Day 08 - Most overrated book

Nonniin, jospa nyt joulustressien löystyttäessä otettaan hiljaa mutta varmasti pääsisin jatkamaan tehokkaampaa, tai ainakin tiuhempitahtista bloggailua. Ihanaa joulua tänä rauhaisana joulupäivänä!

Tämä nyt ei ole mikään maailman yliarvostetuin kirja, mutta ensimmäinen mieleeni pomppaava ja viimeisin pettymyksen tuottanut romaani on Don DeLillon Cosmopolis. Luin sen tänä syksynä jo toista kertaa elämässäni, eikä se hetkauttanut minua mitenkään. En saanut kiinni sen pointista, vaikka kuinka yritin keskittyä, ja suhteellisen lyhyeksi romaaniksi sen viimeiseen sivuun asti pääseminen kesti tuskastuttavan pitkään.

Kun luin Cosmopoliksen ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten, kirjoitin siitä vaisuin sanakääntein eräälle keskustelupalstalle, ja yllättäen sain niskaani vastalauseiden ryöpyn. Sain kuulla lukeneeni teosta aivan väärin, ymmärtäneeni siitä vain murto-osan, sekä piteleväni käsissäni klassikkoa, jonka olin juuri häväissyt. Hyvä on, saatan hieman liioitella saamieni kommenttien kärkkäyttä, mutta perusviesti oli kuitenkin se, että vika oli minussa, ei DeLillon tuotoksessa. Päätin siis odottaa omaa kypsymistäni ja paneutua teokseen saavutettuani fiksumman iän, mutta joko olen edelleen liian hölmö ymmärtääkseni Cosmopoliksen nerokkuutta, tai sitten sitä hehkutetaan syistä, jotka eivät koskaan tule tehoamaan minuun.

Kuva

En halua vähätellä DeLillon kykyjä, sillä ymmärtääkseni hän on suuri ja arvostettu kirjailija, jonka taitoja en suinkaan lähde teilaamaan kahden solmuun menneen tutustumisyrityksen perusteella. Mutta koska yritin todella kaikkeni - katsoin jopa elokuvan aikomuksenani tehdä vertaileva analyysi kirjan ja elokuvan pohjalta, minkä suhteen jouduin luovuttamaan ennen kuin sain kirjoitettua sanaakaan - en voi kuin todeta kylmästi, että kun ei toimi, ei toimi. Elokuva oli mielestäni vielä romaania tympäännyttävämpi, sillä en onnistunut katsomaan edes puolikasta. Päätön haahuilu ja loputon dialogi ei iskenyt millään tasolla

Vaikka käsitän, että Cosmopoliksen sanoman voi lukea oivaltavana ja todennäköisenäkin skenaariona tulevaisuudesta, tai vaihtoehtoisesti kärjistyksenä persoonattoman nykyajan digitalisoitumisesta ja sen seurauksista, oli romaani silti hirvittävää puurtamista ja väkisin eteenpäin kahlaamista. Ehkä odotan uudet viisi vuotta ja koetan vihoviimeisen kerran päästä kiinni siihen, mikä on tekevinään Cosmopoliksesta merkkiteoksen.

Day 07 - Most underrated book

En muista lukeneeni yhtäkään kirjaa, joka olisi enemmistön mielestä silkkaa roskaa ja johon minä olisin vastoin yleistä mielipidettä ihastunut. En muutenkaan koe olevani erityisen hyvin selvillä siitä, mitä mieltä valtaosa lukijoista on kustakin lukemastani romaanista. Siksi otan mittapuuksi jotain, jonka tiedän pitävän sataprosenttisen varmasti paikkansa - oman parin vuoden takaisen itseni.

Olin ennen kovin skeptisesti asennoitunut erilaisia elämänhallinta- ja itsehoito-oppaita kohtaan. Uskoin niiden olevan pelkkää huuhaata ja naistenlehtimäistä höpinää. Kuinka kukaan muka voisi neuvoa tuntemattomia ihmisiä näiden kriiseissä, kun kaikilla on omat tapansa toimia hädän hetkellä? Mielipiteeni muodostumiseen on saattanut vaikuttaa se kohtaus Sex and the Citystä, jossa Charlotte lähtee hieman varuillaan seikkailemaan kirjakaupan self-help-osastolle ja törmää sekopäihin, jotka itkevät käytävillä ja käyttäytyvät kaikin puolin liioitellun friikisti. En ole kauheasti koettanut kyseenalaistaa nuoressa iässä omaksumaani epäluuloista asennetta, ennen kuin huomasin yhtäkkiä lukeneeni tämän vuoden puolella jo useamman kyseiseen kategoriaan sopivan teoksen.

The Happiness Project on ylivoimainen voittaja tällä saralla, mutta lähelle kipuaa myös bloggaamatta jäänyt Janesh Vaidyan Kehon ja mielen ayurveda. Uskokaa pois, etten ole erityisen innokas kertomaan julkisesti tästä lukukokemuksesta. On eri asia pohdiskella vataan, pittaan ja kaphaan perustuvien ruokavalioiden koostumuksia ystävän kanssa tai testailla omaa kehotyyppiään netin pikakyselyissä, kuin kertoa tuntemattomille tehneensä omiin syömistottumuksiinsa merkittäviä muutoksia ayurveda-oppaan pohjalta. Mutta niin minä vain tein, sillä Vaidyan lempeä lähestymistapa vetosi minuun ja salli hänen oppiensa iskostua päähäni osittain lähtemättömästi.

Kuva

Ayurvedan perusteisiin pureutuva teos päätyi hyppysiini eriskummallisen hierontakokemuksen seurauksena. Olin ostanut citydealin vyöhyketerapiaan, jonka oletin olevan normaalia hierontaa. Pääosin kokemuksessa ei ollutkaan mitään outoa, mitä nyt taitavan hierojan otteet olivat pehmeämmät ja vähemmän yhteen ongelma-alueeseen kohdistettuja kuin niissä urheiluhieronnoissa, joissa normaalisti käyn. Loppupuolella tapahtui kuitenkin jotakin häkellyttävää: hieroja piti käsiään äärimmäisen kevyesti rintakehäni päällä, tuskin koskettaen ihoani, ja mitä tapahtui? Aloin hengittää yhä raskaammin ja oli hyvin lähellä, etten purskahtanut itkuun. Tunne oli kuin valtava ja lähes sietämätön myllerrys liikutusta, surua ja ahdistusta.

Hierojan nostaessa kätensä pois palasin sekunneissa neutraaliin olotilaan. Avasin silmäni ja katsoin hierojaa varuillani, epävarmana siitä, oliko hän tehnyt jotakin tahallaan, vai oliko hän tietämätön hetkellisestä sisäisestä tunteenpurkauksestani. Hänen ilmeensä oli rauhaisa ja viisas, kuin jollakin sadun salaperäisellä mutta hyväntahtoisella haltijattarella. Rohkaisin mieleni ja kysyin hullulta kuulostamisen uhalla, sijaitseeko rintakehän kohdalla jonkinlainen energiakenttä. Hän nyökkäsi, hymyili ja katsoi minua silmiin pidempään kuin ennestään tuntemattomat ihmiset tavallisesti kehtaavat. Lähdin pois ja kirjoitin sporassa kännykällä googlen hakukenttään "chakra". Lueskelin sydänchakran tehtäviä ja päättelin reaktioni voimakkuudesta, ettei tasapainon keskukseni ole kovin vakaa.

En sittemmin ole perehtynyt chakroihin sen enempää, mutta etsiessäni aiheeseen liittyvää kirjallisuutta törmäsin Vaidyan teokseen. Hän ylistää ayurvedaan pohjautuvaa elintapaa, ja mikä parasta, hän tekee sen länsimaisten olosuhteiden pohjalta. En enää edes muista kehotyyppiäni (joka ei missään vaiheessa edes täysin selvinnyt), mutta muutama järkevä neuvo takertui mieleeni. Etenkin syömiseen ja ruokaan liittyvät opit antoivat minulle paljon. Eräs itsestään selvä, mutta arkielämässä helposti unohtuva helmi havahdutti minut erityisesti, nimittäin Vaidyan varmuus siitä, että puhdas ruoka pitää terveenä, kun taas prosessoitu ja ravintoarvoiltaan huono ruoka heikentää vastustuskykyä. Ohjenuora, jonka noudattaminen on paljon yksinkertaista ajatusta monimutkaisempaa.

Olen tietoinen siitä, että saatan kuulostaa seonneelta ja ehkä johonkin uskonlahkoon hurahtaneelta. Ainakin näin päättelin poikaystäväni ilmeestä silloin kun kerroin hänelle käänteentekevän hierontatarinani. Ainoa muutos aiempaan on kuitenkin se, että pidettyäni ennen chakroja sun muita uskomuksia samankaltaisena turhauttavana hölmöilynä kuin jooga tai meditaatio, uskon nykyään niissä piilevän jotakin myönteistä, josta minäkin pystyn halutessani ammentamaan.

Kuva

Day 06 - A book that makes you sad

En osannutkaan aktivoida itseäni täysin haasteen vaatimalla tavalla, sillä kun yksi päivä lipsahtaa väliin, on päivä päivältä yhä hankalampi tarttua toimeen ja muistella lukukokemuksia. Nyt kuitenkin koetan korjata tilannetta ennen loppuviikon hiljentymistä Riikan matkan johdosta. Suunnittelin ensin ajastavani muutaman haastepäivän reissun ajaksi, mutta let's face it: jos en ole vastannut yhteenkään kysymykseen neljään päivään, tuskin tulen rykäisemään viittä vuorokautta pois päiväjärjestyksestä kertaheitolla.

Mutta niin. Ilon aaltoja synnyttävää romaania oli mieluisaa muistella ajan kanssa, mutta surun värinöitä esiin kutsuva romaani ei yllytä samanlaiseen tarinointiin. Ensinnäkin sellaista on vaikeaa löytää, sillä skippaan läpeensä huonot kirjat alkuunsa, ja taitavasti kirjoitetuissa surulliseksi saavissa kirjoissa vallitseva tunnetila on yleensä jokin muu kuin puhdas murhe. Valitsen siis erään kirjan, joka aiheutti lukuhetkellä yleisesti enemmän negatiivisia kuin positiivisia tunteita, ja jota nyt muistellessani en käsitä, miksi en heittänyt teosta kirjaston palautushihnalle heti ekan sivun lukaistuani.

