Aluksi mietin, että voi ei, ei kai koko romaania ole kerrottu samalla tavalla ja samasta näkökulmasta. Lapsen ajatusmaailma menee pienissä osissa, mutta että pitäisi lukea kokonainen kirja, joka koostuu samasta pelkistetystä kertomuksesta lapsen pään sisältä? Ei kiitos. Luin kuitenkin toiveikkaana ensimmäisen osion, sillä arvelin, että muut neljä ovat mielenkiintoisempia. Niin ne ovatkin, vaikka näkökulma ei vaihdu. Kertojana on 5-vuotias Jack tarinan alusta loppuun, ja ratkaisu lähtee toimimaan hienosti alun junnauksen jälkeen. En usko, että olisin jaksanut antaa kirjalle mahdollisuutta, jos sen kannessa ei olisi Michael Cunninghamin ylistävää sitaattia ("Voimakas, synkän kaunis ja silmiä avaava."), tai jos en olisi huomannut sen nousseen esille monissa kirjablogeissa ja kirjastojen bestseller-hyllyissä. En tiedä paljastanko kohta liikaa romaanista, mutta koska haluan ehdottomasti kirjoittaa siitä kokonaisuudessaan, ei kannata jatkaa lukemista, jos ei halua tietää kuinka jännittävien käänteiden jälkeen käy.
Emma Donoghuen Huone (suomentanut Sari Karhulahti) on nimensä mukaisesti kirja huoneesta, jossa elävät parikymppisenä kidnapattu nainen ja hänen poikansa Jack, joka ei ole koskaan nähnyt ulkomaailmaa. Naisen kidnappaaja on mies, Vanha Kehno, joka vierailee Huoneessa joka sunnuntai ja tuo vangeilleen elintarvikkeita ja leluja, mutta hyvin säästeliäästi. Silloin Jack menee piiloon vaatekomeroon ja tietää, ettei Vanha Kehno lähde pois ennen kuin on natisuttanut sänkyä parisataa kertaa Jackin äiti alleen litistyneenä (Jack laskee asioita silloin kun häntä hermostuttaa). Jack elää siinä käsityksessä, että Huone on kaikki mitä maailmassa on, eikä hänen äitinsä kerro totuutta ennen kuin Jack täyttää viisi. Silloin hänen äitinsä alkaa pikkuhiljaa totuttaa poikaansa ajatukseen, että Huoneen - joka on tosiasiassa pikkuinen puutarhavaja - ulkopuolella on kokonainen valtava maailma, ja että heidän on paettava. Jack ei ymmärrettävästi pysty käsittämään asiaa pitkään aikaan, ja uskoo, että kaikki, mikä hänen äitinsä mukaan sijaitsee ulkopuolella, on oikeasti Televisiossa. Hän ei oikeastaan edes ymmärrä, miksi äiti haluaa paeta Huoneesta, heillähän on siellä paljon tekemistä ja mikä tärkeintä, he saavat olla Huoneessa aina kaksistaan. Jack ei ymmärrä, miksi se ei riitä. Hän suostuu äitinsä pakosuunnitelmaan vasta kun tämä ylipuhuu häntä tarpeeksi kauan, ja uskomattomien käänteiden kautta he pääsevät vapaaksi ja toipumaan psykiatriseen sairaalaan. Jack tarvitsee ulkopuolista apua oppiakseen elämään todellisessa maailmassa, ja hänen äitinsä on elänyt puutarhavajassa jo vuosia ennen Jackin syntymää, joten hänkin joutuu tekemään töitä toipuakseen koettelemuksesta.
Ensimmäinen osio on pitkäveteinen siksi, että se kuvaa Jackin ja hänen äitinsä arkea Huoneessa, jossa he elävät rutiinien varassa. Päivät kerrotaan yksityiskohtaisesti Jackin näkökulman kautta, ja ne koostuvat lähinnä leikeistä ja aterioista.
Me otetaan kaikki huonekalut Sängyltä ja pannaan Matto takaisin peittämään Rataa, ettei Vanha Kehno näe likaista C-kirjainta.
