntemuksista.

Tarinan parasta antia ovat kutkuttavan yllätyksellisesti kehittyvät ihmissuhteet. Kirjan alkumetreistä lähtien on toki helppo arvailla, kenen kanssa Ellie lopulta päätyy yhteen, mutta tosirakkauden henkilöllisyys ei olekaan pointti. Pääasia on matka ja kommellukset tiellä, joka lopulta johtaa unelmien prinssin kainaloon, ja Ellien tapauksessa se sydämen valittu, jota kohti hänen rationaalisen ajattelukykynsä ulkopuolelle jäävät tunteensa häntä ohjaavat, on suurimman osan ajasta kaikkea muuta kuin puoleensavetävä niin ulkonäkönsä kuin käyttäytymisensä osalta. Siksi juuri tämä rakkaustarina saakin varauksettoman kannatukseni: olen käsityskyvyn ulottumattomiin jäävän romantiikan uskollinen puolestapuhuja, enkä suostu myöntämään, että todellisella kahden ihmisen välisellä kemialla olisi mitään tekemistä tieteen tai järkiperäisen ajattelun kanssa. Uskon, että henkilön yhteys omiin energiakanaviinsa määrittelee sen, kuinka altis hän on huomaamaan vetovoiman muihin ja tulkitsemaan sen oikein, sekä sen, kuinka halukas hän on tarttumaan konkreettisesti sisältään nouseviin merkkeihin. Aivan tällaisille taajuuksille eivät Ellien pohdinnat kohoa, mutta lopputulos viestittää samaa tunteisiinsa heittäytymisen kallisarvoisuutta. Arin ja Billyn tarina taas huutaa täysin päinvastaista, vaikka lähtökohdat ovat periaatteessa samat ja yhtä romanttisen intohimoiset. Kukin valitkoon, millaiset johtopäätökset vetää heidän elämänmittaiseksi paisuneesta välirikostaan, mutta itse en anna sen horjuttaa uskoani siihen, että puhtaista lähtökohdista syntyvä yhteys kestää karikot ja kasvaa lopulta joksikin kauniiksi. Arin ja Billyn kohdalla se ei tarkoita heidän keskinäistä suhdettaan, vaan Ellietä, jota Ari rakastaa pohjattomasti.

Ellie on omaksunut elämälleen äitinsä kunnioitettavat ohjenuorat, jotka kuljettavat hänet läpi vaikeuksien. Tarinan moraali on täten selkeä ja saa minunkin kannatukseni, huolimatta Arin ja Ellien lähes rasittaviin mittoihin paisuvasta hyveellisyydestä. Pähkinänkuoressa tarinan opetus on, että raha luo petollista turvaa ja tuo ihmisissä esiin heidän irvokkaimmat puolensa. Mikään summa maailmassa ei hyvitä Ellielle hänen isänsä anteeksiantamatonta käytöstä tai läsnäolon puutetta. Mainetta ja kunniaa koko lyhyen elämänsä niittäneet nuorukaiset ovat turmeltuneita ja teennäisiä, ja rahaa havittelevat edustavat kaikkea sitä, joka Ellien ja Arin maailmankuvassa yhdistyy tunteettomaan ja valheelliseen tapaan elää ja olla. Tämä viesti ei vilku läpi tarinan yhtään niin räikeästi kuin kärjistetystä tiivistyksestäni voisi päätellä, vaan Manning on malttanut tasoittaa reunoja ja upottaa periaatteet hieman syvemmälle kuin ensivilkaisulla huomaa. Mutta vain hieman. Vastakkainasettelu vaurauden perässä kirmaavien ja aidosta intohimosta työtään tekevien välillä on terävä.

Luen sen verran englanniksi, etten pidä kieltä haastavana, eikä se töki sen enempää kuin ruosteessa oleva ruotsini. Silti huomasin pian, että Manningin käyttämässä kielessä on jotakin normaalia haastavampaa, jotakin rikkaampaa kuin mihin olen tottunut. Lukemiseni ei tämän johdosta niinkään takkuillut, vaan elävöityi. Värikkään ja jollain lailla muhkean tekstin vietäväksi on ilo antautua.

Sarra Manning: It Felt Like A Kiss. Corgi Books 2014. 480 s.

Hanna-Riikka Kuisma - Valkoinen valo

Ekaa kertaa ainakin vuoteen luin kokonaisen kirjan vuorokauden sisällä, mikä on minulle lähes sama kuin että olisin lukenut koko romaanin yhdeltä istumalta. Hanna-Riikka Kuisman kolmas romaani osoittautui niin dramaattiseksi ja voimakkaita tunteita tihkuvaksi, etten voinut irrottautua sen otteesta. Jokin tekstin ylitsevuotavuudessa muistutti minua teini-ikäisenä ahmimistani kirjoista, joiden sentimentaalisuus hälvensi senaikaisia angsteja.

Valkoinen valo alkaa kaikessa runollisuudessaan niin raskaasti, että meinasin tehdä jotakin ennenkuulumatonta ja lopettaa lukemisen siihen paikkaan. Kaipasin jotakin nopealukuista ja ajantajun kadottamiseen ajavaa romaania, eikä Kuisman teoksen johdanto vaikuttanut etäisestikään toiveisiini sopivalta. Ensimmäisten sivujen tarkoitus on kuitenkin toimia mahdollisimman näyttävänä johdatuksena romaanin hallitsevaan teemaan, eli kipuun, ja samalla se on kuin räikeäksi moninkertaistettu näyte romaanin tyylilajista, jonka avainsanoja ovat paatoksellisuus ja lyyrisyys.