Oletan, että vastaukseksi mitä luultavimmin haetaan teosta, joka on niin vetoava, että se onnistuu ansiokkaasti herättämään vahvoja surun tunteita lukijassaan. Rakastan nyyhkytarinoissa piehtaroimista, olivat ne sitten kevyttä hömppää tai traagisia klassikoita, mutta paradoksaalisesti toden teolla itkettävät romaanit saavat minut autuaan onnellisiksi. Koska onhan se vallan upeaa, että planeetaltamme löytyy velhoja, jotka taikovat tekstinsä avulla lukijasta esiin syvällä piileviä tunteita.

Kuva

Irvine Welshin Paska (Filth) taikoo esiin pelkkää ällötystä. Se on niin irstas, sairas ja oksettava, että heikottaa. Kahlasin sen läpi äärimmäisen hitaasti ja toivoin vain jokaisen aukeaman loppuun selviydyttyäni, että seuraavan sivun kääntäminen veisi minut maagisesti kirjan viimeiseen lauseeseen. Lukemista hankaloitti iljettävän päähenkilön törkeyksien lisäksi resuinen puhekieli, joka hidasti matkaa ja kääri koko vastenmielisyyden rasittavaan muotoon.

Huomasin äsken, että romaani on nyt ajankohtainen, koska se pyörii elokuvateattereissa. Tiedoksi vain, että minua ei saisi yleisöön vaikka luvattaisi kuu ja tähdet taivaalta. En niinkään sure romaanin tapahtumia, vaan sitä, että tällaista roskaa pidetään kulttuurisesti merkittävänä. Ei kai sitä muuten jaksettaisi pukea visuaaliseen muotoon.

Katja Kallio - Säkenöivät hetket

Äiti lahjoitti minulle Katja Kallion Säkenöivät hetket joskus kesällä, ja kun jokin aika sitten päätin lukea kaikki oman kirjahyllyni lukemattomat kirjat - suunnitelma, joka on sittemmin mennyt täysin mönkään - aloitin pirteän kannen houkuttelemana Kallion teoksesta. En ehkä ole kovin syvällinen ihminen, kun kansi tuo mieleeni heti Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, mutta kannen lisäksi teoksista kyllä löytyy yhtä ja toista samankaltaista. Ainakin molemmat kohoavat arvostusasteikossani kärkipään paikkeille keikkumaan.

Kallion teos on kenties kuitenkin vakavahenkisempi ja sijoittuu kauemmas ajassa, kuten myös laajemmalle aikavälille, sillä sen ensimmäinen episodi, kuvaus Ellyn ja hänen äitinsä Ingan kylpylävierailusta, asettuu aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa. Viimeisessä osiossa ollaan jo kahdenkymmenen vuoden päässä, jolloin Ellyllä on omia tyttäriä ja pitkä avioliitto takanaan. Fagerholmilla ei nyt enää tule olemaan virkaa tässä kirjoituksessa, mutta jätän heppoisen vertailun silti paikoilleen.

Sukupolvikuvaus, sukupuolikuvaus, ajankuva, äiti-tytär- sekä siskosuhteiden kuvaus. Näiden kaikkien parissa Kallio tutkimusretkeilee. Ellyn ja Ingan Hangon retriitti häiriintyy alkavan sodan alkutahdeista sekä Ingan hälyttävästi etenevästä sairaudesta, jonka seurauksena Elly, siihen aikaan vasta lapsi, joutuu kypsymään vastuunottajaksi kertaheitolla. Sodan yli hypätään 1930-luvun puoliväliin, aikaan, jossa Ellyn tyttäret ottavat tilaa kirjan sivuilla vähintään yhtä paljon kuin hän itse. Esikoinen Harriet on vakavassa vastuullisuudessaan täysi vastakohta 17-vuotiaalle pikkusiskolleen Beatalle, joka poukkoilee kuin päätön kana ja heittäytyy mitättömimpäänkin askareeseen levottomalla dramaattisuudella. Katraaseen kuuluu vielä nuorin, joka jää kaikessa - myös tarinassa - ulkopuolelle, kuten tuonikäisenä ehkä perheen nuorimmaiselle tyypillistä onkin.

Tunnepuolella vahvimmin iskevät suvun naisten suhteet toisiinsa. Ellyn muutos avoimesta, uteliaasta ja herkästä tytöstä ankaran kovaksi äidiksi on huomattava, ja kun seuraa Beatan kehitystä tulisen rakkaussuhteen riepottelemana, on helppo nähdä, kuinka mennyt toistaa itseään ja kuinka sama kehityskulku leijuu kuin kirous suvun yllä. Se ei koske vain naisten luonteenpiirteitä, vaan heidän elämässään tekemiään luvattomuuksia ja suuria päätöksiä. Elly ja Beata ovat enemmän toistensa kaltaisia kuin kumpikaan ehkä haluaisi myöntää, ja Kallio loihtii heidän välillään leijuvat hiljaisuudet merkityksellisemmiksi ja syvällisemmiksi keskusteluiksi kuin mitkään ääneen käydyistä dialogeista. Sanattomuus sävyttää koko perheen keskinäistä dynamiikkaa, ja se sekä helpottaa että mutkistaa kanssakäymistä. On vapauttavaa voida pitää häpeälliset salaisuudet piilossa läheisiltä, mutta pidättyväiset välit estävät sellaisen perhesuhteen, jonka auttavan voiman varaan voisi aina laskea. Beatan ja Harrietin sisarussuhde on kaikkea muuta kuin luottamuksellinen, sillä heidän sisaruuden kautta automaattisesti syntyneeseen rakkauteensa sekoittuu vähintään saman verran vihaa ja kateutta. Kuitenkin he onnistuvat pitämään toistensa puolia, kun tarpeeksi tiukasta tilanteesta on kyse.

Jos minulle olisi lykätty tämä kirja käteen tiivistetyn selonteon kera ("tässäpä kertomus kolmen sukupolven naisista yksityiskohtaisilla historiallisilla faktoilla ryyditettynä, löytyy ahtaajaa ja herrasväkeä, kylpylää ja tehdasta, ole hyvä ja nauti"), olisin saattanut jättää sen hyllyyn pölyttymään vuosikausiksi, mutta Kalliopa ei päästä lukijaa pitkästymään pieneksikään toviksi. Viehätyksen syynä on tunteiden ja ihmissuhteiden nouseminen tärkeimpään osaan ohi objektiivisemman sisällön, tosin hämmentävää kyllä huomaan lumoutuneeni myös niistä kuvauksista, joita normaalisti ehkä haukotellen parjaisin. On yllättävän kiehtovaa paneutua 1900-luvun alkupuoliskolla eläneiden tapoihin ja uskomuksiin, niin ihmisten käyttäytymisen kuin yhteiskunnan rakenteiden osalta. Nykypäivään verrattuna eksoottisilta tuntuvat ainakin äärimmäinen kohteliaisuus sekä jyrkät ja ihmisten itsestään selviksi katsomat luokkaerot.

Säkenöivät hetket on niitä kirjoja, jotka voi avata miltä aukeamalta tahansa, tuikata sormensa satunnaiseen kohtaan ja löytää kimaltavan helmen. Kallio vaikuttaa kirjoitustyylinsä puolesta kaiken nähneeltä ikäihmiseltä, joka kertoo kokemuksen kypsentämällä varmalla äänellä entisaikojen Suomesta. Teksti sisältää tavattoman määrän puhdasta sekä maantieteellistä että historiallista faktaa, samalla kun se kertoo kirjoittajansa älykkyydestä, huippuunsa kehitetystä ilmaisukyvystä ja kauneudentajusta.

Ellylle tuli hänen levollisesta olemuksestaan mieleen pelto, joka tuotti runsasta satoa, mutta jonka yllä usva ei koskaan viipyillyt.

Näin hitaasti, näin huolellisesti, hän oli valmistanut ja tarjoillut perheelleen heidän elämänsä aterian kaikkine lisukkeineen, kaikkine laiminlyönteineen, teeskentelyineen ja valheineen, lihakeitosta piirakkaan. Tällainen oli hänen mestarinäytteensä niille ainoille ihmisille, joista hän oli tässä maailmassa vastuussa, ja joista hän oli säkkipimeinä öinä yksin nyyhkyttäen, nyrkkejään kaluten, vannonut pitävänsä huolen, koputtipa ovelle kuka hyvänsä, mitä hyvänsä satamaan ilmoitettiinkin saapuvaksi.

Kun Solveig laski kupin pöydälle, Beata kuuli siinä pienen särkyneen särähdyksen, kuin se olisi sisältä rikki, vaikka pinta piti sitä vielä koossa.

Eivätkö jo nämä otteet yksinään osoita, millainen mestariosaaja suomen kielen saralla Kallio on? Hän tuntuu hallitsevan kielemme viimeistä piirtoa myöten ja tuovan siihen vielä omat ainutlaatuiset maustehippusensa. Kuten viimeinen lause osoittaa, on tekstillä harvoin vain kirjaimellinen merkitys. Sieltä sun täältä löytyy piileviä viestejä, vihjeitä tulevasta. Monet kirjan tilanteista ovat kuin kohtauksia elokuvasta, sillä ne ovat tarkkaan mietittyjä kokonaisuuksia ja siististi avattuja ja suljettuja kuvauksia. Koko romaani huokuu arvokkuutta, joka syntyy kirjailijan äärimmäisestä huolellisuudesta ja taidokkaasta viimeistelystä.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket. Otava 2013. 413 s.

Muistin oikein, että Säkenöiviä hetkiä on luettu pitkin maita ja mantuja. Listasta löytyvät Anneli, Jenni S., Järjellä ja tunteella, Karoliina, Katja, Maria, Erja, Minna, Joana, Matti, Kati, Mari A, Päkä, Mari Saavalainen ja Mai Laakso.

Day 05 - A book that makes you happy

Mielessäni oli alkuun ainakin neljä muuta vaihtoehtoa, mutta kun muistin Jeffrey Eugenidesin Middlesexin, ei punnintoja enää vaadittu. Kun kirja palaa mieleeni, saan sellaisen euforiaryöpyn, että tuskin keksin varteenotettavaa kilpailijaa vaikka kuinka selailisin kirjalistaani.

Kuva

Jo kirjan kansi yksistään vie minut takaisin kesään 2011, joka alkaa varmasti kulkea muisteluissani nimellä "Rakkauden Kesä" sitten kun olen vanhus ja kehtaan häpeilemättä lätkiä kliseisiä etikettejä elämäni merkittävien aikajaksojen päälle. Luultavasti nuo pari kesäkuukautta ovat silloin paisuneet muistoissani eeppisen romanttisiin mittoihin, sillä olin silloin ehtinyt seurustella vasta muutaman kuukauden ja kaikki tuntui huolettomalta, aurinkoiselta ja vapaalta niin kuin vain kesätyöttöminä nuoruuden kesinä voi tuntua. Huomaan jo nyt nostalgisoivani kyseistä ajanjaksoa, mikä johdattelee minut takaisin Middlesexin hehkutukseen. Se kulki mukanani mielekkäimpien kokemusteni aikana, toisin sanoen Kreikassa ja mökkireissulla Savossa.

Aloitin Middlesexin lukemisen kelluessamme lautalla jossakin kreikkalaisten saarten välissä. Aurinkorasva tuoksui, merituuli pyyhki hikipisaroiden rippeet kevyen vaatetukseni alta, lautta ja meri kohisivat kilpaa, ja siinä minä ahmin menemään. Taitoin arvokasta löytöäni sivu sivulta ja tiesin osuneeni kultasuoneen. Ennen matkaa olin harhaillut pitkin Pasilan kirjaston hyllyjä harvinaisen ongelman kanssa: en meinannut löytää tarpeeksi lukemista. Kaikki kirjat näyttivät tympäiseviltä, enkä jaksanut paneutua mihinkään ennestään tuntemattomaan. Koska Middlesex oli asetettu esille hyllyyn ja Eugenidesin nimi oli takertunut johonkin takaraivooni, kelpuutin romaanin matkalukemiseksi sen houkuttelevan tiheätekstisyyden ja pokkarin paksuuden takia. En aavistanut yhtään, millaisen mestariteoksen kanssa alkaisin tehdä tuttavuutta.

En ehkä vähemmän yllättäen muista Middlesexin juonesta paljon mitään, mutta muistan syväluotaavuden, kokonaisen sukuhistorian läpikäymisen, erikoisten yksityiskohtien kavalkadin sekä koskettavuuden. Aina kun jatkoin lukemista, koin vaikeuksia irrottautua tarinan imusta, joka ei Eugenidesin seikkaperäisen ja saavillisen verran ylisanoja ansaitsevan tarinankertomistaidon ansiosta meinannut lainkaan hellittää otettaan minusta.

Kotiuduimme Kreikasta aamuyöllä ja lähdimme muutaman hassun tunnin unien jälkeen ajamaan poikaystäväni mökille Pielavedelle. Sieltä mieleeni on painunut elävästi, kuinka huristelimme veneellä sikinsokin järven halki, poikaystäväni koettaessa löytää antoisia kala-apajia samalla kun minä ajelehdin täysin todellisuudesta irrallaan Middlesexin maailmoissa. Aistin kesäillan kepeyden ja raikkauden ympärilläni, mikä täydensi lukutuokiota yhtä suloisesti kuin Kreikan palava ilmasto vain muutamaa päivää aiemmin.

Täyttä onnea koko kirja.

Day 04 - Favourite book of your favourite series

Nyt on niin haastava kysymys, että olen vältellyt vastaamista jo useamman päivän ajan. Ei ehkä vauhdikkain startti haasteelle, mutta vaikka pääkoppani lyö nyt jatkuvasti tyhjyyttään, ei tule kyseeseen jättää vastaamatta jonkin päivän kohdalla. Eli selitykset sikseen: mikä osa Potter-sarjasta vie voiton?

 Koska muistini taas pettää, enkä osaa eritellä ulkoa mitä missäkin kirjassa tarkalleen ottaen tapahtuu, vastaan, että ensimmäinen Potter on merkittävin. Aivan siitä yksinkertaisesta syystä, että ilman Harry Potter ja viisasten kivi-romaaniahan ei koko sarjaa voisi olla olemassa, ainakaan nykyisellään. Viisasten kivi on koko sarjan tukipilari, ja sen aikana syntyneiden ehtojen varaan rakentuu koko taikuuden maailma. Se on myös siinä mielessä kutkuttavin, että koko eeppinen tarina on yhä lähtökuopissaan ja ilmassa on kihelmöivää odotuksen tuntua. Sarjan mittaan vahvistuvaa tunnesidettä rakastettaviin hahmoihin aletaan vasta kehrätä kokoon. Tieto siitä, että Potter-sarjan kotoisaan ja sykähdyttävään maailmaan pääsee heittäytymään vielä kuuden äärimmäisen antoisan osan verran, synnyttää samanaikaisesti jännityksen ja turvallisuuden tuntua.

Ja mitä söpöliinejä pikku Harry, Ron ja Hermione ovatkaan, niin kirjassa kuin elokuvassa!

Kuva

 

 

 

 

Karin Alvtegen - Skam

Kesän lopussa hehkutin Karin Alvtegenin Svekiä ja uhosin lukevani kirjailijalta kaiken, mitä hän on koskaan luonut. Olin niin vaikuttunut Svekin kuumottavasta tunnelmasta ja kekseliäästä juonisokkelosta, että Alvtegenistä tuli kertaheitolla yksi lempikirjailijoistani. Nyt joudun kuitenkin nöyränä myöntämään, että hätäilyni johti minut harhaan. Riemuitsin liian aikaisin ja liian hatarin perustein. Skam palautti minut takaisin maan tasalle osoittaessaan, että lupaavimpienkin kirjailijoiden taso vaihtelee teoksesta toiseen. Onneksi laskeutuminen korkeuksista tapahtui lempeästi, sillä Skam ei millään tasolla ole huono. Se ei aiheuta samanlaisia intensiivisiä värinöitä kuin Svek (kuinkakohan nopeasti nämä lähes identtiset nimet alkavat mennä minulla sekaisin?), mutta jättää toiveikkaan haaveen siitä, että seuraava Alvtegenin trilleri olisi jälleen puhuttelevampi.

Monika on maailmalta suojautunut ja itseensä sulkeutunut menestyvä lääkäri, jonka elämää synkentää veljen kuolema siihen pisteeseen asti, ettei hän usko koskaan pääsevänsä eroon vainoavasta katumuksen ja riittämättömyyden tunteesta. Kun hän on epäsuorasti osallisena autokolariin, jossa perheenisä kuolee, muuttuu syyllisyyden suo upottavammaksi kuin koskaan aiemmin. Maj-Britt on sairaalloisen ylipainoinen yksin elävä nainen, joka pysyy hengissä palkattujen työntekijöiden viikoittaisten käyntien vuoksi, eikä ole poistunut asunnostaan vuosikausiin. Hänen menneisyydestään löytyy kiihkouskovaiset vanhemmat, jotka ovat kieltäneet Maj-Brittin hänen käytyään teininä näiden ankaria toiveita vastaan. Kun Maj-Brittin paras nuoruudenystävä alkaa sinnikkäästi lähestyä häntä kirjeitse vankilasta, on hänen pakko käsitellä visusti kätketyt menneet tapahtumat.

Alvtegen on tehnyt Svekin tasoista loistavaa työtä punoessaan yhteen kokonaisuutta. Skam on juoneltaan kuin keskellä autiota ja hylättyä huvipuistoa hiljaa tuulessa nariseva karuselli, joka yön pimeimmällä hetkellä alkaa pyöriä kiihtyvällä tahdilla. Näennäisesti toisiinsa liittymättömät asiat paljastuvat pitkän syy- ja seuraussuhteisen ketjun osiksi, mikä toimii erinomaisesti jännitystä tiivistävänä elementtinä.

Syyllisyyden raskaan taakan lisäksi fokukseen nousee Maj-Brittin ylipainon myötä ruumiinkuva ja sen luoma vaikutelma ihmisen persoonasta. Maj-Britt on ylitsepursuavan kroppansa uhri, sillä kukaan ei näe häntä liikakilojen takana. Valtavirrasta poikkeava ja kulttuurissamme vastenmielisyyttä herättäväksi katsottu massa herättää Maj-Brittin kohtaamissa ihmisissä silminnähtävää iljetystä ja kauhistuneisuutta, aivan kuin Maj-Brittin valtaisa koko tekisi hänestä monsterin. Eräänlaisena epätoivoisena ratkaisuna hän on alkanut käyttäytyä juuri kuten häntä arasti silmäilevät pikkuiset avustajatytöt olettavat, rakentaen kiloistaan panssarin itsensä ja maailman väliin, torjuen pienetkin lähentymisyritykset ivallisilla kommenteilla ja uppiniskaisella hiljaisuudella.

Maj-Britt ja Monika kantavat jatkuvasti jäytävää huonoa omaatuntoa siksi, että uskovat aiheuttaneensa menneisyydessä jotakin auttamattoman syntistä ja pahaa, vaikka ulkopuoliselle heidän valintojensa motiivit ovat päivänselviä ja hyväksyttäviä. Skam osoittaa, että menneessä vellominen ei tosiasiassa hyödytä ketään, sillä mitkään katumusharjoitukset eivät voi muuttaa jo tapahtunutta. Toisiaan seuraavat onnettomuudet, pieleen menneet hyvitysyritykset ja pääosakaksikkoa vainoavat edesmenneiden rakkaiden haamut tekevät Skamista tummanpuhuvan ja suorastaan kalsean. Surumielisyyden harso roikkuu raskaana ja varjostaa henkilöiden taipaletta liiaksikin kanssa. Alvtegenin dramaattiseen ja kohtalokkaaseen kirjoitustyyliin yhdistettynä koituu ahdistavuus hetkittäin liiankin valtavaksi, mihin ei etenkään tähän vuodenaikaan meinaa riittää puhtia.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Alvtegen olisi kirjoittamisessa ehdottoman lahjakas. Pieni toiveikkuuden pilkahdus vain tekisi terää.

Karin Alvtegen: Skam. Natur och Kultur 2005. 336 s.

Norkku, Roz, Kuutar, Aamunkajon lukukokemukset, Hansu, Satu ja Sanasulka ovat myös lukeneet Häpeän, ja yleisesti ottaen kirjaan on ihastuttu ikihyviksi.

Day 03 - Your favourite series

Oli todella lähellä, etten valinnut tähän L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjoja, mutta kun aloin pohdiskella, mikä sarja herättää vahvempia ja useampia muistoja, osoittautui Harry Potterin tarina ylivoimaiseksi voittajaksi. Siinä missä Uuden Kuun Emilia oli minulle rakas esikuva ala- ja yläasteella, on J. K. Rowlingin luoma taianomainen maailma kuitenkin vaikuttanut elämääni pidemmällä aikavälillä. Sanon yleensä, että vihaan fantasiaa yli kaiken, kunnes muistan Potterit ja moitin itseäni nirppanokkaisesta ennakkoluuloisuudesta. Edustaahan tämäkin sarja kyseistä kategoriaa, joten onko minulla varaa tyrmätä kokonainen genre, kun sieltä tulee näin laadukasta lukemista? Enpä usko.

Olin Pottereita lukiessani aina jotenkin samassa ikäluokassa Harryn kanssa, mikä oli varsinkin vähän päälle 10-vuotiaana tärkeähkö osa kokemusta. Kun kerran olin päässyt sisälle Harryn, Hermionen ja Ronin kihelmöivän jännittävään maailmaan, en pystynyt enää irroittautumaan. Ahmin romaanit niin putkeen kuin mahdollista ja luin niitä kaikkialla, missä vain pystyin. Ilmeisesti en siis ole alkanut seurata niitä samaan tahtiin Jaana Kaparin suomentamisen kanssa, vaan sain ensimmäiset osat luettua suhteellisen putkeen 11-12-vuotiaana. Ja sehän on kieltämättä paras lukutyyli.

Olen pitänyt Potter-maratoneja pariin otteeseen teinivuosieni jälkeen, ja nyt kasaa hypistellessäni aloin haaveilla lähikuukausille sijoittuvasta uusinnasta. Tällä kertaa vaihtaisin kuitenkin kielen englantiin, jolloin lukukokemuksesta tullee raikkaampi saadessani eteeni liudan ennestään tuntemattomia termejä. Toki monet niistä ovat tuttuja elokuvista.

Niin, ne elokuvat. Ykkösellä ja kakkosella on nuoruuteni muistoissa naurettavan suuri osuus. Katsoimme niitä vhs:ltä siskojeni kanssa niin monta kertaa, että aloimme muistaa repliikkejä ulkoa ja mikä vielä nolompaa, hokea niitä ääneen kaikenlaisissa sopivissa ja sopimattomissa tilanteissa. Kerran kesämökillä lähdimme purjehtimaan suuren järven ympäri tätimme miehen kanssa, ja jo puolivälissä matkaa kieriskelimme siskojeni kera pitkin veneen lattioita, koska emme voineet lopettaa räkättämistä hölmöille Potter-elokuva-imitaatioillemme. Rakkaan setämme ilme oli jotakin pitkästyneen ja räjähdysherkän murjottamisen välimaastosta, ja reissun lopuksi hän totesi, ettei enää ikinä lähde kanssamme mihinkään, mistä ei pääse pikaisesti hengähdystauolle.

Pelasimme myös jonkin verran Potter-videopeliä, mutta koska sen ääniraita oli tönkön suomalainen ja peli muutenkin hitaammanpuoleinen, jäi se nopeasti unholaan. Muistan tosin vieläkin, miten liikuttamalla Harryn hahmoa vaivihkaa hänet sai lausumaan verkkaisesti ja mekaanisesti "B e r t i e  B o t t i e n  j o k a  m a u n  r a e". En enää tiedä, miksi se oli meistä niin hulvattoman hauskaa.

Onneksi elän tämän huonomuistisuuden kanssa, joka pyyhkii mielestäni lukukokemukset säännöllisin väliajoin. En siis joutuisi tylsistymään liiasta tuttuudesta, jos kävisin Pottereiden kimppuun vaikka nyt, kun edellisestä lukukerrasta on vasta kolmisen vuotta. Viimeksi onnistuin unohtamaan Dumbledoren kuoleman, joten olen päässyt suremaan samoja asioita useaan otteeseen. Ehkä kummallinen ilonaihe, mutta eihän uusiksi lukemisessa olisi mitään mieltä, jos tulevat käänteet muistaisi tasan tarkkaan ennakkoon.

Day 02 - A book that you've read more than 3 times

Luulin, että jo haasteen toinen päivä tuottaisi karvaan epäonnistumisen. Olin nimittäin takuuvarma, etten ole lukenut yhtäkään kirjaa edes kolmea kertaa, saati sitten yli. Pelastus löytyi jälleen kirjalistaa selailemalla, sillä se paljasti ilahduttavan totuuden: kolmeen kertaan luettuja teoksia löytyy itse asiassa useita! Epäonnistuminen jää siis vain pienoiseksi, sillä kaikki suosikkini ovat ilmeisesti tyydyttäneet lukuhaluni lopullisesti kolmannen lukukerran jälkeen.

Valinnanvaraa oli sen verran, etten nytkään malta pitäytyä yhdessä suorasukaisessa vastauksessa. Merkittävin teos, jonka olen lukenut kolme kertaa, on silti helppo nimetä: Sannan jenkkivuosi-trilogia, johon kuuluvat osat Jenkkivuosi, Dear Sanna ja Love, Sam.

Anu Jaantilan rakastettava luomus rikastutti elämääni ensimmäistä kertaa jo ollessani 12-vuotias. Alta löytyy todistusaineistoa suoraan hiirenkorville selaillusta vihkostani, jonka olen nyt jo parissa postauksessa ehtinyt mainita hämmästyttävän (eli ärsyttävän) moneen otteeseen. Trilogian jälkeen sarjaan kuuluu vielä olennaisena jatkumona päätösosa Sanna ja Sam - forever?, mutta sitä minulla ei ole edes omana, vaikka se ei ole yhtään vähemmän tärkeä kuin aiemmat osat.

2002

2005

2011

Saan kiittää äitiä tästä(kin) merkittävästä löydöstä, sillä hän antoi trilogian minulle käteen luettuaan sen ensin itse, en tiedä kuinka monetta kertaa. Sanna ja Sam tuntuivat parhailta ystäviltäni heti ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien, siitä pitivät suloisen Samin rempseä huumorintajuisuus ja maanläheisen Sannan samaistuttava naapurintyttömäisyys huolen. Jaantilan rento kirjoitustyyli tuo niinkin kauas kuin USA:han sijoittuvat vaihtarivuoden seikkailut ja värikkäät hahmot aivan liki, mikä saa Sannan jenkkivuoden marihuanakekseineen, MAD-lehtineen ja lukuisine viittauksineen niin korkea- kuin populaarikulttuuriin tuntumaan lähes yhtä tutulta kuin muistot omista teinivuosistani. Rönsyilevä ja vapautunut dialogi on aivan omalla tasollaan.

Luin äsken itsekseni otteita sieltä täältä, ja kun silmäilin muutamat viimeiset sivut läpi, aloin hieman kyynelehtiä. Íhmeellinen tunteet mylläävä taipumus tällä teoksella siis on. Sanna, Sam ja kultainen lähipiirinne: kaunis kiitos, että olen saanut tutustua teihin!

Lisäksi en voinut vastustaa kiusausta hämmästellä näiden kahden kirjan soveltuvuutta päivän haasteeseen: Pikku naisia olen lukenut kolme ja Punaisen kyynelen kaksi kertaa aiemmin. Lainasin molemmat vähän aikaa sitten, kun hetken mielijohteesta päätin käydä poimimassa kirjastosta satunnaisia nuoruusvuosiltani tuttuja romaaneja, mutta näistä kirjoittelen omat postauksensa aikanaan. En oikein pääse yli siitä, kuinka valtavasti Punainen kyynel poikkeaa odotuksistani ja muistoistani - aivan kuin lukisin täysin eri kirjaa kuin 10 vuotta sitten!

Day 01 - Best book you read last year

Huomaan heti alkuun, ettei haaste ole lainkaan niin yksinkertainen kuin kuvittelin. Mielessäni näin, kuinka valitsen päivittäin yhden kirjan tai romaanihenkilön muistojeni kirkkaista sopukoista ja kirjoitan hujauksessa osuvan yhteenvedon valintaani johtaneista syistä. Mutta enhän minä muistaisi yhtäkään viime vuonna lukemaani kirjaa ilman blogini tai kirjavihkoni - johon olen kirjoittanut vanhanaikaisesti käsin jokaisen lukemani kirjan vuodesta 2001 asti - kallisarvoista apua.

Kun olen keksinyt, miten palauttaa kauan sitten lukemani kirjat mieleeni, seuraa uusi ongelma: minkä perusteella vastaan päivän haasteen, kun kysymykset ovat niin avoimia ja monitulkintaisia? Voisin heti poimia viime vuodelta viisi parasta kirjaa, sillä voittaja riippuu täysin niistä kriteereistä, joita päätän käyttää.

Jos keskittyisin siihen, mikä kirja herättää onnellisimmat muistot, valitsisin Riikka Pulkkisen Vieraan. Vaikka kärsin joulukuussa elämäni ensimmäisestä unettomasta kaudesta, mahtui tämän kirjan ympärille paljon lohdullisia hetkiä. Olin iltaisin töissä postikeskuksessa lajittelemassa joulukortteja, ja hermoni meinasivat revetä riekaleiksi levon puutteesta, mutta päivisin nautin vähäisistä valoisista tunneista ja antauduin Pulkkisen taitaviin käsiin lukuisten kahvikupillisten kera. Puoli vuotta aiemmin luin Pulkkisen Totta-romaanin, mutta vaikka se onkin mielestäni Pulkkisen taitavin teos, ei se herätä yhtä lämpimiä muistoja kuin Vieras eikä niin ollen ole iskostunut mieleeni samalla voimakkuudella.

Jos taas katsoisin kysymystä pedagogiselta kannalta, pitäisin viime vuoden parhaimpana kirjana Katja Ketun ja Krista Petäjäjärven toimittamaa Pimppini on valloillaan-antologiaa. Se oli ensimmäisiä selkeästi feministisiä teoksia, joita luin, ja se herätteli minut kiinnostumaan aiheesta siihen pisteeseen asti, että seurannassani on nykyään kymmenkunta feminististä blogia ja koetan jatkuvasti sivistää itseäni aiheeseen liittyen sekä teoreettisten että kaunokirjallisten teosten kautta.

(Kuvia klikkaamalla pääset kahteen feministisesti suuntautuneeseen lempiblogiini)

  

Haluan kuitenkin valita voittajaksi kirjan, joka on viime vuoden kokonaisvaltaisesti vaikuttavin lukukokemus. Valinta Lionel Shriverin ja David Nichollsin välillä on todella hankala, mutta Nichollsin Sinä päivänä häviää nyt erittäin täpärästi, vaikka saikin minut vuorotellen itkemään ja nauramaan ja ylistämään niin intensiivisiä tunteita herättävän kirjailijaherran olemassaoloa. Olkoon siis Shriverin Jonnekin pois pitkän ja harkitun punnitsemisen tuloksena virallisesti viime vuoden voittaja kaikista niistä lähes kuudestakymmenestä teoksesta, jotka ehdin käydä läpi.

Jonnekin pois kertoo niin suuren tarinan, että on suorastaan hämmästyttävää, miten sujuvasti Shriver pitää langat käsissään. Laajasta aikaskaalasta huolimatta Jonnekin pois ei anna tilaisuutta mielenkiinnon herpaantumiselle. Henkilögalleria on monipuolinen ja hahmoihin kiintyminen rikastuttaa ja vahvistaa tunne-elämystä.

Havahduin siihen, etten ole lukenut Shriveriltä mitään yli vuoteen! Kenties olisi jälleen aika. Tämähän on mielekäs haaste, kun huomaan oppineeni jo jotakin arvokasta: älä unohda lukea lempikirjalijoitasi.

30 päivän lukuhaaste

Löysin Marilen blogista kiehtovan haasteen, johon ajattelin ottaa osaa näin rikkonaisesti keskeltä kuukautta. Olen tähän asti pitänyt blogini hyvin simppelisti saman kaavan mukaisena, mutta koska lukutahtini on hidastunut huomattavasti, voisi olla paikallaan tuoda tänne eloa lyhyempien päivittäisten postausten muodossa. Toki voi olla, että en ehdi kirjoitella ihan päivittäin, mutta ei kai se niin tarkkaa ole.

Ajatukseni alkoivat jo vilistä kirjamuistojen parissa! Jos lukujumisuuteen on lääkkeitä, veikkaan inspiroivan haasteen olevan yksi niistä. (Tekstiä klikkaamalla pääset kyseiseen päivään.)

Day 01 – Best book you read last year
Day 02 – A book that you’ve read more than 3 times
Day 03 – Your favourite series
Day 04 – Favourite book of your favourite series
Day 05 – A book that makes you happy
Day 06 – A book that makes you sad
Day 07 – Most underrated book
Day 08 – Most overrated book
Day 09 – A book you thought you wouldn’t like but ended up loving
Day 10 – Favourite classic book
Day 11 – A book you hated
Day 12 – A book you used to love but don’t anymore
Day 13 – Your favourite writer
Day 14 – Favourite book of your favourite writer
Day 15 – Favourite male character
Day 16 – Favourite female character
Day 17 – Favourite quote from your favourite book
Day 18 – A book that disappointed you
Day 19 – Favourite book turned into a movie
Day 20 – Favourite romance book
Day 21 – Favourite book from your childhood
Day 22 – Favourite book you own
Day 23 – A book you wanted to read for a long time but still haven’t
Day 24 – A book that you wish more people would’ve read
Day 25 – A character who you can relate to the most
Day 26 – A book that changed your opinion about something
Day 27 – The most surprising plot twist or ending
Day 28 – Favourite title
Day 29 – A book everyone hated but you liked
Day 30 – Your favourite book of all time

Sara Jungersten - Lika delar liv och luft

Olin kirjamessuilla kuuntelemassa Sara Jungerstenin haastattelua, jossa hän puhui kirjastaan Lika delar liv och luft. Puolituntisen aikana ehdittiin käsittelemään romaanin tärkeimpiä teemoja ja pureutumaan niihin syihin, jotka ajoivat Jungerstenin kirjoittamaan äidiksi tulemisesta, laihuuden ihannoimisesta, hyvän rakkaussuhteen määritelmästä, synnyinseutujen ja perhetaustan tärkeydestä. Jungersten vaikutti avoimelta ja hymyilevältä, ja keskustelussa kirja nousi esiin aivan eri valossa kuin itse olin sen kokenut. Haastattelija Katarina Gäddnäs vaikutti olevan täysin kirjan pauloissa, ja kehui sitä aina kun sopiva tilaisuus tarjoutui. Se on tietenkin toivottavaa antoisan keskusteluhetken kannalta, sillä Jungersten tempautui oitis mukaan ja innostui ruotimaan kirjansa sanomaa kenties eri tavalla kuin mihin olisi pidättyväisemmän keskustelukumppanin - kuten minun - kanssa kyennyt.

Toivon, että Lika delar liv och luft olisi tarjonnut minulle samaa kuin Gäddnäsille, mutta harmillisesti kokemukseni jäi nahkeammaksi. Jungerstenin nähdessäni yllätyin kahdesta seikasta: siitä, että hän ei ole parikymppinen tytönhupakko, sekä siitä, että hän vaikutti paljon helpommin lähestyttävältä kuin kirjansa. Ymmärrän toki erotella kirjan päähenkilöt luojistaan, mutta sekä Jungerstenin ensimmäinen teos Wannabe että toinen kirja jättävät jälkeensä hyytävän vaikutelman. Molemmat päähenkilöt ovat itsekeskeisiä ja ulkonäköfiksoituneita. Molempien maailmassa tuntuu olevan mahdotonta löytää aitoa rakkautta. Molempia vaivaa jäytävä yksinäisyys, jonka he yrittävät peittää ylemmyydentuntoa tihkuvan asenteen taakse. Päähenkilöiden seistessä tarinan keskiössä ja heidän näkökulmansa hallitessa tarinaa ei ole ihme, että epämiellyttävien hahmojen läsnäolo vaikuttaa negatiivisesti koko lukukokemukseen. Toisaalta luotaantyöntävien tyyppien luomisessa on positiivinen puoli: taituruutta vaativa ansiohan sekin on.

Yhteistä Jungerstenin kirjoille on myös nykypäivän ulkonäköpaineiden selkeä läsnäolo. Lika delar liv och luftin Mira kammoksuu teini-ikäistä itseään, joka oli kymmeniä kiloja painavampi kuin hänen nykyminänsä on. Tikkulaihana ja hermostuksesta tärisevänä hän hallitsee uutta viimeisen päälle kiillotettua elämäänsä, jonka päivät hän täyttää pikkuruisen kroppansa ylläpidolla ja vaimon velvollisuuksien suorittamisella. Niihin kuuluu hänen mielestään asunnon sisustaminen, muotiblogien seuraaminen ja mahdollisimman hajuttomana, värittömänä ja mauttomana aviomiehen Karin edessä esiintyminen. Hän tekee kovasti töitä ollakseen mahdollisimman näkymätön, jotta ei paljastaisi mitään entisestä rempseästä ja tilaa ottavaa persoonastaan. Koska hänen miehensä on rikas ja menestyvä, on hänen oltava jatkuvasti varuillaan ansaitakseen ja pitääkseen paikkansa menestyneen miehen pikkuvaimona.

Kun Wannaben Tove tavoitteli laihuutta, eivät hänen motiivinsa olleet kovin selkeät. Syömishäiriöisestä käyttäytymisestä pystyi hänen kohdallaan kyllä puhumaan, mutta hän pyrki syömättömyydellä saavuttamaan jonkinlaista suurempaa kontrollia ja toisaalta ehkä sitä eteeristä painottomuuden ja epätodellisuuden tunnetta, joka syömättömyydestä seuraa kurnivan nälän pikkuhiljaa kadotessa. Miran kohdalla Jungersten ei ole edes pyrkinyt naamioimaan tämän tarkoitusperiä, vaan Mira haluaa olla laiha, koska se on olevinaan nykynaisen tehokkain lyömäase. Mitä laihempi, sitä kelvollisempi. Mitä pienempään tilaan mahtuu, sitä halutumpi. Siksi Mira myös häivyttää todellista persoonaansa, jotta hänen miehellään ei olisi mitään, mistä valittaa. Tietysti Miran absurdit tavoitteet kääntyvät häntä itseään vastaan, eikä hän pysty ylläpitämään kulissi-identiteettiään ikuisesti. Kari on onneksi sen verran normaali, että hän toivoisi vierelleen aidon Miran kolean esittäjän sijaan.

Mira suuntaa jatkuvan kriittisen energiansa paitsi jokaiseen kohtaamaansa ihmiseen, myös itseensä. Epävarmuuttaan hän koettaa peittää haalimalla asuntoonsa ja itsensä ylle erilaista merkkikampetta, joka osoittaisi muulle maailmalle hänen arvonsa. On lähes irvokasta, kuinka pinnallinen ja ikävä ihminen Mira on. Jungersten on vienyt hänen hahmonsa niin pitkälle nykynaisen naurettavia kriteerejä tavoittelevaan ääripäähän, että häntä on mahdotonta ymmärtää. Tai ainakaan mikään hänen suljetussa persoonassaan ei kannusta etsimään ymmärrystä.

Jungerstenin tavoitteet ovat ilmiselvät, mutta ihannenaisen standardien arvostelu ei osu läheskään nappiin, kun kritiikin välittäjä itsessään on niin irrallinen ja epätodellinen. Hänen päänsä tuntuu olevan tyhjää täynnä, vaikka teini-iän aikoja sitten ohittaneen nykynaisen luulisi osaavan suodattaa median tyrkyttämän naiskuvan. En halua mitenkään vähätellä syömishäiriön tuhoisaa voimaa, joka voi kaapata valtaansa kenet tahansa iästä ja sukupuolesta riippumatta. Mira ei kuitenkaan herätä mitään empatian tunteita, eikä Jungerstenin toteutus ole nokkelimmasta päästä. Paras lääke riittämättömyyden tunteeseen on tietysti laihduttaminen, eikö? Kuinkas muutenkaan, naisiahan tässä ollaan, ja vastassamme on paha maailma, joka ei hyväksy ketään XS:ää suurempaan kokoon pukeutuvaa? Eiköhän ala olla yleisesti tunnettu fakta, että laihuuden ihannointi on järjetöntä, ja osuvampaa olisi käsitellä aihetta tuoreesta näkökulmasta ja sellaisen päähenkilön kautta, joka ei yritä mukautua typeriin ideaaleihin.

Kirjassa alkaa tapahtua, kun Mira tulee raskaaksi ja joutuu oikeaan myllerrykseen muuttuvan kroppansa aiheuttaman kriisin myötä. Tässä alkaa olla jo hieman järkeä, ehdin ajatella, sillä uskoisin monien syömishäiriöttömienkin murehtivan raskausaikana kasvavaa vartaloaan. Olen itsekin todistanut vierestä, kuinka tuleva nuori äiti - jonka luulin pysyttelevän visusti kaukana kaikesta laihuushömpötyksestä - voivottelee suureen ääneen kummallisia ruokahimojaan, pohjatonta nälkäänsä ja kohisten kasvavaa vatsaansa, saaden vastaukseksi kuoron vielä suurempaan ääneen huudettuja julistuksia siitä, kuinka hän on todella hoikka ja pieni ja hänhän on tuskin koskenut ruokaansa ja nyt on kuule lupa syödä ja herranjestas sinähän olet pelkkää luuta ja nahkaa ja anna nyt vauvalle jotain ravintoa, ettei se kuihdu olemattomaan vatsaasi. Nämä keskustelut ovat aina yhtä uuvuttavia, käytiin ne sitten työpaikan taukotilassa viikonlopun jälkeistä pöhötystä surkutellen tai ruokakaupan ilmaisia maistiaisia tarjoavan tytön edessä pakollisia "jos nyt vielä yhden matkalle mukaan, vien tästä lapsillekin, ei kyllä tällä vatsalla pitäisi heh heh"-mantroja ladellen.

Jungersten päättää kuitenkin liu'uttaa Miraa kokonaan uuteen suuntaan, jolloin kirja lähtee äkisti valumaan kohti äitiyden myötä valaistumisen kokeneen kypsän naisen kasvutarinaa. Kun Mira muuttaa synnyinseuduilleen takaisin vanhempiensa nurkkiin, alkaa hän pikkuhiljaa oivaltaa, mikä elämässä on tärkeää. Tässä vaiheessa Lika delar liv och luft vaihtaa suoraan viitosvaihteelle - pitkäveteisyydessä. Mira tapaa tuttuja menneisyydestä, alkaa lämmetä, alkaa aueta, alkaa käsittää, kuinka merkittävää uuden elämän luominen on, ja kuinka vartalolla ja täydellisellä itsensä hallinnalla ei ole suuremmassa mittakaavassa mitään merkitystä. Onpahan vielä naisten oikeuksien puoltaminen ujutettu mukaan todella näppärästi Miran lähtiessä metsälle ammuskelemaan. Hohhoijaa.

Tavallaan tarinan kehityskulku on täysin oikea, ja Jungerstenin aikomukset ovat hienot, mutta jokin minussa asettuu kovasti vastahankaan. Jungersten tekee kaiken niin alleviivaavasti, että aivan naurattaa ja hieman hirvittää. Ansioksi voi lukea, että Mira on lopussa enää noin puoliksi todellisuudesta irtaantunut jääkuningatar. Muutaman kerran hänessä voi jopa nähdä vilauksen persoonasta, joka vaikuttaa etäisesti tutustumisen arvoiselta. Jungerstenin kirjoitustaidoissa ei myöskään ole mitään moitittavaa, vaan hän on itse asiassa todella hyvä kirjoittamaan. Siksi tunsin luku toisensa jälkeen uteliaisuutta Miran tarinaa kohtaan siinä määrin, että jaksoin lukea romaanin mutisematta loppuun asti. Harmi, että en lukenut samaa kirjaa kuin Gäddnäs.

Sara Jungersten: Lika delar liv och luft. Schildts & Söderströms 2013. 245 s.

Jussi Perälä: Ikuinen säätö - Helsingin huumemarkkinat

Paljon mediassa esillä ollut Jussi Perälä on kiinnostanut minua kesäkuusta lähtien, kun luin hänestä kertovan Hesarin artikkelin. Kymmenen vuoden kenttätyön tuloksena syntynyt Helsingin huumemarkkinoihin pureutuva väitöskirja herätti oitis uteliaisuuteni. Huumemaailma on tullut minulle tutuksi lähinnä populaarikulttuurin kautta, kuten elokuvan Requiem for a Dream tai tv-sarja The Wiren myötä. Näiden etupäässä viihteellisiksi tarkoitettujen teosten tehtävä ei välttämättä ole kertoa mahdollisimman todenmukaista tarinaa, joten olen periaatteessa täysin ulalla siitä, miltä huumeiden käyttäjien tai myyjien arki näyttää. Ainoa kirjallisuuskokemukseni on Karin Mäkelän Valkea voima - huumeäidin tarina, joka - vaikka näin ei saisi sanoa toisen kipeistä kokemuksista - jätti minut kylmäksi, ja on vain yksittäinen tarina, ei laajempi faktapläjäys. Perälän väitöskirjatutkimus täyttää tätä tietämyksessäni olevaa aukkoa nimenomaan ankaran tieteelliseltä pohjalta, sillä viihteellisyydestä ei teoksessa ole häivähdystäkään.

Ikuinen säätö on jaettu neljään osaan. Ensimmäinen pitää sisällään paljon faktaa "huumemarkkinoiden anatomiasta" huumetilastojen, numerotietojen ja eri toimijoiden rutiinien pohjalta selitettynä. Toisessa osassa Perälä kuvaa huumeiden käyttäjien arkea ja kolmannessa vankilaelämää, johon huumeiden kanssa paljon tekemisissä olevat tuntuvat väistämättä päätyvän. Neljännessä osassa Perälä luonnollisesti tiivistää tulokset ja pohdiskelee yleisemmin huumepiirien arkea ja hieman myös niihin liittyvää lainsäädäntöä. Perälä on haastatellut myös virkavallan edustajia, mikä tuo teokseen kiintoisia vastakkainasetteluja molempien osapuolten, rikollisten ja heitä jahtaavien, päästessä ääneen. Merkille pantavaa kyllä eri tahot eivät läheskään aina ole mustavalkoisesti toistensa vastustajia, vaan kauppaa käydään suuntaan ja toiseen.

Kuten Mäkelän teoksen kanssa aikoinaan kävi, jouduin taas pohtimaan omien ennakko-odotusteni asiallisuutta. Myönnän innostuneeni Ikuisesta säädöstä tirkistelymielessä, sillä odotin jännittävää kuvausta huumepöllyisten porukoiden sekoiluista Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa-tyyliin, tosin kotimaisiin puitteisiin sovitettuna. Haluan lähtökohtaisesti aina katsoa uudet kotimaiset elokuvat ja tv-sarjat, joten suomalaisten edesottamukset ovat usein automaattisesti kiinnostuksenkohteideni yläpäässä. En välttämättä jaksaisi lukea yhtä itsestään selvästi vaikkapa islantilaisesta huumekentästä

Nimiä lukuun ottamatta teoksesta on kuitenkin hankala nostaa esille mitään selkeästi suomalaista. Teos on niin korrekti ja faktapohjainen, että siitä on siistimisen myötä hävinnyt kaikki se persoonallinen ja inhimillinen, joka tekee lukemisesta rikastuttavaa. Tosin tässä palataan taas omien odotusteni hölmöyteen. Ei kai tietokirjalta voi muuta odottaa kuin valistavaa ja asiapitoista otetta, ja se rikastaa enemmän sivistävässä kuin kokemuksellisessa mielessä. Olisin silti toivonut lisää niitä pilkahduksia, joissa Perälän henkilökohtaiset kokemukset nousevat pintaan. Hän on kopioinut kirjan sivuille muutamia kentällä tekemiään muistiinpanoja, joista saa selkeämmän kuvan siitä todellisesta huumeiden käyttäjien arjesta, jota Perälä pyrkii muutoin niin objektiivisesti selventämään.

Tieteellinen puoli Perälällä on moitteettomasti hallussaan. Teos on jaoteltu selkeästi moniin pienempiin lukuihin, jotka ovat osuvasti ja mielikuvituksellisesti nimetty. Faktan tykitys on taukoamatonta, sillä Perälä kertoo hyvin tarkasti huumeiden kanssa tekemisissä olevien arjesta niin huumeiden käyttämisen ja myymisen kuin myös huumeiden fyysisten ominaisuuksien ja vaikutustapojen kannalta. Kirjan loppuosasta löytyy sanasto, jonka luin huvittuneena läpi (paukkupää=kannabiksen käyttäjä, snagut=amfetamiinin tai Subutexin käyttöannos, kniippa=räkänisti, huonosti käyttäytyvä ongelmakäyttäjä [tarkoittaa lintutermistössä telkkää]), sekä lista huumetutkimuskirjallisuudesta, jonka avulla on helppo jatkaa aiheen parissa.