Äiti valitsee Trampoliinin, se tarkoittaa että vain minä pompin Sängyllä, joka saattaisi mennä rikki, jos Äiti pomppisi. Äiti selostaa: "Nuori Yhdysvaltojen mestari tekee uskaliaan kiepsahduksen ilmassa..."
Minun seuraava valintani on Kapteeni käskee ja sitten Äiti haluaa että me pannaan sukat takaisin jalkaan ja leikitään Ruumista eli maataan kuin meritähti, napa ja kieli ja varpaankynnet ja jopa aivot ihan velttoina. Äidin polvitaivetta alkaa kutittaa ja hän liikkuu, joten minä voitan taas.
Kello on 12.13 joten me voidaan syödä lounas.
Ja näin tarina jatkuu aivan liian pitkään. Ymmärrän, että tarkoituksena on antaa mahdollisimman perusteellinen ja todentuntuinen kuva Jackin ja hänen äitinsä elämästä Huoneessa, jotta kontrasti ulkomaailmaan olisi selkeä, mutta vähempikin selostus riittäisi. Oma hankaluutensa muodostuu lukuisista isolla kirjaimella alkavista sanoista, sillä se tekee lukemisesta aavistuksen töksähtelevämpää silmän ollessa tottumaton. Jack on nimennyt kaikki tavarat siksi, että hänelle niitä on olemassa vain yksi kappale koko maailmassa, ja siksi heidän patjansa on Patja ja mattonsa Matto. Onneksi asia muuttuu Huoneesta pakenemisen jälkeen kun kerronta laajenee ja muuttuu mielenkiintoisemmaksi. Jo toinen osio on monipuolisempi, kun Jack yrittää totutella ajatukseen ulkomaailmasta ja pakosuunnitelman punominen alkaa. Kaksikon elämään tulee vihdoinkin sisältöä muusta kuin ruoasta, Vanhan Kehnon satunnaisista käynneistä (joita molemmat inhoavat, vaikka saavatkin elintärkeitä tavaroita ja ravintoa) ja leikkimisestä. Toisaalta ensimmäisen osion toisteisuus ja viattomuus kuvaa hyvin lapsen leikkisää ja huoletonta elämää, yksinkertaista mutta samalla niin rikasta ja mielikuvituksellista maailmaa, jossa on helppoa ja mukavaa asustella. Jack ei kaipaa mitään muuta, vaan hänen mielestään päivästä tekee kiireisen jo se kun täytyy ehtiä pestä pyykkiä ja leikkiä monta leikkiä.
Romaani on aluksi hämmentävä, koska Jackin ja hänen äitinsä kohtalon syyt avautuvat hitaasti. Kestää pitkään ennen kuin selviää, miksi he ovat Huoneessa, tai missä maassa ja ajassa ylipäätään eletään. Tavallaan sillä ei ole edes väliä, sillä Huoneessa aikaa ei ole, on vain öitä ja päiviä joiden täytteeksi on keksittävä tekemistä, muuten pää sekoaa. Mieleen tulevat tosielämän vastineet samanlaisista tapahtumista, kellareissa vuosikausia viruneet uhrit, jotka eivät ole nähneet päivänvaloa vuosikausiin. Huone ei ole niin onneton, sillä Jack on onneksi välttynyt kivulta ja hänen äitinsä on löytänyt onnen muuten niin lohduttomaan elämäänsä Jackin myötä, mutta hän on silti syvästi masentunut ja on ihme, kuinka pitkään hän onnistuu pysymään kasassa. Hänellä olisi mahdollisuus heittäytyä muiden armoille viimeistään psykiatrisen sairaalan suojissa, mutta sielläkin hän pitää yllä omia toimintatapoja ja pitää huolta Jackista kuten kuka tahansa äiti, vaikka sairaalan työntekijät kohtelevat molempia silkkihansikkain, välillä tuskastuttavastikin, melkein kuin Jack ja hänen äitinsä olisivat jälkeenjääneitä. Vanhassa Kehnossa yhdistyy kaikki se pahuus, mikä on käsittämätöntä ihmismielessä, sillä hän näyttää oikeuttaneen tekonsa itselleen ja kehtaa vielä kohdella Jackin äitiä ylimielisesti ja röyhkeästi käyntiensä aikana. Ei kannata edes päivitellä sitä, kuinka joku pystyy moiseen julmuuteen, sillä pahempaakin tapahtuu koko ajan, mutta ajatus Vanhan Kehnon kaltaisista ihmisistä on joka tapauksessa kylmäävä.
Jackin äiti on joutunut synnyttämään lapsensa Huoneessa ilman apua ja oppimaan suurimman osan lapsenhoidosta televisiosta, joten hän imettää aina siihen asti kun pääsee ulkomaailmaan ja hänelle kerrotaan, ettei se ole tapana. 5-vuotiaaksi asti imettäminen kuvastaa Jackin ja hänen äitinsä symbioosia, joka ei katkea silloinkaan, kun he alkavat olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa elettyään viisi vuotta tiukassa vuorovaikutuksessa vain keskenään. Jack ajattelee äitiään jatkuvasti myös silloin, kun ei voi enää olla hänen kanssaan vuorokauden ympäri, ja kaikki mitä Jackin äiti tekee ja sanoo huokuu vahvaa äidinrakkautta ja viettiä huolehtia lapsestaan. Tämä on tietysti mitä luultavimmin normaali ajattelutapa suurimmalle osalle maailman äideistä, mutta Jackin ja äidin läheinen suhde on tavallista liikuttavampi. Varsinkin kun miettii sitä vaihtoehtoa, ettei Jackia olisi, jolloin hänen äitinsä olisi luultavasti riistänyt hengen itseltään tai seonnut lopullisesti. Jack on äidilleen ainoa, millä on merkitystä. Se, että hän on kasvattanut lapsensa ilman kenenkään muun apua ja onnistunut hienosti, saa miettimään kuinka syvällä ihmisessä taito hoitaa ja rakastaa omaa lasta oikeastaan on. Sen on oltava alkukantainen vietti, joka tulee luonnostaan, sillä Jack on kaikin tavoin onnistunut pieni poika, jos ei ota huomioon taitoja, joita vaaditaan ulkomaailmassa pärjäämiseen. Lääkäri psykiatrisessa sairaalassa on sitä mieltä, että Jack on monin tavoin vastasyntyneen tasolla, sillä "haastavia alueita ovat sosiaalinen sopeutumiskyky, mikä on itsestään selvää, aistimodulaatio - eli kaikkien häntä pommittavien ärsykkeiden suodatus ja lajittelu - sekä ongelmat spatiaalisessa hahmotuksessa", mutta Jackin ajatuksia jatkuvasti seuratessa häntä ei voi pitää kehittymättömänä, sillä hän työskentelee koko ajan ymmärtääkseen hurjia muutoksia ja ollakseen tilanteen tasalla niin hyvin kuin pystyy. Kuinka paljon me etuoikeutetut ja suoraan "oikeaan" maailmaan syntyneet otammekaan itsestäänselvyytenä, sillä opimme kaiken tuon kuin itsestään sitä mukaa kun kasvamme. Ja kuinka valtavasti ympäristö meihin vaikuttaa.
Jackin äiti ei anna Vanhan Kehnon tavata poikaa, mikä saa hänet välillä kyselemään, onko pojassa jotakin vikaa. Välillä epäilin asiaa ja koetin miettiä, onko Jackin käyttäytymisessä jotakin erityistä, mutta lopetin heti kun tajusin, ettei sillä olisi väliä, oli vastaus sitten kyllä tai ei. Jack on rakastettava ja sillä hyvä. Hänellä on myös todella vahva tahto, ja häpeäkseni huomasin kärsivällisyyteni välillä valuvan tyhjiin, kun Jack ei suostu ymmärtämään jotakin vaikeaa tai epämiellyttävää asiaa tai kun hän yrittää saada tahtonsa läpi huutamalla ja komentelemalla. Tavallista kiukustuneen pikkulapsen käytöstä, joka osaa kuitenkin välillä olla niin raivostuttavaa. En minä tietysti ole yhtään sen parempi hermostuessani moisesta. Sekin herättää samaan aikaan sekä sääliä että ärtyneisyyttä, että Jack kaipaa jatkuvasti takaisin Huoneeseen ja vertaa kaikkea ulkomaailmassa Huoneen puitteisiin. Eihän pientä lasta voikaan viskata noin vain jättimäiseen tuntemattomaan maailmaan ja odottaa hänen juoksevan riemusta kiljuen tutustumaan sen salaisuuksiin. Ärsyynnyin kuitenkin koko ajan Jackin tapaan pyytää palaamista takaisin pikkuruiseen vankilaan, vaikka tunsin itseni samalla sydämettömäksi. Tietysti Jack kaipaa tuttuun ja turvalliseen paikkaan, joka on ollut hänen kotinsa suurimman osan hänen elämästään.
Jackin kautta kerrottuna tapahtumat saavat sellaisen pehmentävän suojakerroksen, että on helppo unohtaa kuinka järkyttävä ja raskas tarina on. Jackin äiti ei ole esimerkiksi päässyt hoidattamaan hampaitaan niin pitkään aikaan, että ne vaativat hyvin kivuliasta ja pitkäkestoista hoitoa Huoneesta karkaamisen jälkeen. Yksi hammas on niin mädäntynyt, että se irtoaa ennen Huoneesta pakenemista, ja Jack käyttää sitä eräänlaisena turvakapistuksena, palana Äitiä joka estää häntä joutumasta paniikkiin pelon hetkinä.
Romaani on aluksi hämmentävä, koska Jackin ja hänen äitinsä kohtalon syyt avautuvat hitaasti. Kestää pitkään ennen kuin selviää, miksi he ovat Huoneessa, tai missä maassa ja ajassa ylipäätään eletään. Tavallaan sillä ei ole edes väliä, sillä Huoneessa aikaa ei ole, on vain öitä ja päiviä joiden täytteeksi on keksittävä tekemistä, muuten pää sekoaa. Mieleen tulevat tosielämän vastineet samanlaisista tapahtumista, kellareissa vuosikausia viruneet uhrit, jotka eivät ole nähneet päivänvaloa vuosikausiin. Huone ei ole niin onneton, sillä Jack on onneksi välttynyt kivulta ja hänen äitinsä on löytänyt onnen muuten niin lohduttomaan elämäänsä Jackin myötä, mutta hän on silti syvästi masentunut ja on ihme, kuinka pitkään hän onnistuu pysymään kasassa. Hänellä olisi mahdollisuus heittäytyä muiden armoille viimeistään psykiatrisen sairaalan suojissa, mutta sielläkin hän pitää yllä omia toimintatapoja ja pitää huolta Jackista kuten kuka tahansa äiti, vaikka sairaalan työntekijät kohtelevat molempia silkkihansikkain, välillä tuskastuttavastikin, melkein kuin Jack ja hänen äitinsä olisivat jälkeenjääneitä. Vanhassa Kehnossa yhdistyy kaikki se pahuus, mikä on käsittämätöntä ihmismielessä, sillä hän näyttää oikeuttaneen tekonsa itselleen ja kehtaa vielä kohdella Jackin äitiä ylimielisesti ja röyhkeästi käyntiensä aikana. Ei kannata edes päivitellä sitä, kuinka joku pystyy moiseen julmuuteen, sillä pahempaakin tapahtuu koko ajan, mutta ajatus Vanhan Kehnon kaltaisista ihmisistä on joka tapauksessa kylmäävä.
Jackin äiti on joutunut synnyttämään lapsensa Huoneessa ilman apua ja oppimaan suurimman osan lapsenhoidosta televisiosta, joten hän imettää aina siihen asti kun pääsee ulkomaailmaan ja hänelle kerrotaan, ettei se ole tapana. 5-vuotiaaksi asti imettäminen kuvastaa Jackin ja hänen äitinsä symbioosia, joka ei katkea silloinkaan, kun he alkavat olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa elettyään viisi vuotta tiukassa vuorovaikutuksessa vain keskenään. Jack ajattelee äitiään jatkuvasti myös silloin, kun ei voi enää olla hänen kanssaan vuorokauden ympäri, ja kaikki mitä Jackin äiti tekee ja sanoo huokuu vahvaa äidinrakkautta ja viettiä huolehtia lapsestaan. Tämä on tietysti mitä luultavimmin normaali ajattelutapa suurimmalle osalle maailman äideistä, mutta Jackin ja äidin läheinen suhde on tavallista liikuttavampi. Varsinkin kun miettii sitä vaihtoehtoa, ettei Jackia olisi, jolloin hänen äitinsä olisi luultavasti riistänyt hengen itseltään tai seonnut lopullisesti. Jack on äidilleen ainoa, millä on merkitystä. Se, että hän on kasvattanut lapsensa ilman kenenkään muun apua ja onnistunut hienosti, saa miettimään kuinka syvällä ihmisessä taito hoitaa ja rakastaa omaa lasta oikeastaan on. Sen on oltava alkukantainen vietti, joka tulee luonnostaan, sillä Jack on kaikin tavoin onnistunut pieni poika, jos ei ota huomioon taitoja, joita vaaditaan ulkomaailmassa pärjäämiseen. Lääkäri psykiatrisessa sairaalassa on sitä mieltä, että Jack on monin tavoin vastasyntyneen tasolla, sillä "haastavia alueita ovat sosiaalinen sopeutumiskyky, mikä on itsestään selvää, aistimodulaatio - eli kaikkien häntä pommittavien ärsykkeiden suodatus ja lajittelu - sekä ongelmat spatiaalisessa hahmotuksessa", mutta Jackin ajatuksia jatkuvasti seuratessa häntä ei voi pitää kehittymättömänä, sillä hän työskentelee koko ajan ymmärtääkseen hurjia muutoksia ja ollakseen tilanteen tasalla niin hyvin kuin pystyy. Kuinka paljon me etuoikeutetut ja suoraan "oikeaan" maailmaan syntyneet otammekaan itsestäänselvyytenä, sillä opimme kaiken tuon kuin itsestään sitä mukaa kun kasvamme. Ja kuinka valtavasti ympäristö meihin vaikuttaa.
Jackin äiti ei anna Vanhan Kehnon tavata poikaa, mikä saa hänet välillä kyselemään, onko pojassa jotakin vikaa. Välillä epäilin asiaa ja koetin miettiä, onko Jackin käyttäytymisessä jotakin erityistä, mutta lopetin heti kun tajusin, ettei sillä olisi väliä, oli vastaus sitten kyllä tai ei. Jack on rakastettava ja sillä hyvä. Hänellä on myös todella vahva tahto, ja häpeäkseni huomasin kärsivällisyyteni välillä valuvan tyhjiin, kun Jack ei suostu ymmärtämään jotakin vaikeaa tai epämiellyttävää asiaa tai kun hän yrittää saada tahtonsa läpi huutamalla ja komentelemalla. Tavallista kiukustuneen pikkulapsen käytöstä, joka osaa kuitenkin välillä olla niin raivostuttavaa. En minä tietysti ole yhtään sen parempi hermostuessani moisesta. Sekin herättää samaan aikaan sekä sääliä että ärtyneisyyttä, että Jack kaipaa jatkuvasti takaisin Huoneeseen ja vertaa kaikkea ulkomaailmassa Huoneen puitteisiin. Eihän pientä lasta voikaan viskata noin vain jättimäiseen tuntemattomaan maailmaan ja odottaa hänen juoksevan riemusta kiljuen tutustumaan sen salaisuuksiin. Ärsyynnyin kuitenkin koko ajan Jackin tapaan pyytää palaamista takaisin pikkuruiseen vankilaan, vaikka tunsin itseni samalla sydämettömäksi. Tietysti Jack kaipaa tuttuun ja turvalliseen paikkaan, joka on ollut hänen kotinsa suurimman osan hänen elämästään.
Jackin kautta kerrottuna tapahtumat saavat sellaisen pehmentävän suojakerroksen, että on helppo unohtaa kuinka järkyttävä ja raskas tarina on. Jackin äiti ei ole esimerkiksi päässyt hoidattamaan hampaitaan niin pitkään aikaan, että ne vaativat hyvin kivuliasta ja pitkäkestoista hoitoa Huoneesta karkaamisen jälkeen. Yksi hammas on niin mädäntynyt, että se irtoaa ennen Huoneesta pakenemista, ja Jack käyttää sitä eräänlaisena turvakapistuksena, palana Äitiä joka estää häntä joutumasta paniikkiin pelon hetkinä.
Konstaapeli yrittää ottaa Hampaan mutta minä en anna. "Hammas on Äidistä."
"Puhutko sinä äidistäsi?"
Luulen että konstaapelin aivot on yhtä huonossa kunnossa kuin hänen korvansa, miten Äiti voisi olla Hammas? Pudistan päätä. "Hammas on vain samaa maata kuin Äiti."
Konstaapeli katsoo Hammasta läheltä ja hänen kasvonsa muuttuvat ihan jäykiksi. Miespoliisi pudistaa päätä ja sanoo jotain, mitä en kuule.
Jackin äidin halu suojella lastaan on suurempi kuin kipu ja siksi on vaikea ymmärtää, millaisia tuskia hän on käynyt läpi. Asioiden oikea laita selviää vasta ulkopuolisten reaktioiden myötä, jotka eivät kuitenkaan kerro Jackille yhtä paljon kuin lukijalle.
Romaanin huippukohta on paon suunnittelu ja etenkin sen toteuttaminen, jolloin jännitys tiivistyy melkein sietämättömäksi. Jo lukujen nimiä katsoessani olin näkevinäni niissä satavarmoja merkkejä siitä, että Jackin ja hänen äitinsä suunnitelma onnistuu, sillä mitä muuta "Jälkeenpäin" ja "Elämää" voisi tarkoittaa? Jouduin silti pitämään lukemistaukoja kriittisimmissä kohdissa, sillä en vain kestänyt ajatusta siitä, että jokin menee pieleen, niin kuin monesti näyttää menevän. Viimeisessä kappaleessa romaani tasaantuu taas samanlaiseksi vitkutteluksi kuin alussa, ja loppu tuntuu pitkitetyltä. Jack viettää päiviä mummonsa kanssa ja vaikka siitä irtoaakin huumoria, kun Jack ei aivan tiedä mitä sanoa tai tehdä kaikissa tilanteissa, joiden käyttäytymiskoodi on muille päivänselvä, ei kärsivällisyyteni meinannut riittää aivan liian hitaasti rullaavien päivien seuraamiseen. Huone on kuitenkin ilmiselvästi tehnyt minuun vaikutuksen, kun saan siitä näin paljon irti vielä pari viikkoa lukemisen jälkeen, ja toki sen huomaa jo lukiessa, että pitelee käsissään erityislaatuista tarinaa.
Luin vain alun, koska aloitin itse juuri lukemaan tätä, enkä halua spoilaantua. Itseäni vähän kauhistuttaa kirjan tyyli, sillä olen jo nyt muutaman sivun jälkeen vähän kahden vaiheilla, että jatkanko vai en. Ilmeisesti kuitenkin kannattaa yrittää, mutta kyllä tuo alku on aika... ei kiinnostava.
VastaaPoistaHyvä että muistin lisätä tuonne varoituksen spoilereista, tein sen nimittäin just ennen tekstin julkaisemista :) Kyllä mä suosittelen yrittämään, sitten jos tyyli tökkii kauheasti vielä tokan luvun jälkeen niin kannattaa varmaan siirtyä antoisampiin kirjoihin.
Poista