Romaanin ytimessä toimii kourallinen ihmisiä, joita yhdistää kipu eri muodoissaan, niin fyysisinä kuin henkisinä ilmentyminä, sekä tunneskaalan molemmat ääripäät, rakkaus ja viha. Uskollisen fanikunnan salaperäisenä runoilijahahmona kerännyt Maria on rakastunut Luukakseen, joka on yhdessä Lyydian kanssa, jonka nuoruudenrakkaus Johannes on kuoleman partaalla keikkuva alkoholisti ja jonka äiti, vanhuuden sekoittama Elisabet, asuu Marian naapurissa. Johannes on lapsuudestaan saakka ollut läheisissä väleissä Marian kanssa, ja nähnyt Marian haksahtavan Luukaksen kanssa salasuhteeseen kerta toisensa jälkeen. Palapeli ei ole niin monimutkainen kuin miltä se vaikuttaa, vaan piirileikki paljastuu pikkuhiljaa ja lähtee Johanneksen kaupunkiin ilmestymisen myötä pyörimään vinhammin kuin vuosiin.

Vinksallaan olevien tunnesiteiden lisäksi kykenemättömyys avautua toisen edessä sellaisena kuin todella on, sekä jo mainitut erilaiset kiputilat yhdistävät henkilöitä. Marian äärimmäisen vakava ja hänet lähes liikuntakyvyttömäksi tekevä sairaus on määrittelemätön, ja vain Luukaksen läsnäolo lyhyiden vierailujen ajan saa hänet sen verran euforiseen tilaan, että hän kykenee toimimaan normaalisti. Muun ajan hän kyyhöttää ahtaassa huoneessa peittojen alla lääkehorroksessa, eikä silti pääse pakoon tuskaansa. Kivun syy ei selviä, mutta juontanee Marian ja Johanneksen keskusteluista päätellen juurensa onnettomasta rakkaudesta Luukakseen. En voi mitään sille, että tämä saa kyynisen puoleni kohottelemaan kulmakarvojaan mielikuvalle lemmentuskissaan riutuvasta, kalpeasta, eteerisen hoikasta runoilijaneitosesta. Muiden tilat ovat ymmärrettävämpiä ja selkeämmin määriteltyjä, mutta eivät sen miellyttävämpiä: Elisabetin dementia, Johanneksen haiseva ja silmissä lahoava kroppa, Luukaksen migreenikohtaukset ja Lyydian alkoholi- ja lääkeriippuvuus takaavat, että lukiessa mieliala vaipuu sysimustiin tunnelmiin. Luukaksen ja Lyydian suhde on täyttä kulissia, jonka takana Luukas on vihamielinen ja kylmän vetäytyvä ja Lyydia yksin addiktioineen kamppaileva sekava ihmisraunio.

Valkoinen valo on kaikesta kolkkoudestaan ja surullisista kohtaloistaan huolimatta varsin jouheva romaani. Ehkä henkilöiden epätodellisen tuskaisat tilat ja Kuisman lumoavan teatraalinen kirjoitustyyli luovat tarpeellista etäisyyttä, jolloin henkilöiden säälittävän räpistelyn seuraaminen ei masenna liian pahasti. Tarina on kuin spektaakkelimaista teatteria, jossa jokainen tunnetila on puserrettu äärimmilleen ja jokainen synkkä kohtalo jätetty roikkumaan siihen kaikkein piinallisimpaan välitilaan, jossa helpotuksen voi suoda enää kuolema, mutta johon hyppääminen vaatisi rohkeutta ja voimia, joita ei ole. Kaikki se särkevissä tunnetiloissa vellominen menee kuitenkin angstisuudessaan lähelle siedettävyyden rajaa, enkä osaa päättää, onko Marian marttyyrimainen hiljaisuudessa kärsiminen, Johanneksen reteä "kuolemaa kohti tuhatta ja sataa ja otetaan nyt kaikki irti"-asenne vai Luukaksen kliseisen machomainen kipujen piilottelu ja torjuminen ärsyttävintä.

Jos romaani olisi ainoastaan melodramaattista kitumista ja vastenmielisiä ihmissuhdepelejä, en olisi koukuttunut niin pahasti. Kuisman kirjoitustyyli kuitenkin loihtii romaanista esille pateettisen sijaan sen kauniin ja tenhoavan puolen. Vimmaiset sanoilla leikittelyt ja taianomaisen omalaatuisia virkkeitä sisältävät osuudet sekoitettuina arkiseen dialogiin on vastustamaton yhdistelmä. Lisäksi eri henkilöiden näkökulmilla pelaaminen ja jännityksen kohottaminen trillerimäisten käänteiden avulla luo oman viehätyksensä, jonka myötä Valkoinen valo muodostuu kokemukseksi, jota ei aivan piakkoin unohda. Kuisma käyttää iljettäviä yksityiskohtia hyväkseen synnyttäen niiden pohjalta parhaiden taitojensa mukaan hämmästyttävän kiehtovaa tekstiä. Ja vaikka kuinka halveksin Luukasta ja tässä ällöttävän itsekeskeisessä miehessä roikkuvaa kahta tahdotonta naishahmoa, en voi väittää, etteivätkö saippuasarjamaiset käänteet tarjoaisi minulle tyydytystä.

Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo. Like 2013. 264 s.

E. L. James - Fifty Shades Darker

En olisi ikinä uskonut, että haksahdan E. L. Jamesin Fifty Shades-sarjaan näin pahasti. Luin ensimmäisen osan Fifty Shades of Grey jo viime talvena, ja muistan kokemuksen erityisen mieluisana siksi, että se oli ensimmäinen kerta moneen kuukauteen, kun halusin jatkuvasti raivata tilaa arjen askareilta voidakseni uppoutua lukemiseen. Jo pitkään kirjoihin syventyminen on ollut minulle haastavaa kaiken muun viedessä mukamas liikaa tunteja päivistäni, mutta ilmeisesti ajan löytymiseksi vaaditaan vain tarpeeksi koukuttava romaani. En tiedä mitä se kertoo älykkyysosamäärästäni, että kenties parjatuin ja kiistellyin kirjasarja pitkiin aikoihin herätti uinuneet lukuhimoni, mutta en pohdiskele sitä sen enempää. Minulle merkitsee vain se, että Jamesin teokset ovat äärimmäisen viihdyttävää todellisuuspakoa.

Koska kaikki, jotka eivät ole kirjoja lukeneet, ajattelevat tietysti ilman muuta automaattisesti kirjojen tavaramerkkiä eli seksiä - missä määrin, kuinka rankkaa, miten epärealistista? - sanon heti, että seksi on toki olennainen osa tarinaa, mutta ei pääasia. Tai no, ei ainoa pääasia. Ensimmäisessä osassa sillä on huomattavasti merkityksellisempi rooli kuin Fifty Shades Darkerissa, ja ensimmäisen kirjan seksikohtaukset ovat myös pidempiä sekä nätisti ilmaistuna hurjempia. Koska ensimmäinen osa tempaisi niin täysin mukaansa, luin sitä usein myös julkisissa, ja kirjan sankareiden intohimoisimpien sessioiden aikana jouduin keskeyttämään lukemisen ja piilottamaan kirjan reppuuni oloni muuttuessa liian vaivautuneeksi. Kuvittelin jokaisen kanssamatkustajan tietävän, millaisia punastuttavia kohtauksia olin juuri ahminut, enkä kyennyt kohtaamaan kenenkään katsetta. En pidä itseäni kovin siveellisenä, enkä arastele puhua seksistä (seurasta riippuen... en välttämättä joulupöydässä ala kailottaa viimeaikaisista lukukokemuksistani mummin ja ukin edessä), mutta Fifty Shades of Grey on yksinkertaisesti erittäin seksinhuuruinen teos.

Olikin ratkiriemukas sattumus, kun eräänä aamuna entisessä työpaikassani - olin vartijana erään pankin tiloissa - olin syönyt aamiaista yhdessä autioista neuvotteluhuoneista ja jättänyt kirjan pöydälle sen ajaksi, kun kävin tiskaamassa astiani. Kuinka ollakaan, sillä aikaa huoneen olivat vallanneet siististi pukeutuneet skarpit pankkivirkailijat, jotka aloittelivat aamupalaveriaan. Koetin astella neukkariin ammattimaisella otteella ja napata Fifty Shadesini huomaamatta ja pokerinaamalla, mutta huh miten paljon häpesin, kun huolellisesti meikatut rouvashenkilöt ja jäykät kravattisedät kohottelivat kulmakarvojaan ilmeisen huvittuneina lukuvalinnastani. Toisaalta olisin mielelläni puhjennut ylistyslauluun teoksen tiimoilta, sillä jos en vielä painottanut tätä tarpeeksi, on se todella antoisaa lukemista, silloinkin vaikka seksikohtauksia ei laskettaisi mukaan.

Anastasia on epävarma lukutoukkatyttönen, joka tapaa sattumien oikusta äärettömän rikkaan, menestyneen ja pökerryttävän komean Christianin. Kaksikko päätyy erinäisten kissa- ja hiirileikkien jälkeen omalaatuiseen suhteeseen, joka on erikoinen sekoitus liikesopimusta ja lemmenliittoa. Christianilla on nimittäin eräs pahe (vai hyve?), joka lieneekin syy siihen, miksi kirjatrilogia aikoinaan jaksoi kohahduttaa: hän on jokseenkin harjaantunut tekijä s&m-skenessä. Analle valkenee tuttavuuden syvenemisen myötä, kuinka pitkän linjan ammattilainen Christian tällä saralla on, ja neitsyenä kaikki on Analle erityisen uutta ja pelottavaa. Hänen tunteensa Christiania kohtaan ovat kuitenkin sen verran voimakkaita, ettei hän kykene irtautumaan miehen hypnoottisesta vaikutusvallasta, vaikka osa hänestä niin kiihkeästi haluaisi.