Perälä kirjoittaa myös tarkemmin siitä, kuinka luovasti ja metkasti porukka käyttää kieltä. Omalaatuisen slangin myötä avautuu ovi raportoivan tyylin tuolle puolen. Yhtäkkiä lukijan eteen ilmestyy ihmisiä, jotka ovat lihaa ja verta, jotka ovat omanlaisiaan persoonia eivätkä pelkistettyjä tilastoja. Samankaltaisia hetkellisiä portteja löytyy tekstistä muutamia, ja ne havainnollistavat kuivaa tietoa terävämmin, millaista huumeiden käyttäjien arki todellisuudessa on. Rivien välistä tihkuu veljellisyys, dramaattisesti päivästä toiseen luonnettaan muuttavat ihmissuhteet, kaikenlainen säätö ja hauskanpito.

Perälän teos siis täyttää akateemisen työn kriteerit, mutta kovin vetäväksi sitä ei voi sanoa. Lisäksi tekstin sujuvuuden kanssa on niin ja näin, sillä moitteeton suomen kieli ja saumattoman tekstin tuottaminen eivät selkeästi kuulu Perälän vahvuusalueisiin. Osa kirjasta muistuttaa enemmän jutustelua kuin tieteellistä tekstiä, ja kustantaja olisi saanut karsia pois turhaa toistoa. Kun Perälä avaa huumemarkkinoiden eri osapuolten toimintaa, ovat selitykset välillä sekavia ja vaikeasti ymmärrettäviä. Pieni jäsennys ei olisi ollut pahitteeksi. Huomattavia kirjoitusvirheitä ei sentään löydy.

On selvää, että Perälä ei ole voinut pysytellä erillään tutkimuskohteistaan, ja sitä hän onkin painottanut jokaisessa lukemassani haastattelussa. Huumemaailma vie helposti mennessään, vaikka välttäisi itse aineiden käyttämistä, eikä samojen ihmisten kanssa ole mahdollista viettää vuosikausia kiintymättä heihin. Siksi on sääli, vaikkakin ymmärrettävää, ettei tunnepuolta ole priorisoitu kirjoitusvaiheessa.

Jussi Perälä: Ikuinen säätö - Helsingin huumemarkkinat. Like 2013. 237 s.

Mikko I. Pekkola ja Amma ovat myös perehtyneet kirjaan.

Maria Sveland: Hatet - En bok om antifeminism

Luulin ensi alkuun lukevani fiktiivistä kirjaa, kun aloitin Maria Svelandin teosta. Nopeasti minulle kuitenkin valkeni, että pitelen käsissäni jotakin painavaa. Hatet - En bok om antifeminism on äärimmäisen juurtunut todellisuuteen, eikä siinä ole mitään kaunokirjallista, saati sitten kaunista. Se on raivokasta tykitystä tietokirjallisessa kuoressa, se on monta vuosikymmentä kyteneen turhautuneisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden räjäyttämistä lukijan tietoisuuteen.

Kaiken sotaisan sekasorron Sveland kokoaa asialliseen nippuun ja esittelee sivistyneeseen tyyliin, joka on kieltämättä fiksu veto viestin tehokkaan perille saattamisen kannalta. Ideana on osoittaa, että antifeministeillä on vaarallisen paljon jalansijaa ja valtaa puuttua feministien toimintaan, ja että tämän yhteiskunnan kaikilla tasoilla ilmenevän vihan kitkemiseksi vaaditaan mittavia toimenpiteitä.

Svelandin puheenvuoro on oiva avaus keskustelulle. Hän poimii tarkasteltavaksi Ruotsissa viime vuosina huomiota saaneita tapauksia, joissa feministit ja antifeministit ovat seisseet napit vastakkain. Lievästi sanoen. Kuten mediassa usein on tapana, ovat kirjassa esiin nostetut konfliktit kärjistyneet siten, että vain yksi näkemys on päästetty valloilleen dominoimaan tapausten julkisuuskuvaa. Yleensä sorretun ja hiljennetyn osapuolen rooli jää feminismin edustajille, tai jos he pääsevät ääneen, nähdään heidät helposti kiihkoilevina pahiksina. Sveland pyrkii kirjassaan selventämään, mitä tapausten pohjalla on ja miksi ne ovat eskaloituneet verisiksi tappeluiksi, joskus muutenkin kuin kuvaannollisessa mielessä.

Sveland selventää aluksi, miksi kokee aiheen itselleen tärkeäksi. Hänet on nimittäin pakotettu elämään päivittäin peläten mielipiteidensä synnyttämää kiukkua ja sen ilmenemismuotoja. Hatet alkaa Svelandille osoitetulla vihakirjeellä, ja vaikka hänen reaktionsa on osittain lamaannus, ei hän kuitenkaan kykene pysyttelemään hiljaa. Tappouhkausten yleisyys on siis yksi syy Hatet-kirjan olemassaololle, sillä tieto uhkausten lukumäärästä motivoi Svelandia sivuuttamaan halunsa käpertyä suojaan antifeministien painostukselta. Otteet Svelandin omasta elämästä ja pelkoon sopeutumisesta rytmittävät teosta ja tuovat raikkaan tuulahduksen kaiken raskaan faktan keskelle.

Svelandin kokemukset eivät missään nimessä ole kevyimmästä päästä, mutta hänen parin sivun mittaiset kuvauksensa ahdistuksestaan, uupumuksestaan, päätään nostavasta taistelutahdostaan ja lopulta jonkinlaisesta rauhan tunteestaan osoittavat välähdyksenomaisesti, kuinka lahjakas hän on kirjoittamaan ei vain tieteellisen materiaalin vaan myös tunteiden pohjalta. Sen takia olen hivenen pettynyt, etteivät ennakko-odotukseni kaunokirjallisesta teoksesta pitäneet paikkaansa, mutta onneksi Svelandin tuotanto ei rajoitu tähän yhteen tietokirjaan. Sitä en sen sijaan mene julistamaan, ettei Hatet olisi Svelandin tärkein työ tähän mennessä, sillä teos ansaitsee niin paljon huomiota ja lukijoita kuin vain on mahdollista.

Hatet on kokoelma eri ongelmatapauksia, mutta perusvire on sama kaikissa: miten tahansa feministit tekevät, on se aina antifeministien silmissä väärin. Kaksinaismoraali jyllää ja feminismin edustajan on mahdotonta saada hyväksyntää aatteilleen, teki hän sitten miten päin tahansa. Räikeimmissä tilanteissa yksittäiset henkilöt ovat kokeneet suoranaisia julkisia lynkkauksia heidän mielipiteidensä ollessa vihaajien mielestä vääriä.

Sveland syventyy muutamiin näistä tapauksista ja osoittaa johdonmukaisesti ja runsasta taustamateriaalia avukseen käyttäen, kuinka ihmisiä on tahallisesti mustamaalattu ja heidän mielipiteitään väännelty tietyn lopputuloksen aikaansaamiseksi. Hän käyttää apunaan haastatteluja, lehtijuttuja, tv-dokumentteja ja tietysti nettiä. Myös hänen omat muistonsa ja käsityksensä tihkuvat esiin läpi teoksen sävyttäen muuten mahdollisesti kuivahkoksi käyvää informaatiota.

Yksi tunnetuimmista esimerkeistä naisena olemiseen liittyvistä umpikujista lienee suhtautuminen äitiyteen. Jos nainen jää lapsensa syntymän jälkeen hoitamaan jälkikasvuaan, on hän 50-luvulle jämähtänyt kotirouva ja laiskottelija. Jos hän palaa töihin mitä pikimmiten, on hän tunteeton ja äidiksi sopimaton kylmä ihminen. Koskaan ei voi voittaa. Sveland valitsee tekopyhän ajattelutavan malliksi omat kokemuksensa, sillä kirjoitettuaan kirjan äidiksi tulemisesta hän sai tuta teoksen jälkimainingeissa ankaran kritiikkimyrskyn, vaikka hänen mielipiteissään ei sinänsä ollut mitään uutta tai ihmeellistä.

Antifeministejä tuskin voi kutsua järjestäytyneeksi ryhmittymäksi, mutta heidän toimintansa on silti strukturoitua ja tehokasta. Erityistä huomiota Sveland haluaa kiinnittää nettivihaan, joka jyllää nykypäivänä ehtymättömänä ja armottomana lukemattomien anonyymiyden takaa huutelevien raivopäiden voimalla. Keskustelupalstoilla ja erilaisten tekstien kommenttiosioissa vihamielisyys leviää nopeammin kuin avotuli, ja tappouhkaukset ovat arkipäivää.

Lisämausteensa surkeuteen tuovat ne naispuoliset bloggaajat tai kolumnistit, jotka käyttävät heille suodun mediatilan yhtymällä antifeministien kuoroon. Jos nainen sanoo pokkana, ettei identifioidu feministiksi, en osaa minäkään tehdä muuta kuin huokaista turhautuneena ja manata ihmiskunnan typeryyttä.

Pelkkään esimerkkitapausten pyörittelyyn ei ole tyytyminen, vaan Sveland metsästää myös antifeminismin ytimestä löytyvää syytä sille, mikä toimii bensana naisvihan liekeissä. Hän löytää äkäisten porukoiden keskuudesta läheisiä yhteyksiä myös muihin suvaitsemattomiin näkökantoihin, kuten rasismiin ja homofobiaan, ja pystyy lopulta pyydystämään piilevän sisimmän.

Se sisin on pelko. Pelko sitä kohtaan, että patriarkaatti murenee uuden tuntemattoman voiman alle, oli se sitten toinen sukupuoli tai toinen kulttuuri. Läheskään kaikille ei tunnu menevän perille, että feminismin ideana on suoda tasapuolinen valta kaikille riippumatta ulkoisista ominaisuuksista, niin rakenne- kuin yksilötasolla. Ne, jotka eivät tätä käsitä, keskittyvät ymmärrykseen pyrkimisen sijasta pitämään pystyssä ikivanhoja miehisiä järjestelmiä ja tukahduttamaan kaikki poikkeavat aatteet, kuten Sveland hätkähdyttävällä teoksellaan esimerkki toisensa jälkeen todistaa.

Maria Sveland: Hatet - En bok om antifeminism. Leopard förlag 2013. 176 s.

Joanne Harris - Persikoiden aikaan

Siirryin pitkästä aikaa kaunokirjallisuuden taianomaisemmalle puolelle, jonka tehtävä ei ole opastaa, valistaa tai yleissivistää. Tai jos se tekeekin niin, opettaminen on toisarvoista eikä varasta huomiota itse tarinalta. Joanne Harrisin uusin romaani Persikoiden aikaan on jatkoa Pieni suklaapuoti-teoksen aloittamalle sarjalle, josta on nyt ilmestynyt kolme osaa. Tiedän lukeneeni myös keskimmäisen, sillä sen nimi Karamellikengät tuo oitis mieleeni kuvan kiehtovasta tummansinisestä kannesta, mutta totta puhuen en muista sen tapahtumista pätkääkään. Sen sijaan Chocolat on mielessäni useaan kertaan katsotun elokuvan ansiosta, jonka viehätysvoima ei ehkä kaikkein vähiten perustu Johnny Deppin charmikkaaseen olemukseen. Muutama muu Harrisin teos on sen sijaan tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen ihan ilman visuaalisen median apua, nimittäin Herrasmiehiä ja huijareita sekä Sinisilmä ovat mitä loistavinta veitikkamaista älynystyröitä kutkuttavaa tarinankerrontaa.

Vaikka ei olisi lukenut Karamellikenkiä (ja tämän olemattoman kirjamuistini kanssa voisin yhtä hyvin sanoa niin), pääsee Persikoiden aikaan-romaaniin nopeasti kiinni. Suklaata elääkseen valmistava Vianne palaa vuosien poissaolon jälkeen kahden tyttärensä kanssa sinne, mistä kaikki sai alkunsa, eli Lansquenetin pikkuiseen ja täyttä elämää kuhisevaan kylään. Viannen rakkaus Roux jää viettämään kiertolaiselämää veneelleen Pariisin joen varteen, eikä päästä Viannea lähtemään hyvin mielin. Lansquenetin asukkaat ovat sydämellisiä ja vieraanvaraisia, mutta heidän mukanaan seuraa väistämättä draamaa. Sitä paitsi osa asukkaista on kyräilevää, muutosvastarintaista ja tylyä sakkia, ja vaikka Vianne kerran voitti heidät puolelleen kielen mukanaan vievillä konvehdeillaan, ei hän ole tällä kertaa täysin tyynin mielin liikkeellä.

Viannea jäytävä epämiellyttävyyden tunne kasvaa, kun käy ilmi, että Lansquenet on vain askeleen verran päässä avoimesta sodasta. Läheiselle Les Maraudsin alueelle on majoittunut muslimiyhteisö, jonka syvästi uskonnolliset perinteet varjostavat ranskalaisten asukkaiden vapaamielisempää arkea. Kuten sanottu, en mene takuuseen kahden aiemman Viannesta kertovan romaanin tapahtumista, mutta muistaakseni niiden tunnelma ei ole aivan niin vakavahenkinen kuin Persikoiden aikaan-kirjan on. Alusta asti Viannen mieltä varjostavat epäilyt siitä, tekeekö hän virheen palatessaan kylään, ja kun hänen entiset vihamiehensä alkavat lukeutua ystäviksi ja paras ystävä taas tuntuu ottavan etäisyyttä, on Viannen elo kylässä kaukana huolettomasta.

Viannelle aikoja sitten kuulunut suklaapuoti on muutettu muslimityttöjen kyläkouluksi, jonka toiminta on tyssännyt tuhopolttoon. Se on vain yksi kylän levotonta ilmapiiriä kuvaava tuhoteko, ja todellisuudessa vihanpito on jatkuvaa. Vianne ei kuitenkaan kaihda joen toisella puolella elävää Afrikasta saapunutta yhteisöä, vaan alkaa sinnikkäästi tehdä tuttavuutta sen kanssa. Viannen avoimuus saa suurimman osan heistä heltymään, mutta muutama vihamielinen kohtaaminen saa kylmät väreet hiipimään pitkin selkää. Vianne ei tällä kertaa saa perustettua kylään suojaa, jonka suklaantuoksuiseen lempeään huomaan kuka tahansa on tervetullut viettämään suloista murheetonta hetkeä, vaan hänen asuinpaikastaan muodostuu piilopaikka perheensä painostusta pakeneville nuorukaisille.

Muutoksesta totisempaan kertoo sekin, että Viannen ihmisiä yhdistävät herkkusuklaat vaihtuvat kirjassa puusta poimittuihin persikoihin ja yötä myöten valmistettuihin hilloihin. Paikkansa tarinassa on myös etnisillä ruokalajeilla, joita Harris listaa kuin Enid Blyton Viisikon piknik-eväitä konsanaan ja joiden vahvat mausteet korostavat eroa Viannen entisiin pehmeisiin makeisiin. Maghrebilaisten paastoamisen myötä käy ilmi, kuinka vahvasti ruokasidonnaisia eri kulttuurit ovat ja kuinka arkemme kietoutuu sen ympärille, milloin on aika ravita itsensä ja perheensä. Les Maraudsin asukkaiden tapa kerääntyä iltaisin yhteen ruokailemaan tuntikausiksi jättää länsimaiseen kiireiseen arkeen rinnastettuna varjoonsa meidän tapamme hotkia ateriat kaiken muun mukamas tärkeämmän lomassa. Vianne on oivaltanut, että eri taustoista tulevien ihmisten yhteen saattamiseksi tarvitsee harvoin muuta kuin jonkin pidemmän kaavan kautta valmistettavan ruoka-annoksen, jonka ympärillä puuhailla. Suklaa ei myöskään ole hävinnyt Viannen elämästä kokonaan, vaan hän osaa edelleen sokerin avulla juonittelun erikoisen taidon.

Ei tarvitse olla taitava rivien välistä lukija, jotta ymmärtäisi napata Harrisin taka-ajatuksen muslimiyhteisön jäsenten ja ranskalaisten välisten erojen korostamisesta. Sinne tänne ripotellut vieraskieliset nimitykset milloin millekin asialle varmistavat eksoottisen henkäyksen. Naisen onneton asema afrikkalaisessa yhteisössä käy kivuliaasti ilmi, vaikka yhteisön miespuoliset jäsenet tekevät parhaansa pitääkseen yllä sileää julkisivua. Viannen kyky tunkeutua Les Maraudsilaisten perheiden yksityiselämään käy tässä mielessä arveluttavaksi, sillä minun on vaikea uskoa, että yksinäisen nuoren naisen annettaisi tosielämässä kävellä esteettä tuntemattomien kotiin. Maghrebilaisten vieraanvaraisuus sinänsä ei ole lainkaan epäuskottavaa, vaan enemmän häiritsee Viannen tapa sekaantua kaikkeen. Hänen motiivinsa on auttamisen halu ja uteliaisuus, mutta ylenpalttisessa huolehtimisessa ja hiljaisen tyynessä ulkokuoressa on myös rasittavat puolensa.

Persikoiden aikaan on kirjoitettu päiväkirjamuodossa siten, että jokaisen luvun aloittaa päivämäärä ja minä-muotoisesta kerronnasta vuorottelee Viannen kanssa Lansquenetin pitkäaikainen kirkkoherra. On kiintoisaa huomata, kuinka hän ottaa sivumäärällisesti reilusti tilaa, mutta ei oikeastaan ole oleellisessa roolissa. Hänen tehtävänsä on toimia puskurina, mutta saatuaan aikaan kasvavan konfliktien vyöryn hän siirtyy hiippailemaan varjoihin. Hänen kompastelevaa henkistä kasvuaan muutoksia ja erikoisia ihmisiä vihaavasta asenteesta nöyrempään ja avoimempaan elämänkatsomukseen on siitä huolimatta lystikästä seurattavaa, ja hänen asteittain tapahtuva aseleponsa Viannen kanssa lienee jälleen eräs Harrisin elämänviisauksista: ihmisten on mahdollista muuttua, vaikka he olisivat kuinka yrmeitä ja tapoihinsa kangistuneita tahansa.

Vaikka Persikoiden aikaan antaa mahdollisuuden käsitellä äärimmäisen tärkeitä ja pulmallisia aiheita, on se pohjimmiltaan satu. Viannen molemmilla tyttärillä on omat mielikuvitusolennot, jotka seuraavat heitä kaikkialle ja jotka aikuisetkin pystyvät näkemään, jos vain kykenevät olemaan oikealla aaltopituudella. Harris muotoilee yliluonnolliset elementit osaksi todellista maailmaa siten, ettei taianomaisia sattumuksia ole mahdotonta kuvitella tapahtuviksi omassa arkisessa vaelluksessa. Ne kumpuavat jokapäiväisistä asioista, jolloin taikuus syntyy sinnikkäästä yrittämisestä ja omien ajatusten voimasta. Viannen valmistama suklaa tuskin itsessään sisältää maagisia kultahippuja, jotka noituvat syöjänsä, vaan erityinen vaikutus syntyy otollisista olosuhteista ja tarkasti valikoitujen ainesten sekoittumisesta.

Harrisin värikkäällä - ja suomentajan taitavasti pyydystämällä - kielellä on myös vaikutuksensa, sillä se on yhtä aikaa älykästä ja lumoavaa ja luo Lansquenetin riitaisan arjen ylle maagisen häivähdyksen. Sen ansiosta tietty turvallisuus säilyy tarinan alusta loppuun. Vaikka useilla asukkailla on häijyt aikomukset mielessään, on varmaa, ettei keskeisille henkilöille voi käydä aidosti pahasti. Onnellinen loppu on yhtä itsestään selvä kuin vastaus Viannea kalvavaan kysymykseen siitä, onko Lansquenet hänen lopullinen turvasatamansa.

Joanne Harris: Persikoiden aikaan (Peaches for Monsieur le Curé). Suomentanut Satu Leveelahti. Otava 2013. 409 s.

Huh, ilmeisesti koko blogimaailma on lukenut tämän kirjan! Tässäpä melkoinen lista: Leena Lumi, Järjellä ja tunteella, Villasukka kirjahyllyssä, Mari A, Aili-mummon arkea, Annelin lukuvinkit, Kirjakolo, Sananen kirjasta, The Late Night Book Club, Yksi luku vielä..., Kirjat kertovat..., Notkuva kirjahylly.