Eeva Rohas - Syvä pää

Syvä pää on sellainen kirja, jonka ekalla sivulla jo tietää tulevansa nauttimaan kielestä ja luultavasti myös tarinasta. Se alkaa hieman salaperäisesti, niin ettei henkilöistä ota täysin selvää, ja jollain tapaa pahaenteisesti, vaikka mitään huonoa ei suoranaisesti tapahdu. Tarina vaihtelee kolmen kertojan välillä. Fanny on teini-ikäinen kilpauimari, jonka joukkuekaveri Henriikka on hänelle jollain tapaa merkittävä mutta ei välttämättä vilpittömästi ystävä. Fannyn isä Jan on eläinlääkäri, joka herää joka yö painajaisesta ja kantaa apeasta käyttäytymisestä päätellen raskasta menneisyyttä harteillaan. Aikuinen Susanne asuu vielä vanhempiensa luona ja kerää siivoomistyöllä rahaa omaan reborn-nukkeen. Fannyn ja Janin yhteys on tietenkin selvä, mutta Susannen tarina vaikuttaa irralliselta, kunnes henkilöiden kertomukset kietoutuvat lopussa kekseliäästi toisiinsa.

Päähenkilöissä on jotakin epämääräisesti vinossa, mutta on vaikeaa määrittää tarkalleen mitä se jokin on. Susannen kohdalla se kuitenkin johtuu melko varmasti nukesta, johon hänellä on suoranainen pakkomielle. Hänen iäkkäät vanhempansa ovat huolissaan tyttärestään hänen istuessa yöt läpeensä tietokoneella, mutta he rauhoittelevat toisiaan mielikuvalla siitä, että Susanne kirjoittaa graduaan. Tosiasiassa Susanne googlaa nukkeja ja keskustelee niistä aktiivisesti asiaan perehtyneiden omalla foorumilla. Susanne on itsekin tietoinen siitä, että hänen mieltymyksissään on jotakin hämärää, sillä hän paljastaa haaveensa äidilleen vastentahtoisesti ja tuntee suurta huojennusta, kun hänen äitinsä ei tuomitsekaan häntä vaan haluaa tulla mukaan hakemaan valmista nukkea. He vakuuttelevat toisilleen, ettei todelliselta pikkulapselta näyttävässä nukessa ole oikeastaan mitään kummallista, ja mitä sitten vaikka joku katsoisi hieman oudoksuen? Todistelujen takaa kuultaa kuitenkin huoli siitä, että joku ohikulkija kurkistaakin vaunuihin ja kauhistuu tuijottaessaan elottoman olennon silmiin odottaessaan kohtaavansa suloisen pikkulapsen. Susanne ei ole tekemässä mitään väärää, mutta jotakin aavemaista hänen suunnitelmassaan kuitenkin on, varsinkin kun hänen motiivejaan ei selvitellä sen tarkemmin. Susanne jopa hankkii pilttejä ja vaippoja uudelle nukelleen, ja hän on teetättänyt nuken oikean pikkupojan valokuvan mukaan, mikä viimeistään kertoo, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Varsinkaan kun hän ei suostu kertomaan valokuvan lapsen henkilöllisyyttä edes äidilleen. Että jossakin on poika, joka näyttää Susannen nukelta, ei tietysti vahingoita ketään, mutta syntyy silti epäilys siitä, ettei Susanne ole aivan kunnossa. Hänestä voisi olla helppo pitää jos osaa olla ärsyyntymättä hänen arkaan luonteeseensa, mutta hänessä on silti jotakin tutkimatonta, jonka vuoksi en ehkä kuitenkaan haluaisi häntä ystäväkseni.

Fannyssa minua hämää se, etten päässyt selville hänen iästään. Henriikka on 16, joten voisi olettaa samassa joukkueessa uivan Fannyn olevan samanikäinen, mutta hän vaikuttaa lapsellisemmalta. Molemmat haaveilevat päätyvänsä naimisiin miespuolisen uimaopettajansa kanssa, mutta tytöt ovat melkein liioitellun räikeästi toistensa vastakohtia. Henriikka flirttailee avoimesti käyttäen häikäilemättömästi hyväkseen kukkaan puhjennutta nuorta naiseuttaan. Fanny taas on varovainen ja ujo ja seuraa Henriikan käyttäytymistä ihailunsekaisella kateudella. Opettaja Jopi suosii kuitenkin ihme kyllä (en voi olla olematta pikkuisen ironinen) hiljaisempaa Fannya niin selkeästi, että ehdin jo epäillä jonkinlaisen seksuaalisen hyväksikäytön riskin vaanivan taustalla. Jopi tuntuu kuitenkin valitsevan suosikkinsa puhtaasti tyttöjen uintitaitojen pohjalta, mikä on helpotus, sillä Henriikkakaan ei kovista meikeistään ja maailmannaisen elkeistään huolimatta ole valmis suhteeseen aikuisen miehen kanssa. Tyttöjen kilpailuvietistä ja siitä aiheutuneista riidoista huolimatta heidän tarinansa on loppujen lopuksi hellyttävä. Vaikka Henriikka on rasittavuudessaan kuin jostakin ruotsalaisesta teinileffasta, ei hänestä voi ajatella pahasti, varsinkaan kun mietin kuinka nolostuttavia omat yritykseni peittää teini-iän myrskyisät epävarmuudet olivat.

Janin salaisuus pysyy pisimpään arvoituksena, mutta se onkin sitten järkyttävin. Harvoin joudun laittamaan kirjan alas ja miettimään rauhassa äskettäin lukemaani tekstin liikuttavuuden ja järisyttävyyden takia, mutta nyt niin kävi. En sano muuta kuin että Janin suhde Fannyn äitiin oli melkein liian kipeän rakastava, niin että rankkaa suhdetta on vaikea sulatella. Oikeastaan samantyylinen osittain onneton ja jopa traagisen sävyjä saava rakkaus on pohjalla myös Susannen ja Fannyn tarinoissa, vaikka Fannylla lievemmässä muodossa. Susannen tarina eskaloituu lopussa järjettömiin mittoihin, ja kirjan päätös on tuskastuttavan avoin. Ei ole mitään keinoa tietää, kuinka henkilöille lopulta käy, mutta se tekee romaanista yksioikoisen synkän vain jos lukija päättää niin. Romaani ei missään nimessä ole kevyt, mutta siinä voi nähdä humoristisia puolia jos haluaa. Onhan Susannen nukkevauvan paapomisessa tavallaan jotakin hupaisaa, ja Fannyn ja Henriikkan kilpaileminen aikuisesta miehestä on ihan söpöä, kun miehellä itsellään ei luultavasti ole mitään hajua siitä, kuinka verenmaku suussa hänen pienet uimarinsa hänestä taistelevat. En silti suostunut heti uskomaan, että tarina oikeasti loppui niin kuin loppui. Voinhan minä itse päättää olivatko viimeiset käänteet lohduttomia vai toiveikkaita, mutta mieluiten saisin varmuuden siitä, että kaikki meni parhain päin.

Haluaisin osata sanoa tarkalleen, miksi Eeva Rohaksen kirjoitustyyli on niin kaunis ja kiehtova, mutta en osaa. Hän kuljettaa tarinoita selkeästi ja reippaassa tahdissa, mutta sisällyttää niihin kaikkea muutakin kuin suoraan asiaan liittyviä tapahtumia välttäen kuitenkin jaarittelua. "Neljä kerrosta alempana kulkevien ihmisten ääniä ja askelia ei kuule. Tuntuu kuin ne kävelisivät mykkinä pumpulissa. Fanny yrittää kuvitella ajatuksia ihmisten päähän. Jostain syystä hän kuvittelee heidät aina joko hirveän onnellisiksi tai sitten ajattelee, ettei kellään ole yhtään toivoa. Kuka tahansa saattaa kävellä hetkenä minä hyvänsä auton alle, vahingossa tai tahallaan. Tyttö ei ole varma, kumpi olisi pahempi vaihtoehto." Kai se on vertauskuvista ja sanojen asettelusta kiinni, mielikuvasta joka yksinkertaisista lauseista kasvaa, tunnelmasta jonka ne luovat. Lisäksi tarina on virkistävän kekseliäs ja kummallinen, huolellisesti rakennettu mysteeri joka todella yllättää.