Viimeinkin luin ensimmäisen Märta Tikkaseni. Seurasin kesällä erinäisiä blogeja, joissa luettiin muistaakseni yhden viikonlopun tai viikon ajan teemalukemisena kyseisen kirjailijan teoksia, ja sen verran ihastuneilta reaktiot vaikuttivat, että päätin tarttua toimeen itsekin. Hieman pitkään siinä kyllä meni. Tikkanen on ollut aiheena monilla luennoilla nelivuotisen opiskelijataipaleeni aikana, aina esimerkkinä kirjailijasta, joka ei vedä selkeää rajaa oman elämänsä ja kirjallisuutensa välille. En kuitenkaan itse halua tietää tai arvuutella, onko Tikkanen käyttänyt omaa elämäänsä pohjana Yksityisalueessa, sillä mitäpä asiaa minulla olisi kirjailijan yksityisalueelle. Tieto siitä, onko romaani enemmän faktaa vai fiktiota, ei tuo mielestäni mitään lisää lukukokemukseen.
Yksityisalueessa on kaksi osaa. Ensimmäinen koostuu kirjeistä, jotka Anna Cecilia - AnnaCi, kuten hänen isänsä häntä kutsui - lähettää kuukausiksi pois matkustaneelle rakkaalleen, joka on tahollaan naimisissa. Painostavan ikävänsä lomassa hän on saanut tietoonsa yllättäviä tietoja kuolleesta isästään, jonka äänellä kirjan toinen osa on kerrottu. Siinä isä, Lorentz, selittää kuinka tapahtumat oikeasti menivät, minkä takia hän rakastui eri naiseen (Ceciliaan) kuin tyttärensä biologiseen äitiin. Tavallaan tarina toistaa itseään: ensin uskoton on isä, sitten tytär - tosin käänteisessä järjestyksessä kerrottuna - mutta kuitenkaan heidän kohtaloissaan ja motiiveissaan ei ole mitään samaa.
Ensimmäisessä osassa AnnaCi velloo ikävässään ja kirjoittaa auki yksinäistä rakkauttaan, ja toisessa osassa hänen isänsä tekee periaatteessa täysin samaa. Hänen tarinansa on kuitenkin täynnä epäröintiä, kyseenalaistamista, jopa kielletyn rakkauden jyrkkää kieltämistä. Hänen ja Cecilian suhteessa on enemmän onnettomia kuin onnellisia hetkiä, eikä kumpikaan kohtele toista erityisen kunnioittavasti. AnnaCi taas pakahtuu rakkauteensa ja ikäväänsä, joka on salasuhteen luonteesta huolimatta avointa ja vilpitöntä. Isän ja tyttären tarinat osoittavat, että rakkaus harvemmin on sellaista kuin saduissa, että siihen liittyy usein tuskaa ja liikaa suoraan kasvoille iskevää todellisuutta. Vaikka molempien rakkaus on valtavaa, on siitä silti vaiettava ja Lorentzin tapauksessa sitä on jopa yritettävä tukahduttaa. Lorentzin moraali ja ristiriitaiset tunteet kamppailevat keskenään, sillä hänen valinnallaan on seuraukset myös hänen kuolemansa jälkeen. AnnaCi uupuu täysin yrittäessään käsittää isänsä salaisuutta, ja ymmärrettävästi suuttuu Cecilialle. Asiaa ei auta, että AnnaCi:n äiti on vanhuudenhöperö eikä hänestä ole apua menneisyyden setvimisessä. Kaksi erillistä näkökulmaa luo tapahtumiin yllättäviä käänteitä, sillä siinä missä AnnaCi:n äiti on Lorentzille itsestäänselvästi lähes yhdentekevä ja pelkkä sivuseikka, ei AnnaCi osaa edes kuvitella, kuinka hänen isänsä pystyi pettämään perheensä.
Henkilöiden taustaa tai historiaa ei syvennetä muuten kuin rakkaussuhteisiin johtaneiden tapahtumien osalta, mutta se ei haittaa. Kertojat eivät jää pinnallisen oloisiksi, vaan heidän persoonastaan saa hyvän käsityksen. Ehkä rakkaus tiettyyn ihmiseen, etenkin siihen johtaneet syyt ja valinnat, ovat niin oleellinen osa ihmistä, että kaikki muu, kuten työ ja harrastukset, jää toisarvoiseksi? Lorentz vaikuttaa sulkeutuneelta ja jääräpäiseltä, josta kuitenkin löytyy pehmeyttä ja omistautuneisuutta sille, joka on hänelle tarpeeksi tärkeää. Sille sijalle pääseminen vie kuitenkin aikansa eikä ole hänelle itselleenkään aina kokonaan selitettävissä. AnnaCi taas on heiveröisempi, tunteellisempi, mutta periksiantamattomuudessaan isänsä tytär.
Romaani on kuin pitkä ja surullinen rakkauslaulu tai -runo, sillä teksti on utuista ja haahuilevaa. Siinä toistellaan paljon samoja asioita, sen kappaleet ovat lyhyitä, ja se on melko melodramaattinen. Teksti on kaunista ja aaltoilee pehmeästi eteenpäin, jos siihen vain onnistuu heittäytymään tarpeeksi keskittyneesti. Pätkittäin luettuna käy helposti niin, että herkkyydet alkavat turruttaa ja samat kohtaukset tuntuvat uusiutuvan muutaman sivun välein. Jos olisin ilkeä, pilkkaisin Yksityisaluetta varsinaiseksi nyyhkytarinaksi. Minä kuitenkin satun pitämään surumielisestä draamasta, jossa vellotaan oikein rehdisti melankolisessa kaipuussa. Tikkanen osaa kirjoittaa, ja on kunnioitettava saavutus, että hän on saanut aikaan kekseliään rakennelman niinkin yleisistä aiheista kuin pettäminen ja rakkaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti