Luin Pekka Hiltusen dekkarit vahingossa väärässä järjestyksessä, mutta se ei onneksi vaikuttanut lukukokemukseen mitenkään. Vilpittömästi sinun on melko samanlainen kuin Sysipimeä, mutta se näyttää kuinka kaikki alkoi, miten Lontoossa asuvat suomalaistytöt Lia ja Mari päätyvät yhteen ja miksi he alkavat selvittää rikoksia yhdessä. Tässäkin romaanissa on kaksi painavaa rikosta, joiden parissa Studion porukka työskentelee, mutta tunnelma ei ole yhtä painostava ja ankea kuin Sysipimeässä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ilmassa jatkuvasti väreilisi melankolia, romaanissa kun ollaan yksinäisyyden ja ihmisen pahuuden äärellä.
Hiltusen dekkarikaksikon ensimmäisessä osassa Lia on alussa pelkästään Level-lehden graafikko, jonka ainoat tuttavat koostuvat lehden miesvoittoisesta porukasta. Sen kanssa Liasta on mielekästä kilpailla rääväsuisten juttujen tasosta ja humaltua lähipubissa, mutta läheisempiä ystäviä hänellä ei ole. Kunnes Mari astuu näyttämölle. Naisten välille kehkeytyy nopeasti läheinen ystävyyssuhde, joka rohkaisee Maria paljastamaan Lialle hyvin varjellun salaisuutensa, Studion, joka koostuu pienestä porukasta eri alojen ammattilaisia. He ovat Marin palkkaamia työntekijöitä, joiden yhteisenä haluna on periaatteessa maailman parantaminen. Käytännössä se tarkoittaa erityyppisten rikosten selvittelyä. Lia huomaa miettivänsä kuukausikaupalla Lontoota kohahduttanutta murhatapausta, jossa keskelle vilkasta kaupunkia pysäköidyn auton takakontista löytyy tiejyrällä lähes tunnistamattomaksi murskattu naisen ruumis. Studio tarjoaa hänelle välineet omatoimiseen salapoliisityöskentelyyn, ja samalla kun murhatun naisen tapaus johdattelee Lian ihmiskaupan jäljille, hän avustaa Maria epäilyttävän poliitikon valonarkojen taustojen esiin kaivamisessa.
Ihmettelin Sysipimeässä ohimennen sitä, kuinka romaanin kaksi rikosta sopivat yhteen, toinen jäi nimittäin pienesti irralliseksi. Vilpittömästi sinun-romaanin kohdalla tätä ei tarvitse miettiä, sillä molemmat rikokset kehittyvät pohjimmiltaan miehen halusta kontrolloida ja satuttaa naista. Kyseessä on siis rikoskirjallisuuden muotoon puettu tarina naisiin kohdistetusta väkivallasta ja naisen alisteisesta asemasta. Hiltunen käyttää tehokeinona jälleen äärimmäistä väkivaltaa, mutta onnistuu pitämään sen suurin piirtein siedettävissä rajoissa. Studion työntekijöiden selvitellessä kahta tapausta alkaa käydä yhä selvemmäksi, että jopa Lontoon tapaisessa suurkaupungissa jättimäisten ihmismassojen keskellä voi olla meneillään millaisia hirveyksiä tahansa. Mitä röyhkeämpi ja uskaliaampi rikollinen, sitä vähemmän kukaan osaa aavistaa pahaa.
Vastapainona uhrien avuttomuudelle toimii Marin ja Lian suhde, josta muodostuu nopeasti molempien tärkein voimavara hektisen arjen keskelle ja joka on kuin malliesimerkki siitä, kuinka naiset voivat toimia toistensa hyväksi, vahvistaa, rohkaista ja suojella toinen toistaan. Kuka tahansa mies jää auttamatta kakkoseksi, kun Mari ja Lia oivaltavat mitä merkitsevät toisilleen. Joku voisi nähdä heidän intiimissä suhteessaan eroottista väreilyä, niin tiiviisti he viettävät aikaa yhdessä ja kaipaavat toisiaan erossa ollessaan, mutta mitä luultavimmin Hiltusen ideana on ollut "vain" läheisen ystävyyden esittäminen. Vaikka Marin ja Lian ystävyys sukeltaa nopeasti ja syvälle lähes ohittaen tutustumisvaiheen, jonka aikana yleensä pidetään yllä etäistä kohteliaisuutta, he eivät paljasta jokaista salaisuutta toisilleen. Marin eriskummallinen lapsuus selviää vasta Sysipimeässä, ja Lia on jopa vaarallisen itsepäinen salapoliisihommissaan eikä suostu kysymään joka käänteessä lupaa Marilta, joka loppujen lopuksi on hänen pomonsa. Naisten suhde ei myöskään ole ongelmaton siinä mielessä, että molemmat ovat vahvatahtoisia ja tottuneita tekemään itsenäisiä päätöksiä; se on ajanut molemmat ajanut Lontooseenkin. Tilanne kasvaa nopeasti räjähdysalttiiksi, kun naisten halut eivät kohtaa. Vilpittömästi sinun asettaa siis vastakkain kaksi hyvin äärimmäistä naistyyppiä: nykyajan bisnesnaisen, joka menee ja tulee kuten haluaa, tekee omat päätöksensä riippumatta muista eikä pelkää miesten metsästämistä seksuaalisten tarpeidensa tyydyttämiseen, sekä kaikista vapauksistaan riistetyt prostituoidut ja perheväkivallan uhrit, joilla on harvoin jäljellä mitään toiveita paremmasta tulevaisuudesta ja joita käytetään miesten seksuaalisten halujen tyydyttämiseen naisten tahdosta riippumatta.
Ennen kuin kerron tarinan Hiltusen hienosta taidosta pilata yöuneni, minun on muistettava mainita, että joissakin suvantovaiheissa romaani käy jopa junnaavaksi. En tarkoita, että koko ajan pitäisi olla takaa-ajo tai varjostaminen käynnissä, mutta hetkittäin päähenkilöt suorastaan maleksivat elämässään eteenpäin jumittuen ajatuksiinsa, tai sitten Hiltunen innostuu liiaksi valottamaan taustoja. Tietyt ratkaisut olisivat uskottavampia toimintaelokuvassa kuin tosielämässä. Marin taito nähdä ihmisten läpi tuntuu kummasti heikentyneen melkein olemattomiin Sysipimeässä, sillä ensimmäisessä osassa hänen kykyään korostetaan selkeästi enemmän ja siitä tehdään lähes yliluonnollinen lahja. Toisena suurena erona Studion porukka jää etäiseksi ekassa osassa, kun taas Sysipimeässä sen voisi sanoa toimivan yhtenä kollektiivisena päähenkilönä.
Vilpittömästi sinun on taiten rakennettu ja se velloo sopivalla tempolla pienestä liplatuksesta myrskyisäksi kuohunnaksi. Törmään kirjablogeissa useasti mainintoihin siitä, kuinka jokin kirja on pitänyt lukijansa hereillä tuntikausia aamuyöhön asti, ja olen aina kadehtinut näitä ihmisiä, jotka viitsivät syventyä johonkin tarinaan sellaisella antaumuksella, että yöunet jäävät kakkoseksi. Minä itkin surusta talvisen unettomuuskauteni aikana siksi, etteivät edes loputtoman pitkiltä tuntuneiden valvottujen öiden tarjoama lukuaika lohduttanut. Olisin mieluummin nukkunut, ja nukahtamisen normalisoiduttua tunnen edelleen joka ilta kiitollisuutta siitä, että silmäni alkavat lupsahdella ja uni kutsua puoleensa jo muutaman sängyssä lukien vietetyn minuutin jälkeen. Vilpittömästi sinun-dekkarin parissa kävi kuitenkin kerrankin toisin päin. Vaikka olen päätynyt siihen, että elämäni prioriteeteissa hyvät yöunet voittavat hyvän kirjan (apua, saako kirjoja yli kaiken rakastava ihminen ajatella näin?), joskus on täyttä onnea olla niin jännittynyt kekseliäästi koottua tarinaa ahmiessaan, ettei unta ja kellon viisarien pyörimistä edes muista. Yövyin dekkarin viimeisiä lukuja ahmiessani tuntemattomissa maisemissa, ja hätkähtelin pitkin yötä hereille tunteeseen siitä, että joku hyökkää jostakin tai vaanii minua ikkunan takana, joka oli kylläkin toisessa kerroksessa ja avautui kauniiseen järvimaisemaan. Mutta pelko syntyy harvoin rationaalisista syistä. Saivarteluni ydin on siis se, että Hiltunen piti minut hereillä, ja siihen ei ihan joka dekkaristi pysty.
Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun. Gummerus 2012. 424 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti