Joonas Konstig - Totuus naisista

En melkein kehtaa kertoa, millaiset ennakko-odotukset minulla oli Joonas Konstigin uutukaisen suhteen, sillä ne leijailivat niin älyttömissä korkeuksissa Konstigin edellisen romaanin jälkeen. Oikeastaan osasin hurjista odotuksistani huolimatta - tai juuri niiden takia? - varautua siihen, etteivät ne täyty, ja että Totuus naisista olisi luultavasti täysin eri luokkaa kuin Kaikki on sanottu. Ei Konstigin pitäisikään toistaa itseään, mutta uusi romaani on todella melkoinen yllätys, jos on minun laillani välttänyt kaikkien arvostelujen ja sisältökuvausten lukemista. Se on paljon enemmän ikään kuin levällään, sillä vaikka se kertoo lähinnä isä Tapanista ja tämän teini-ikäisestä tyttärestä Roosasta, on se jollain tapaa poukkoilevampi ja epäjohdonmukaisempi kuin Kaikki on sanottu. Silti ainakin yhdestä asiasta voi sanoa, että romaani on taattua Konstigia (voiko kahden romaanin ja yhden novellikokoelman perusteella jo antaa kirjailijalle ominaisuuksia, joista tulee hänen tunnusmerkkejään?): Totuus naisista on aivan vietävän vetävä! (Jos kiroilisin, keksisin varmasti jotakin paljon ytimekkäämpää tuon vietävän kohdalle.) En ehkä ollut niin vaikuttunut ja liikuttunut tarinasta ja henkilöistä kuin Konstigin ensimmäisen romaanin kohdalla, mutta kyllä Totuus naisista mieleen jää. Ja vahvasti jääkin, eri syistä vain.

Tapani on juuri sellainen keski-ikäinen perheenisä kuin vain suomalaiset perheenisät osaavat olla. Vähän hassu, vähän liian tosissaan, vähän pihalla. Ainakin tyttäriensä silmissä. Omasta mielestään hänen juttujensa pitäisi viihdyttää ja kiinnostaa tyttäriä ja vaimoa, jotka kuitenkin suhtautuvat häneen jatkuvasti hieman säälien. Tai lähinnä vaimo Tiina tekee niin, kun taas tyttärien asenteessa on enemmän kyllästyneisyyttä ja omasta vilkkaasta teinielämästä johtuvaa häslinkiä, niin ettei ruokapöydässä vanhoja juttuja muistelevaan isään oikein ehdi keskittyä. Vanhempi tytär Ronja tuntuu olevan jo osaksi ulkona kuvioista kasvissyöjäidentiteetin ja kummallisen avoimen suhteen - jossa hän on kahden muun ihmisen kanssa - myötä, mutta nuorempi, lukiolainen tytär Roosa kiinnittää isänsä huomion itkemällä eräänä yönä eteisessä, kun Tapani nukkuu sohvalla eikä tytär häntä huomaa. Siitä alkaa Tapanin pelastusoperaatio, jonka on tarkoitus auttaa tytärtä selviytymään teini-iän kuohuista, mutta eiväthän Tapanin onnettomat yritykset mihinkään johda. Varsinkaan, kun omat huolensa aiheuttaa uusi työpaikka, jonka johtajanpallilla istuu hänen vanha ystävänsä. Kohtaamisesta seuraa paljastuksia, joiden vaikutusta Tapanin elämään ei voi vähätellä.

Periaatteessa tarina on etenkin Roosan kohdalla hyvin perinteinen kuvaus nuoresta naisesta, joka kokeilee rajojaan ja oppii läksynsä vasta kun tilanne karkaa käsistä. Mielessäni pyöri etenkin Thirteen-elokuva, joka oli nuorempana suosikkini ja jonka pääosatyttö oli niin kadehdittava tiukoissa farkuissaan, cooleissa koruissaan ja kaikki kuviteltavissa olevat rajat ylittävässä uhmassaan. Elokuva ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten, mutta aivan samalla tavalla Roosa ja hänen ystävänsä pelailevat vartaloillaan ja vaatetuksen niukkuudella. Tunsin itseni romaania lukiessani sekä lapseksi että aivan ikälopuksi, sillä en oikein jaksanut seurata kaikkea Tapanin tarinointia vaan luin mieluummin Roosan teinisekoiluja. En kuitenkaan kauhukseni pysynyt ihan kaikissa dialogin käänteissä mukana!

"Vittu rupes tekee liukkait mieli."

Miisa löi Jonia. Joni otti Miisaa pyllystä, Miisa huitoi sen käsiä pois. Joni lähti pois.

? Olen yhtenä kysymysmerkkinä. Mitä silloin tekee mieli, kun halutaan liukkaita? Tuota kähmimistäkö teinien kommunikaatio nykyään on? Onko omien lukiovuosieni jälkeen jo tapahtunut se kammoksumani sukupolvenvaihdos, jonka myötä minäkin olen siirtynyt niiden nolojen vanhusten joukkoon, jotka yrittävät muka-huolettomasti pysyä nuorison perässä, ilmiselvästi siinä epäonnistuen? Ilmeisesti olen ainakin kovaa vauhtia matkalla sinne, sillä en tunnistanut monia sanoja teinien puheessa ja olin sitä paitsi aidosti kauhuissani, kun luin nuorten välisestä raa'asta valtapelistä. Juuri ja juuri täysi-ikäisen pikkusiskoni elämä alkoi heti kiinnostaa minua uudella tavalla, ja meinasin kirjan lukemisen jälkeen hänet nähdessäni lipsua Tapanin rooliin aivan huomaamattani. Haluaisin suojella, mutta en oikeasti tajuaisi enää mistään mitään, jos minut nyt pudotettaisiin keskelle lukiolaistytön arkea. Luultavasti olisin auttamattoman vanhoillinen ja siskoni saisi hävetä minua. Voi näitä nykyajan teiniparkoja! Minun sisarenihan ei saa joutua tuollaiseen armottomaan pyöritykseen, mitä Konstig niin elävästi kuvailee! Voin lohduttautua ainoastaan sillä, että hän siirtyy kohta jatko-opintojen pariin ja pääsee toivottavasti aikuisempaan porukkaan kuin romaanin ärsyttävä nuoriso.

Reaktiostani voi siis päätellä, että Konstig on vakuuttava, melkein liiankin. Mietin useaan otteeseen, miten hän on onnistunut tekemään niin perusteellista taustatyötä, että teinien elämä on kieltä myöten niin kohdillaan. Vai onko hänen kuvauksensa Roosan arjesta sittenkin pelkkää kauhukuvien maalailua? Kuljettuani vähän aikaa sitten keskustassa nuorisopoppoon ohi ja kiinnitettyäni kerrankin huomiota heihin, kuulin kahden sekunnin aikana huudot "Voi vittu Eemil!" ja "Onks kellään röökiii?". Voin siis uskoa, ettei ainakaan Konstigin dialogi ole kaukana totuudesta. Mutta kykenevätkö teinitytöt olemaan niin rajuja toisilleen? Mikseivät he yhdistä voimiaan ja keskity tekemään toinen toisestaan vahvempia sen sijaan, että hyökkäilevät lähimmäistensä kimppuun ja iskevät sosiaalisen median kautta puukkoja toistensa selkään? Vieläpä sellaisesta syystä, joka saa minut pohjattoman pettyneeksi: taistelujen synnyttäjänä ja palkintona on joku poika. Tytöt muodostavat kaveriporukoita ja oikeasti suunnittelevat eri taktiikoita sen pohjalta, kenen heidän mielestään kuuluu saada se suosittu namupala. Kun ylemmän luokan hyvännäköinen Mico alkaa huomioida Roosaa, on pojan kiinnostuksen jatkuvuuden takaaminen ainoa asia, jolla on väliä Roosalle ja hänen ystävilleen. Mico saa kohdella Roosaa kuin likaista tiskirättiä silloin kun lystää, sillä Roosan suuttumus menee aina ohi ja tärkeimmäksi nousee se, että Micon ja hänen välillään on edes jotakin. Varsinkin kun toisella puolella häälyy Nini, uhkaava vamppi, jonka huhutaan olevan seksisuhteessa Micon kanssa. Väsyn jo pelkästä turhan teinidraaman määrän ajattelemisesta, puhumattakaan sen järjettömyydestä. Miksi Roosan ja hänen kavereidensa viha kohdistuu etupäässä Niniin eikä Micoon? Ei kai kukaan nuorikaan tyttö enää tänä päivänä usko sitä surkeaa tekosyytä, että mies on sukuelimensä vietävissä eikä voi sille mitään?

Roosa Micolle:

Ethän sä oo kertonut kelleen siit bilsanluokasta? Mist Nini on kuullu?

ei multa

Okei mä uskon sua. Mut siis mist se on voinut kuulla?

jengi puhuu paskaa. älä välitä. mitkä pikkarit sul on jalas

Punaset

:d

:)

näkyyks niist läpi

Näkyy

mä mietin sua niis.. ootsä ajellut

Joo..

(]===3

:D

mun on pakko saada kuva

Venaa..

