Tiesinhän minä, ettei J.K. Rowlingin uusimmasta romaanista pitäisi odottaa mitään uutta Potteria, koska lukemani arvostelut ovat olleet jos nyt eivät nihkeitä niin ainakin paljon vähemmän hurmioituneita kuin olisin toivonut. Paikka vapaana on aivan eri luokkaa kuin rakastettu velhosarja eikä näitä kahta varmaan edes kannattaisi puida samassa tekstissä, koska niillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin sama kirjailija. Puin silti, ja sanon sen suoraan: olen pettynyt. Kaikesta varautumisesta huolimatta. En uskonut lukevani mitään Pottereiden tasolle yltävää, enkä uskonut aiheen tai henkilöiden olevan millään tavalla samankaltaisia, mutta en silti kertaakaan kuvitellut voivani olla ihastumatta Rowlingin uutukaiseen. Kummasti niin silti kävi.
Tarina imaisee mukaansa, mutta sitä täytyy odottaa tuskastuttavan kauan. Erään valtuuston jäsenen kuolema laittaa liikkeelle tapahtumavyöryn, kun hänen paikkansa valtuustossa on täytettävä. Poliittisen vehkeilyn vaikutukset ulottuvat pitkälle valtuustosalien ulkopuolelle, kun juonittelut vaikuttavat tavalla tai toisella kaikkiin Pagfordin kylän asukkaisiin, joita on melkein liikaa muistettavaksi. Lähestyvät vaalit eivät kuitenkaan suinkaan ole ainoa syy kuohuntaan, vaan jokaisella perheellä on salaisuutensa ja vihollisensa. Pahimmat sodat käydään useimmiten perheen sisällä, sillä kulissit on pidettävä pystyssä ja muu nokittelu käydään sivistyksen rajoissa netin kautta tai kohteliaisuuksiksi kätkettyjen piikkien muodossa. Teinien arki on paljon raadollisempaa kuin aikuisten, sillä murrosiän mukanaan tuomat ongelmat lisäävät paineita ja saavat nuorukaisten häijyimmät puolet esiin. Kun tarina lopulta alkaa kiinnostaa ja ihmisten nimiin osaa viimein yhdistää oikean persoonan, on romaani aidosti kiehtova ja jännittävä. Mutta jos kirjailija olisi kuka tahansa muu, en olisi jaksanut kiinnostua Pagfordin asukkaiden kohtalosta alkuunkaan, sillä en halua lukea paksun romaanin ensimmäistä neljäsosaa pakkopullana ja odotella tympääntyneenä hetkeä, jolloin se nappaa mukaansa, tai pelätä, ettei sitä hetkeä tule ollenkaan.
Vaikka tämä vertailu saattaa vaikuttaa väkinäiseltä, voin selvästi nähdä yhtäläisyyksiä tämän romaanin henkilögallerian ja Harry Potterin maailman persoonien välillä. Rowling voisi varmasti kansoittaa kokonaisen fiktiivisen maapallon, eikä yksikään hänen hahmoistaan olisi samanlainen kuin joku toinen. Henkilöt ovat omaperäisiä, mutta eivät liian outoja ollakseen epäuskottavia. Perhettään hakkaava ja tyhjästä riehakkaaseen raivoon paisuva Simon muistuttaa Vernonia - vaikka jälkimmäinen kohdistaakin koko epäreilun vihansa perheen sijasta ainoastaan Harryyn - ja Simonin alistuvainen hissukkavaimo, joka ei sano pahaa sanaa miehelleen mutta tiuskii ja puolustaa miestään lapsilleen, on tietysti Petunian vastine. (Anteeksi te, jotka ette ole lukeneet Pottereita ettekä tiedä kenestä puhun, mutta en nyt selitä henkilöitä tarkemmin vaan kehotan tarttumaan sarjaan mitä pikimmiten.) Fats ja Andrew ovat ainakin kaverisuhteen rakentumisen osalta kuten Harry ja Ron, sillä Fats sanelee säännöt ja hieman nössömpi Andrew seuraa kiltisti perässä. Vahvatahtoinen Gaia voisi olla Hermione, mutta vain temperamenttinsa puolesta.
Potter-vertailut saavat jäädä yksipuolisiksi, sillä Rowling on tietysti luonut täysin uudet hahmot ja sitäpaitsi huomaan oloni hieman epämukavaksi, kun laitan Tylypahkan ja Pagfordin asukkaat samaan kastiin. Paikka vapaana ei nimittäin tutustuta kovin miellyttäviin henkilöihin, vaan he juoksevat ensimmäisenä oman etunsa perässä ja ovat useammin vahingoniloisia kuin aidosti pahoillaan lähimmäistensä epäonnesta. He myös arvottavat omaa elämäänsä ulkopuolisten silmien kautta ja kokevat epäonnistumisensa tuplasti pahempana, jos se kantautuu muiden asukkaiden korviin. Jos äityisin oikein ilkeäksi, sanoisin, että itsekkäät ja kyyniset henkilöt oikein mässäilevät toistensa ahdingolla. Tässä pieni ote sydänkohtauksen saaneen miehen vaimon vaatimattomista ajatuksista sairaalassa:
Samantha halasi Milesia hänen vieressään. Shirley ei pitänyt siitä. Hänen olisi kuulunut olla huomion keskipiste, hänen miehensähän yläkerrassa makasi ja taisteli hengestään. Shirley oli halunnut olla samanlainen kuin Mary Fairbrother, hemmoteltu ja ihailtu, traaginen sankaritar. Hän ei ollut kuvitellut, että kävisikin näin...
"Shirley?"
Ruth Price oli kiiruhtanut huoneeseen sairaanhoitajan univormussaan kaidat kasvot myötätunnosta surullisina.
"Kuulin vasta äsken. Minun oli pakko tulla. Shirley, voi miten ikävää."
"Ruth-kulta", Shirley sanoi ja nousi rutistettavaksi. "Kovin ystävällistä sinulta."
Shirleystä oli mukava esitellä sairaalakollegansa Milesille ja Samanthalle ja saada Ruthilta osakseen sääliä ja ymmärrystä heidän kuultensa. Tämä oli pientä esimakua siitä, millaiseksi hän kuvitteli lesken elämän...
Mutta sitten Ruthin oli palattava töihin, ja Shirley istahti takaisin muovituolille ikävien ajatustensa pariin.
Mutta on joukossa myös muutama sympaattinen henkilö, joista pidän siksi, että tunnen joko sääliä tai samaistumista heitä kohtaan. Intialaistaustainen teinityttö Sukhvinder viiltelee itseään, koska saa päivittäin nimettömiä kiusaamisviestejä facebookissa ja joutuu kuuntelemaan samansävyisiä ilkeitä kuiskauksia koulupäivien aikana. Gaia purkaa uhmaikäänsä huonossa parisuhteessa roikkuvaan äitiinsä, mutta hänen teinitytön kapinallisuudessaan ja uhmakkuudessaan on jotakin, jolla hän voittaa minut puolelleen. Aikuisten joukossa yhtä pidettäviä hahmoja ei ole, ellei laske edesmenneen Barryn haurasta vaimoa, josta on helppo pitää vain siksi, että hän jää pelkäksi etäiseksi sivuhahmoksi. Huomaan myös kiintyneeni erääseen pariskuntaan, joka työskentelee kylän koulussa, mutta vain koska kaikki muut pitävät heitä hieman ressukoina ja mitäänsanomattomina ja koska he työskentelevät niin kovasti ohjatakseen nuoret koululaiset kaidalle tielle, mikä on ilmiselvästi hukkaan heitettyä vaivannäköä.
Olin poiminut jostakin sellaisen ennakkoasenteen, että Paikka vapaana on mustaa huumoria. Kai se hieman surkuhupaisa onkin siinä mielessä, että aito ilo ja ystävyys on harvinainen näky Pagfordissa, ja Rowling osaa esittää tapahtumien humoristisen puolen niin halutessaan, mutta romaani ei ole aivan niin överi kuin mitä musta huumori vaatisi. Tietyllä tavalla kirjan lukeminen helpottuisi mustan huumorin kategoriaan lykkäämisen myötä, mutta Rowlingin luomaa pahuuden ja onnettomien kohtaloiden naapurustoa ei ole lainkaan mahdotonta kuvitella, varsinkaan kun hän luo sen lukijan silmien eteen kaikkine karmeine yksityiskohtineen. Huumekoukussa rimpuileva Terri, hänen rääväsuinen teini-ikäinen tyttärensä ja 3-vuotias poikansa - jota kohdellaan niin huonosti, että sitä voisi melkein pitää heitteillejättönä - elävät yököttävässä läävässä ja kommunikoivat kiroilemalla ja huorittelemalla tyttären yrittäessä pitää huolta, ettei Terri piikitä, ja Terrin kimpaantuessa tyttärensä nokkavuudesta. Heidän päivittäistä kaksintaisteluaan olisi melkein huvittavaa seurata, ellei heidän tilanteensa olisi niin lohduton. Samalla ei kuitenkaan voi olla pitämättä Rowlingin dialogista, oli aihe sitten mikä tahansa, sillä hahmojen välinen sananvaihto on oikein sujuvaa ja messevää. Ilahduttavan taitava kirjoittaminen näkyy myös muussa kuin vain dialogissa, sillä Rowling osaa sekä mielenkiintoisen ympäristön kuvailun että tarinan kuljettamisen tarkoin valittujen sanojen avulla. Lennokkaasta tekstistä jää ankeista aiheista huolimatta hyväntuulinen olo, eikä minua harmita yhtään, että luin Ilkka Rekiaron vahvan vaikutuksen tekevän suomennoksen alkuperäisteoksen sijaan. Ainoa rasittava piirre on sulkujen runsas käyttö, sillä en ymmärrä miksi niillä rajattu sisältö ei olisi soveltunut tasa-arvoiseksi osaksi muuta tekstiä, mutta ONNEKSI ne muistetaan sulkea joka kerta. Sulkujen liioiteltukaan käyttö ei ole yhtään niin ärsyttävää kuin se, että kappaleen sulkeva sulku puuttuu.
Kun katson tätä tekstiä läpi, en ymmärrä miksi päällimmäisin tunteeni on jotakin muuta kuin positiivinen. Romaanissahan tuntuisi olevan kaikki kohdallaan, mutta koukuttavuus ja mielihyvä puuttuvat. Paikka vapaana on oikein hurmaavan paksu ja olisi ollut ihanaa vaipua sängylle ja uppoutua lukunautintoon tuntikausiksi, mutta minä luin romaanin vauhdilla suureksi osaksi siksi, että pääsisin siitä eroon. Ei kirja mitään tuskaa ollut, sillä osasin toki nauttia sen hyvin rakennetuista henkilöistä, loppujen lopuksi vetävästä tarinasta ja ennen kaikkea oivallisesta kirjoitustyylistä. Olisin silti halunnut enemmän ja parempaa, olisin halunnut menettää sydämeni ja toivoa lukemisen aikana, ettei romaani lopu koskaan. Siksi en taida lukea kirjaa enää ikinä, vaan otan kohta Potterit uusintakierrokselle.
aivan samaa mieltä!
VastaaPoista