Fifty Shades of Grey on yhtä reviirien etsimistä ja Anan ja Christianin persoonien avautumista, kun taas Fifty Shades Darker lähtee aivan erilaisille ja yllättäville urille. Toinen osa on suorastaan siirappisen romanttinen. Anan ja Christianin suhde vakiintuu, he pääsevät irti kylmistä sopimuksista, ja etenkin Christianin kypsyminen henkisesti luo tarinalle pehmoiset reunat. Seksikohtaukset muuttuvat lempeämmiksi ja tavanomaisemmiksi, sillä koko alistamiskuvio vaihtuu rakkaudentäyteiseen rakasteluun.

Pidän tokasta osasta niin hirvittävän paljon siksi, että se on yhtä kimmeltävää ja pumpulista satua. Anan ja Christianin suhde voi täydellisesti heidän ollessa alkuhuumansa orjia, eivätkä he saa tarpeekseen toisistaan fyysisesti tai muissakaan merkityksissä. Tarvittavat jännitysmomentit syntyvät molempien temperamenttisten luonteiden ja uunituoreeseen parisuhteeseen väistämättä kuuluvan rajojen hakemisen pohjalta, mutta riidat eivät koskaan paisu huolestuttaviin mittoihin. Myös pari ulkopuolista riskitekijää pitävät homman mielenkiintoisena, ja Anan jatkuva hätäily siitä, riittääkö hän Christianille, horjuttaa kuvankaunista kokonaisuutta. Monista ikivanhoista kertomuksista tutut elementit tulevat kirjassa esiin nykyaikaan päivitetyssä muodossa. Christian on rankkojen mieltymystensä takia kuin julma hirviö, jonka rakkaus kesyttää, vaikka ei olekaan varmaa, pääseekö hän menneisyyden kohtalokkaasta otteesta koskaan kokonaan irti. Välillä kaksikko on romanttisesti karkuteillä erinäisten vaarojen  uhatessa, vaikka piileskely tapahtuukin viiden tähden hotellissa. 

Christian ja Ana ovat lähes äklön fantastinen pari, ja molempien luonteenpiirteet on venytetty äärimmilleen. Christian on rankan lapsuutensa uhri, jonka kylmän suojakuoren alta paljastuu hellyttävästi eksyksissä oleva ja haavoittuvainen pikkupoika. Samalla hän pyörittää miljoonabisneksiään kuin vettä vain ja käyttää kontrolloivaa ja viileää puoltaan taitavasti edukseen pomotellessaan Anaa, pitäen siten yllä hurmaavaa särmää myös paljastaessaan hauraat syvimmät salansa. Ana taas on kuin mikäkin sadun herkkä prinsessa ja varsinkin ensimmäisessä osassa rasittavuuteen asti punasteleva tytöntyllerö hädässä. Aluksi hänen kilometrien päähän paistava kokemattomuutensa (kaiken, ei vain sänkypuuhien suhteen) tekee hänestä suojattoman ja viattomuuksissaan vapisevan neitokaisen, josta pikkuhiljaa kasvaa vahvatahtoinen ja kauneudessaan kukoistava nuori nainen, joka ei hylkää arvojaan - maallinen mammona ei merkitse mitään, vain tunne-elämällä ja kirjoilla on väliä - edes silloin kun poikkis omistaa käytännössä koko maailman.

Fifty Shadesien todellisuus ei liity mitenkään niihin elämän realiteetteihin, jotka me tunnemme. Vaikka tapahtumat sijoittuvat näennäisesti maapallollemme, elävät hahmot täysin omien lainalaisuuksiensa varassa. Ana ja Christian puhuvat toisilleen hetkittäin kuin mitkäkin nykyaikaan tupsahtaneet Jane Austenin romaanihenkilöt. Käytöstavat ovat huippuunsa hiotut ja heidän keskinäinen sanailunsa on yhtä pelailua ja kisailua siitä, kuka heittää hyvätapaisuuteen verhotun nokkelimman repliikin. Christianin kämppä on kuin moderni versio linnasta tsiljoonine huoneineen ja kaikkine kuviteltavissa olevine vapaa-ajanvirikkeineen. Pariskunta viettää aikaansa ainoastaan mitä hienostuneimmissa ravintoloissa ruokaillen, Christianin luksusjahdilla seilaten tai fiineissä illanvietoissa minglaillen. Vaikka tämä kaikkihan on Analle luonnollisesti toisarvoista.

Juuri näiden ylilyöntien ja liioittelujen takia nautin niin kovasti Fifty Shadesien epärealistiseen maailmaan uppoutumisesta. Muistan lapsuudesta leikin, missä menin siskojeni kanssa saunaan istumaan, ja se toimi aikakoneena, joka kuljetti meidät mitä mielikuvituksellisimpiin todellisuuksiin. Muistan edelleen, miten kihelmöivältä tuntui kurkata saunan ovesta ulos ja lähteä seikkailemaan milloin mihinkin - viidakkoon, meren tyrskyihin, avaruuteen. Fifty Shadesit toimivat tämän leikin aikuisversiona, kun mielikuvitus on vähäisen käytön seurauksena vetäytynyt kasaan ja kykenee enää lähinnä ihmissuhteisiin liittyviin kuvitelmiin. Ei sillä, että Anan ja Christianin suhde kuvastaisi mitenkään omia haaveitani, mutta naurettavan ylettömiin mittoihin kohoavalla romantiikalla mässäily on yksi paheistani. Jamesin luomukseen heittäytyminen on vallan rentouttavaa, ja koska hänen kirjoitustyylinsä on sujuva ja usein suorastaan mehukas, voi kirjoja kehua chick litiksi parhaimmillaan.

E. L. James - Fifty Shades Darker. Arrow Books 2012. 532 s.

Day 11 - A book you hated

30 päivän lukuhaaste

Viha on niin vahva sana, että en totta puhuen keksi yhtäkään kirjaa, jonka voisin epäröimättä laittaa tuohon kategoriaan. En yksinkertaisesti lähtökohtaisesti valitse luettavakseni sellaisia kirjoja, jotka eivät jollakin tasolla vetoa minuun, ja tylsemmänpuoleiset opintojen kautta hyllyyni valikoituneet pakolliset luettavat ovat menneet silkalla sinnikkyydellä. Jokaisessa kirjallisessa tuotoksessa on yleensä jotakin, josta saa kiinni, tai jos teos on kauttaaltaan pitkäveteinen, ei lukukokemuksesta silti ikinä tule niin hirvittävää, että viitsisin puhua vihasta.

Siksi otan kiertotien ja valitsen Merja Laitisen lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä läheissuhteissa käsittelevän teoksen Häväistyt ruumiit, rikotut mielet (Vastapaino 2004). Opiskeluaikoina tapanani oli kierrellä opiskelijakirjaston hyllyjä, jotka on lajiteltu tieteenalojen mukaan, ja kesän alussa 2011 mielenkiintoni heräsi Laitisen tutkimusta kohtaan. Kenties taiteellinen kansi sai sen ponnahtamaan esiin kuivempien ulkoasujen omaavien julkaisujen joukosta, mutta myös ennestään tuntematon aihe kutsui minua perehtymään syvemmin.

Kuva

Sanon heti, että en missään nimessä vihaa teosta itsessään. Laitinen on tehnyt mittaamattoman tärkeän työn tuomalla päivänvaloon näin rankan ja jopa tabuna pidetyn aiheen. Tutkimus on selkeästi jäsennelty, aihetta lähestytään monipuolisesti erilaisista näkökulmista, taustatyö on tehty harkiten ja Laitinen on haastatteluista päätellen taitava valitsemaan kulloisellekin henkilölle parhaiten soveltuvan lähestymistavan. Laitinen onnistuu tasapainoilemaan sillä rajalla, missä tarvittava etäisyys tutkimukseen osallistuneisiin säilyy, kadottamatta kuitenkaan todenmukaisuutta.

Häväistyt ruumiit, rikotut mielet linkittyy vihaan siten, että aihe on yksinkertaisesti niin käsittämättömän raju, että tunnemyllerryksiltä ei lukiessa voi välttyä. Vihaan sitä, että maailmassa on syy kirjoittaa tällainen kirja. Avuttomuus, suru ja raivo ovat hallitsevat muistiini jääneet olotilat. Sanat tuntuvat kuitenkin niin tyhjiltä kirjan aihetta miettiessä, että ei ole hyötyä ruotia niitä sen enempää. Uskon näin kipeisiin aiheisiin perehtymisen kuitenkin olevan olennainen osa ihmisenä kehittymistä, joten vaikka valitsin kirjan kyseenalaisen otsikon alle, on Laitista kiittäminen arvokkaasta työstä.

Sarah Wilson - Irti sokerista! 8 viikon puhdistuskuuri ja keittokirja

Siitä päätellen, että jonotin tätä kirjaa kirjastosta koko syksyn, en ole ainoa, jota sokeriton ruokavalio kiinnostaa. Sarah Wilsonin sokerista irtautumisen avuksi suunniteltu 8 viikon kuuri on osunut silmääni milloin missäkin mediassa, ja punnittuani oman ruokavalioni siivoamista kesästä lähtien - tarkalleen ottaen siitä alkaen kun elokuussa viruin elämäni hirveimmän kuumeen kourissa ja lupasin itkukohtausten välissä, että en enää koskaan laita kroppaani mitään, mistä se ei pidä tai mitä se ei pysty hyödyntämään mahdollisimman kokonaisvaltaisesti - arvelin kirjan voivan olla tässä projektissa avuksi.

Irti sokerista! 8 viikon puhdistuskuuri ja keittokirja on tarkalleen sitä, mitä otsikon pohjalta voi odottaa. Aluksi Wilson summaa oman elämänsä pääpiirteittäin ja avaa syitä kirjan kirjoittamiselle. Teksti on henkilökohtaista ja pienin Wilsonin elämästä poimituin yksityiskohdin höystettyä läpi teoksen, mikä luo helposti sulavan ja hyväntuulisen yleistunnelman kaiken asiapitoisuuden keskelle. Wilsonin tärkeimmät syyt puhdistuskuurin aloittamiseen ovat arvatenkin samoja kuin valtaosan kirjaan tarttuvista, eli terveydelliset. Wilsonin mukaan sokeri on lukuisissa tutkimuksissa yhdistetty ties mihin pitkäaikaissairauksiin ja muihin epäsuotuisiin olotiloihin. Meidän ei yksinkertaisesti ole tarkoitus kaataa elimistöömme kerralla sellaisia määriä sokeria kuin mitä keskivertoihminen nykyään päivässä nauttii.

Wilson vertailee tilastoja ja tekee paljon laskutoimituksia, pilkkoen elintarvikkeiden sokerimäärän useimmiten teelusikallisiin. Itselleni helpoimmaksi keinoksi osoittautui painaa mieleen yksi ainoa luku: Wilson vetää sokerin suositusrajan 20 grammaan päivässä. Tästä voi jokainen elintarvikkeiden tuotesisältöjä silmäilemällä tarkistaa oman päiväsaantinsa, joka ainakin minulla kipuaa usein reilusti yli. Vaikka olen aikoja sitten karsinut päivittäisestä elämästäni kaikki suurimmat pahikset - valkaistu sokeri, jauhot, pullamössöt, karkit ja muut itsestäänselvät kammotukset - alkaa mittari kivuta punaisen puolelle jo pelkkää hedelmänkulutustani katsomalla. Wilson nimittäin luokittelee fruktoosin ei-toivotuksi sokerilajikkeeksi siinä missä minkä tahansa muunkin. En välttämättä saanut muodostettua kristallinkirkasta kuvaa siitä, mitä kaikkia ruoka-aineita olisi hyvä vältellä, mutta yksinkertaisena ohjenuorana toimii se, että ruoat, joiden pakkausselosteessa mainitaan hiilihydraatit mutta ei sokereita (tai jos mainitaan, niin määrä saisi mieluiten olla alle 5g/100g), ovat suht turvallisia.

Wilsonin rakentama 8 viikon kuuri ei ole mikään tarkka dieetti, vaan ympäripyöreä rakennelma, joka toimii kannustavana alkusysäyksenä sokerittomaan elämäntapaan. Itselläni olisi ollut käyttöä konkreettisemmalle ohjeistukselle ja perinpohjaisemmalle opastukselle, mutta Wilson jättää rutkasti tilaa jokaisen omalle mielikuvitukselle ja selviytymiskeinoille. Wilson toteaa kroppansa vaatineen kaksi kuukautta puhdistautuakseen sokerin vaikutuksista ja päästäkseen täydellisesti eroon sokerin addiktoivista houkutuksista, ja suosittelee siksi täyskieltoa näiden kahdeksan viikon ajaksi, jotta keho ja mieli ehtisivät päästä ajan tasalle siitä, mitä niiltä ollaan eväämässä. Avainasemassa ovat lempeys itseä kohtaan, tunnustelevuus ja kekseliäisyys. Aluksi uusi ruokavalio vaatii suunnitelmallisuutta ja mahdollisesti pitkää pinnaa, mutta Wilson vakuuttaa olon paranevan kohisten ja sokerittomuuden muuttuvan itsestään selväksi elämäntyyliksi ennen pitkää. Wilsonin tsemppaava ja eloisa tapa kirjoittaa, kuten myös edustavat kuvat hänen lihaksikkaasta ja hoikasta olemuksestaan puhuvat omaa kieltään sokerista irrottautumisen puolesta. Wilsonin tyyli on kannustava ja jämäkkä, ja kirjan sivuilta välittyy rehdin iloinen meininki.

On hämmentävää huomata, kuinka tiukasti sokerin ympärille ruokavalio rakentuu: en itse ole vieläkään keksinyt yhtäkään banaanin vertaista välipalaa, jonka voisi napata tien päällä ennen urheilusuoritusta, ja joka olisi halpa, helppo syödä ja buustaisi energiatasoja huomattavasti lyhyessä ajassa. Vielä vähän aikaa sitten pidin kuitenkin mahdottomana ajatuksena päättää päivääni ilman 3-5 hedelmän komboa, joka on kuulunut iltarutiineihini vuosikausien ajan, joten pidän huomattavana edistysaskeleena, että hedelmähimoni pysyvät nykyään aisoissa tyytyessäni korkeintaan juuri siihen banskuun ennen salia. Wilson kannustaa nimenomaan ottamaan pieniä askeleita ja totuttelemaan kuhunkin ajatukseen ennen minkäänlaisia radikaaleja muutoksia. Mietin pitkään, että en hedelmien vitamiinipitoisuuksien takia suostu luopumaan niistä, mutta todellisuudessa mieltäni hallitsi enemmän tai vähemmän eräänlainen sokerikoukku. Olen kuukausien aikana todennut, että kaikki, mistä koen mahdottomaksi luopua, pitävät minua liian tiukassa otteessaan, ja haastanut itseäni irrottautumaan näistä mielihalujani dominoivista aineista enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Wilsonin teos muistuttaa siitä, että rajoituksia ei kannata ottaa liian tosissaan eikä hampaat irvessä suoritettu kuuri mitä luultavimmin onnistu, mutta myös siitä, että välimatkan ottaminen todella hyödyttää.

Puolet kirjasta on omistettu mielikuvitukselliselle ja laajalle reseptipankille, jonka ohjeet ovat selkeät ja vaikuttavat suhteellisen helpoilta toteuttaa arkielämässä. Toki on täysin kunkin ihmisen lähtökohdista kiinni, kuinka suuria muutoksia entiseen on tehtävä, mutta käytettävät ruoka-aineet ovat suurimmaksi osaksi peruskauraa, ja resepteissä chia-siemenet tai raakakaakaojauhe ovat epätavallisemmasta päästä. Monet ohjeet näyttävät ja kuulostavat niin houkuttelevan maukkailta, että jos on tottunut perinteisempiin sokerisiin herkkuihin, voi olla vaikeaa uskoa, että ilman hiilareita saisi loihdittua yhtä makoisia jälkkäreitä. Raakakakkuihin jossakin vaiheessa hurahtaneena voin kuitenkin vakuuttaa, että terveelliset versiot paitsi maistuvat myös tuntuvat olotilan kannalta paremmilta sokeriähkyn jäädessä kokonaan uupumaan.

Kirjan visuaalinen puoli ansaitsee kunniamaininnan ja kumarruksen. Sivut ovat ilmavia, raikkaita ja miellyttävän pastellisen värisiä, teksti ja kuvat on aseteltu metkasti pitkin aukeamia ja valokuvat ovat kerrassaan laadukkaita.

Sarah Wilson: Irti sokerista! 8 viikon puhdistuskuuri ja keittokirja (I Quit Sugar: Your Complete 8-week Detox Programme and Cookbook). Suomentanut Anna-Kaisa Hakkarainen. Pen & Paper 2014. 214 s.

Day 10 - Favourite classic book

Palaan näin tyylikkästi lähes vuoden tauon jälkeen 30 päivän lukuhaasteeseen, jonka aloitin viime marraskuussa tarkalleen ottaen tasan samana päivämääränä kuin nyt. En tiedä mikä jättimäinen jumitus elämässäni viime keväänä alkoi, mutta nyt tunnen ilokseni kirjoittamisen ja lukemisen innon palanneen vahvempana kuin kuukausiin. Mikäs siis sen kekseliäämpi keino saada tuotteliaisuuden liekit täyteen loimuunsa kuin ulkoisista formaattivaatimuksista vapaa lukuhaaste.

Olen kamalan huono lukemaan klassikoita. Yleensä opinnoistani puhuttaessa ihmiset alkavat tiputella kuuluisien kirjailijoiden ja teosten nimiä olettaen minulla olevan napakka mielipide joka ikisestä, ja normaalisti joudun latistamaan heidän odottavat ilmeensä olankohautuksella ja "en oo lukenut"-muminalla. Pohjoismaisen kirjallisuustieteen perusopintoihin kuului tietysti yksi jos toinenkin suurteos, mutta valikoiva muistini on tähän päivään mennessä ehtinyt tiputtaa suurimman osan kyydistään. Asenteeni klassikoita kohtaan on muutenkin aavistuksen lapsellinen: en oikein jaksa niitä. Minulla on jonkinlainen ties mistä tuulesta temmattu kuva kyseiseen ryhmään kuuluvista teoksista, ja se on kuiva, raskaslukuinen tiiliskivi.

Meinasin ajautua pohdiskelemaan klassikon tarkempia määrittelykeinoja, mutta en lähdekään sille tielle. L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö on niin itsestäänselvä valinta, että se tuskin tulee kenellekään kummoisena yllätyksenä. En ole lukenut yhtäkään osaa varhaisteinivuosieni jälkeen, mutta olen satavarma, että kun toivottavasti mahdollisimman lähiaikoina sukellan tuohon haaveelliseen maailmaan, en koe pienintäkään pettymyksen häivää. Rakas Uuden Kuun Emilia oli minulle niin merkittävä esikuva ja lohtu kaikissa nuoruusiän karikoissa, että hänen seuraansa palaaminen tulee varmasti olemaan mitä lempein ja ilahduttavin.

Jens Lapidus - VIP-rummet

Tein vuosi sitten valmistuneen graduni Jens Lapiduksen Stockholm Noir-trilogiasta, enkä ole sittemmin uhrannut hänelle ajatustakaan. Ei sillä, että olisin noiden tahmeiden gradukuukausien aikana kehittänyt minkäänlaisia antipatioita Lapidusta kohtaan ihmisenä, tai edes alkanut kammota hänen teoksiaan. Kyse oli enemmän täydellisestä kiinnostuksen puutteesta. Kun on lähes vuoden tonkinut rikoskirjallisuuden syvimpiä saloja, päntännyt eri alalajien kymmeniä vivahteita ja plärännyt samaa kolmea romaania lukemattomia kertoja metsästäen sieltä satojen sivujen seasta yhtä tiettyä sitaattia tai kohtausta, ei lopputulosten tiivistyttyä 120:een sivuun välttämättä ihan heti jaksa sukeltaa tummanpuhuvaan Tukholman pahismaailmaan.

Ilmeisesti vuosi riitti palautumisjaksoksi, sillä odotin koko syksyn sormet syyhyten, että Lapiduksen uusin dekkari saapuisi pitkästä varausjonosta hoiviini. En vaivautunut ottamaan VIP-Rummet:in juonesta selvää etukäteen, sillä luotin Lapidukselle tunnusomaisen tyylin vievän mennessään, tapahtumakiemuroista viis. Melkoisen vyyhden Lapidus on joka tapauksessa rakentanut tällä(kin) kertaa, ja näin jälkeenpäin ajatellen se on kuin onkin olennainen osa koukuttavuutta. Laaja henkilögalleria takaa sen, että kirjassa setvittävät rikosnimikkeet eivät lopu kesken, ja tarpeeksi sokkeloiseksi pystytetty mysteeri pitää vauhdikkaassa imussaan loppuun saakka.

Juonen yksityiskohtainen avaaminen ei ole tarpeen, sillä jokainen Lapidusta lukenut tai jopa jonkin hänen teostensa pohjalta tehdyn elokuvan katsellut voi arvata, millaista gangstailua on luvassa (arvosteluni Luksuselämäästä kolmen vuoden takaa löytyy täältä). VIP-rummet ei poikkea kaavasta. Tarinan ytimessä on jälleen yksi nuori, hyvännäköinen, pimeälle puolelle eksynyt nousukasmiekkonen Philip, yksi romaanin alussa vankilasta vapautuva ja tapansa parantanut ex-gangsteri Teddy, yksi piinkova lakimiestoimistossa työskentelevä vahva naishahmo Emelie, sekä näiden kolmen edustamiin ryhmiin kuuluvia sivuhahmoja, jotka pistävät juonenkulkuun vipinää. On kidnappauksia, kiristystä, ihmiskauppaa ja palkkamurhia. Lapidus hyödyntää hyväksi havaitsemaansa pohjaa niin neuvokkaasti, että romaania on vaikea laskea käsistään.

Yllätyksellisyys ei kuulu Lapiduksen valtteihin, mutta se ei haittaa. VIP-rummet:in juoni ei kierry yhtä paksuksi lankakeräksi kuin Stockholm Noir-trilogian jännärit, vaan ratkottavia mysteereitä on periaatteessa yksi ainoa. Emelie palkataan selvittämään Philipin katoamista, ja hänen apurikseen värvätään vastentahtoinen Teddy, joka ajautuu mukaan pitkin hampain ja puoliksi vahingossa. Kaksikko kokee alusta asti toisensa luotaantyöntävänä, ja vastenmielisyyden tunteet vain lisääntyvät sitä mukaa kun he joutuvat selvittämään tapausta painostavissa ja äärimmäisen stressaavissa olosuhteissa. Lapidus ei pidä lukijaa pimennossa kenenkään päähenkilön mietteiden suhteen, vaan hyppelehtii näkökulmasta toiseen kovassa tahdissa. Eri osapuolten välillä vekslailu on oiva keino ylläpitää vauhdikkuutta ja ripotella mahdollisimman kutkuttavia cliffhangereita sinne tänne, mutta monet ihmisten väliset tulevat käänteet menetelmä kyllä paljastaa. Jos kaksi vastakkaista sukupuolta olevaa henkilöä on jatkuvasti toistensa kimpussa niin konkreettisesti kuin ajatuksissaan, ei ole vaikeaa arvata, millaiseen lopputulokseen vihanpito johtaa. Onneksi henkilökemiat ovat vain yksi osa palapeliä, eivätkä missään tapauksessa tärkeimmästä päästä.

Tärkeintä ei myöskään ole se, kuka teki minkäkin rikoksen, eikä välttämättä myöskään se, miksi. VIP-rummet ei siis pohjimmiltaan ole whodunnit tai whydunnit, vaikka toki molempia - syyllisiä sekä näiden motiiveja - arvuutellaan läpi romaanin.  Olennaisinta on matka päätepisteeseen: kuinka Emelie ja Teddy selvittävät tapahtunutta mutka mutkalta, kuinka he uppoavat yhä syvemmälle arvoitukseen ja kadottavat rajan, joka kulkee työn ja muun elämän välillä.

On lähes huvittavaa, kuinka räikeästi Lapidus tavoittelee todenmukaisuutta tietyissä hyvin yksityiskohtaisiksi äityvissä selityksissä. Nämä koskevat useimmiten Emelien työtä asianajajana. En mene takuuseen siitä, onko käyttämäni termi oikea, mutta lakihommien parissa hän kuitenkin puurtaa miltei yötä päivää. On ilmiselvää, mikä Lapiduksen oma ammatti on kirjailijana toimimisen lisäksi, ja helpottavaa kyllä hän pitää lakikiemuroiden valottamisen ymmärrettävällä tasolla. Sen sijaan osa toimintakohtauksista menee niin epärealistisen rymistelyn puolelle, että on mahdotonta unohtaa lukevansa fiktiivistä dekkaria, vaikka aiheet ja ympäristöt kuinka olisivat nykypäivän Tukholman alamaailmaa mukailevia.

Stockholm Noir-trilogian tapaan valokeilaan kohoavat yhteiskunnassa vinksallaan olevat olosuhteet, kuten erilaisiin ihmisryhmiin kohdistuva syrjintä ja rahan vääristävä valta, mutta VIP-rummet on siitä huolimatta viihteellisempi ja irrallisempi kuin trilogia. Tietysti asetelma on itsenäisen teoksen ollessa kyseessä alusta alkaen eri, sillä vaikka satoihin sivuihin saa mahdutettua paljon huimia käänteitä, ei yksittäisestä romaanista voi millään kasvaa samalla tavalla painavaa ja syvälle porautuvaa teosta kuin trilogiasta. Mikä ei sinänsä ole moite. VIP-rummet on nautinnollisen vaivaton toimintapläjäys, jossa äärimmäisen vakavat aiheet on kääritty vetävään hurjasteluun.

Jens Lapidus: VIP-rummet. Wahlström & Widstrand 2014. 462 s.