sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Markus Nummi - Karkkipäivä



Luulin, että Karkkipäivä on synkkä ja riipaiseva romaani, joka saisi minut kyyneliin alta aikayksikön. Ennakko-odotukset osoittautuivat taas hyödyttömiksi, ja jälleen kerran totesin, ettei niitä pitäisi olla lainkaan.  Koskaan. Kirja pitäisi avata avoimin ja puhtain mielin ilman oletusta siitä, millaiseksi lukukokemus muodostuu. Muutoin salpaa itseltään mahdollisia tunnetiloja ja ehkä hidastaa tarinan ymmärtämistä, niin kuin minulle kävi Markus Nummen kirjan kanssa aluksi. En tajunnut yhtään kuka on kuka ja mistä tarina oikeastaan kertoo, mutta kun palaset lopulta alkoivat loksahdella kohdilleen, tiesin piteleväni käsissäni jollain tapaa merkittävää teosta.

Karkkipäivä kertoo muutamasta aikuisesta ja lapsesta, joilla ei mene kovin hyvin. Kirjailija Arin seuraan lyöttäytyy ikään kuin vahingossa pieni poika nimeltä Tomi, jonka omat vanhemmat keskittyvät liiaksi omiin elämiinsä, jolloin Ari joutuu pakon edessä pitämään hänestä huolta. Tomi haluaa pelastaa prinsessa Mirabellan, jonka äiti on hänen mielestään ilkeä noita ja kohtelee lastaan kaltoin. Lukijalle todellista tilannetta ei paljasteta, mutta Miran (joksi hänen isänsä ja Tomi häntä kutsuu, mutta jota äiti nimittää Mirjaksi) äidin toimiessa kertojana hänestä ei välity ainakaan kovin tasapainoista kuvaa. Tarinaa viedään eteenpäin myös sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta, sillä Tomi ei voi jäädä ikuisiksi ajoiksi asumaan Arin nurkkiin, onhan hänellä omakin perhe. Niin kuin Tomillakin.

Näkökulmien vaihtelu lisää mielenkiintoa huimasti sen jälkeen, kun alun sekavuuksista selviää. Hämminkiä aiheuttaa hieman Tomin näkökulma, jolloin kerronta on lapsen mieltä havainnollistaessa hyppivää ja mielikuvituksellista. Tomilla on omat nimityksensä ihmisille, ja hän on keksinyt fantasianimen itselleenkin, joten alussa on vaikea pysyä kärryillä siitä, kenestä hän puhuu. En tottunut Tomin mielenmaisemaan koko romaanin aikana, sillä en ole koskaan lämmennyt lapsen puhe- ja ajattelutavan tarkalle jäljittelylle kirjallisuudessa. Pikemminkin ärsyynnyn, kun sujuva teksti katkeaa tällaiseen: "Tok veteli laaserilla. Klik. Kuva yks. Klik kuva kaks. Sessa Bella Mirabella. Mira... pimeenä". Ymmärrän tekstin tarkoituksen, mutten silti pidä siitä. Mielestäni Tomin ajatusmaailma myös antaa hänestä hieman kehittymättömän kuvan. En toki tiedä lainkaan, miltä alle 10-vuotiaiden poikien ajatukset todellisuudessa näyttävät, eikä Tomin käytöksessa muuten ole mitään ihmeteltävää. Luultavasti pään sisäinen fantasiamaailma on keino paeta arkea, jossa vanhemmat sysivät Tomia toisilleen kuin epämieluisaa velvollisuutta, ja jossa pihapiirin lapset ovat ottaneet hänet törkeän kiusaamisensa kohteeksi.