(]======3

:)

Suuttumustani ei laannuta lainkaan se, että Roosan kaveritkin tuntuvat säätelevän koko olemistaan poikien halujen pohjalta. He ovat olevinaan itsenäisiä, he luulevat ohjaavansa tilannetta, kunnes heidät hylätään. Silloin alkaa ruikutus ja epävarmuus puskee pintaan, epävarmuus, joka talttuu ainoastaan vasta kun mies jälleen suvaitsee osoittaa kiinnostustaan, useimmiten seksuaalista sellaista. Kun kirjan nimi on mitä on, en voi olla ihmettelemättä, mikä on ajanut Konstigin tähän johtopäätökseen, ellei hän sitten ole jotenkin vinksahtaneesti ironinen. Tapanin ja Tiinan suhde myös keikahtelee siihen malliin, että menin melkein siihen pahaan ansaan, missä kirjan päähenkilön ja kirjailijan välille laitetaan yhtäläisyysmerkki. Mietin: onko Konstig katkera? Ovatko naiset kohdelleet häntä väärin, senkö takia heistä tehdään hänen romaanissaan tällaisia pikkuhuoria?

Nykyään tietysti naisia ei juuri vartioida. Hän ei tiennyt, minkälaisia tarjouksia työpaikkaa hakevat miehet saattoivat haastatteluissa hänen vaimolleen tehdä. Hän ei voinut vartioida tyttärensä menoja. Ostareissa pyörivät teinit olivat pyhäinhäväistyksen näköisiä. Nuoret tekivät toisilleen mitä haluavat koulun takahuoneissa - 

Tapani tunsi olevansa nyt jonkin pimeän ja epämääräisen kohtalokkaan äärellä, mutta hän puski läpi. Hän ei välittänyt.

Ehkä siksi avioliitot eivät kestä. Naiset huitelevat ympäriinsä ja jokin jäytävä alitajuinen pelko syö pohjaa miesten luottamukselta: kenen kanssa ja mitä se tekee? Miksi en minä riitä? Kilpailuttaako se miehiä, ottaa tarjouspyyntöjä vastaan?

Naiset ne valitsivat miehen.

Mutta ei, en lankeakaan siihen, sillä se olisi liian mustavalkoista ja helppoa. Konstig on Konstig ja Tapani on Tapani. Eikä miehistä anneta yhtään sen edullisempaa kuvaa, riippuvaisia hekin tuntuvat olevan vastakkaisen sukupuolen huomiosta, vaikka Tapani onkin ihan söpö hieman hömelöine juttuineen, joissa puku on miehen mitta, eivätkä nykyajan miehet ole enää mitään, koska he tekevät pahoja virheitä puvun osien ja niiden värien yhdistelyssä. Pienenä sivuhuomautuksena mieleeni tuli, että en ole seurannut Konstigin vaatetuksen yksityiskohtia, mutta puku on ainoa, mitä muistan hänen päällään nähneeni. Mutta tosiaan, Tapani on joka tapauksessa vain Tapani, ja romaanissa myös murretaan perinteistä mieskuvaa. Tai en tiedä pitääkö se enää niin paikkaansa tai uskooko kukaan tosissaan, että mies on pelkkä pidättyväinen ja looginen olento, joka ei useinkaan anna tunteille tilaa? Tapani ei ainakaan muuta teekään kuin huolehtii ja koettaa sinnikkäästi puuttua tilanteisiin, joissa hänellä ei ole mitään valtaa.

Konstig on taitava luomaan mahdollisimman autenttista vaikutelmaa pienillä taustakonsteilla. Roosaan keskityttäessä kuvailu on yksinkertaisempaa ja se liittyy lähinnä ulkoisiin olosuhteisiin, kun taas Tapanin kohdalla saattaa olla syvällisetkin pohdiskelut meneillään esimerkiksi kesken työpalaverin. Toki tämänkin jaottelun voisi nähdä epäreiluna tehokeinona, jonka kautta naisesta tehdään typerys ja miehestä oikea viisauden temppeli, mutta uskon tarkoituksen piilevän enemmänkin ikä- kuin sukupuolierojen kuvaamisessa.  Romaanilla on myös muutamat harvinaiset hetkensä, jolloin meinasin nauraa ääneen. Vaikuttaa melkein siltä kuin Konstig olisi yrittänyt suitsia humoristisempaa puoltaan, sillä nämä tietyt hymyilyttävät havainnot ilmestyvät aivan yllättäen ja häviävät liian nopeasti. Teinien pelottavan kovasta maailmasta huolimatta Totuus naisista on pohjimmiltaan lämmin, ja se tulee ilmi mitä arkisimmissa kohtaamisissa isän ja tyttären välillä. Perhearvot eivät ehkä sittenkään ole menettäneet merkitystään?

Joonas Konstig: Totuus naisista. Gummerus 2013. 348 s.