Tomin lisäksi kertojina toimivat siis aikuiset, mutta eivät hekään ole kaikki kovin ymmärrettäviä. Sekavan Paulan eli Miran äidin tekstistä välittyy sellaisia ääripäästä toiseen heittelehtiviä tunnetiloja ja tyynen kuoren alle epätoivoisesti piilotettua epävarmuutta, että oikein hirvittää. Ari on henkilöistä sympaattisin ehkä jo siksi, että hän on normaalein. Hän suhtautuu lapsiin tarvittavalla myötätuntoisella ja inhimillisellä asenteella, ja hän tuntuu sosiaalityöntekijöiden lisäksi olevan ainoa, joka ymmärtää, millainen käytös on vanhemmalle suotavaa ja mikä on selkeästi väärin. Arin avuttomuus Tomin vanhempien välinpitämättömän asenteen edessä on tilanteen absurdiuden huomioon ottaen samaan aikaan sekä täysin ymmärrettävää että todella raivostuttavaa. Ari ei halua tuupata Tomia ilmeisen epäonnistuneiden vanhempien hoteisiin, mutta eihän hän voi pitää tuntematonta pikkupoikaa ikuisia aikoja itselläänkään. Silti Tomin ja Arin välille kehittyvä side syntyy ja vahvistuu niin nopeasti, että se on lähes riipaisevaa. Sosiaalityöntekijöillä on omat epäilyksensä tilanteesta, mikä luo kertomukseen lähes huvittavan kierteen. Lukijalle Ari on harmiton, avulias ja ennen kaikkea kunnollinen mies, kun taas sosiaalityöntekijät näkevät hänet potentiaalisena lapsenraiskaajana tai pervona setänä, joka houkuttelee turvattomia pikkupoikia kotiinsa suklaan avulla. Väärinkäsitys kertoo karua kieltään raa'asta maailmasta, jossa pahimman mahdollisuuden huomioon ottaminen on välttämätöntä siksi, ettei sen toteutuminen ole lainkaan mahdotonta, enemmänkin ehkä odotettavissa. Sosiaalityöntekijöiden näkökulma avaa muutenkin kiinnostavalla tavalla heidän työnkuvaansa ja rajattuja mahdollisuuksiaan toimia hätätilanteessa.

Sosiaalityöntekijöiden näkökulma luo tekstiin myös paljon dekkarimaisia piirteitä, jotka kiihtyvät lopussa aidosti jännittävälle tasolle. Paula mestarihuijaaja jää viimeinkin ansaan omiin sekoiluihinsa, ja lopun takaa-ajossa on jotakin sarjakuvamaisen hassua. Ihmiset ovat niin... hölmöjä. Mies hakkaa ovea pää punaisena luullessaan tyttärensä olevan sen toisella puolella, samalla kun hänen entinen vaimonsa oven toisella puolella punoo epätoivoisesti kasaan mahdollisimman uskottavia juonia päästäkseen tilanteesta sujuvasti pakoon. Lopputulos ei kuitenkaan enää naurata, sillä sen myötä paljastuva totuus ravistelee ja kovaa. Lapset eivät ole vain aivottomia vipeltäjiä, vaan joskus heiltä löytyy ymmärrystä nähdä tilanne paljon selkeämmin kuin omiin ongelmiinsa hukkuvilta aikuisilta.

Kirjassa on eri tasoja, sillä lähes jokaisen Ari-luvun lopusta löytyy lause "niin Ari kirjoittaisi romaanissaan" hieman eri muodoissa. Ari siis kirjoittaa omaa Karkkipäivä-nimistä romaaniaan Karkkipäivän sisällä, mutta minun täytyy myöntää, että tämä tasoilla leikittely meni minulta hieman yli hilseen. Alussa Ari pyörittelee tarinan loppua vaimonsa kanssa, mikä herättää lukijassa kysymyksen siitä, käykö oikean Karkkipäivän esittämässä elämässä paremmin. Kikkailu on toki kekseliäs pieni lisä, mutta mikä sen funktio lopulta on?

Vaikka Karkkipäivässä on lämmintä huumoria ja ihmisten väliset kohtaamiset ovat kömpelyydessään välillä oikein hupaisia, on kirjan sanoma karu. Näennäisesti ihan mukavasti pärjäävillä perheillä voi kulissien takana olla täysin kaoottinen tilanne, ja surullisinta on, ettei sitä ole helppoa huomata, ei edes ammatikseen kyseisiä tilanteita hoitavien ihmisten. Kuinka sydäntäsärkevää on lukea keinoista, joita lapsi kehittelee selviytyäkseen hylkäämisestä, ja kuinka jättimäistä ja jomottavaa hänen kaipuunsa saada rakkautta, tai edes hieman ystävällisyyttä, kuitenkin on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti