Liza Marklund, Lotta Snickare - Det finns en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra

 

Tässäpä oivallinen pikaopas feminismin saloihin, jos liike tuntuu vieraalta tai vihamieliseltä. Oman käsitykseni mukaan jo sana feminismi synnyttää monissa epäluuloisen asenteen, joka saa heidät kavahtamaan ja ottamaan etäisyyttä ryhmään, jonka helposti mielletään koostuvan kiihkoilevista femakoista. En toki ole perillä siitä, kuinka yleinen kyseinen halveksiva asenne on, mutta olen tietoinen sen olemassaolosta. Det finns en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra on kuitenkin sen verran ei-provosoiva ja systemaattinen läpikäynti joistakin niistä yhteiskuntaan perinpohjaisesti juurtuneista syistä, joiden takia feminismiä tarvitaan, että uskaltaisin kehottaa vihaisempaakin feminismin vastustajaa perehtymään kirjaan.

Liza Marklund ja Lotta Snickare ottavat tehtäväkseen käydä läpi ihmisen suurimmat elämänvaiheet vauvasta työikäiseksi tarkastellen niitä asemia ja edellytyksiä, joita yksilöille suodaan tai vastaavasti evätään heidän sukupuolensa pohjalta. Kyseessä ei missään nimessä ole kattava kartoitus kaikista niistä kiperistä tilanteista, joita ihmisellä tulee elämänsä aikana vastaan ja jotka myötävaikuttavat epätasa-arvon ylläpitoon, vaan kirjassa nostetaan esiin jokapäiväisiä tilanteita ja yleisissä tiloissa (kuten päiväkoti tai toimisto) toteutuvia sosiaalisia rakenteita, joissa naisen alisteinen asema mieheen nähden toteutuu ja toistuu. Kierrettä saattaa olla vaikeaa murtaa, mutta Marklund ja Snickare pyrkivät antamaan konkreettisia ohjeita siihen, miten arkisia konstruktioita voi rikkoa omassa jokapäiväisessä elinympäristössään muuttumatta niskoittelevaksi radikaaliksi. He listaavat myös rutkasti väitteitä, joilla yritetään todistaa naisen nykyään seisovan täysin samanarvoisessa asemassa miehen kanssa, osoittaen ne vääriksi tutkimustulosten ja omien kokemustensa avulla. Sivuille on myös ripoteltu "Mitt livs novell"-otsikolla lyhyitä kertomuksia, joissa Marklund ja Snickare jakavat henkilökohtaisia epämiellyttäviä kokemuksia, jotka mitä luultavimmin ovat motivoineet teoksen kirjoittamiseen.

Punaisena lankana läpi teoksen toimii kirjoittajien vahva käsitys siitä, että todelliseen tasa-arvoon on vielä melkoinen taipale taitettavana. Snickare ja Marklund aloittavat siitä, millä tavalla sukupuoli ohjaa meitä jo syntymästämme asti sairaanhoitajien reaktioista lähtien. Tyttövauvan itkiessä hänen uskotaan olevan surullinen, pojan vihainen. Tyttövauva napataan paljon nopeammin syliin tämän harjoitellessa ryömimistä, pojan annetaan ahkeroida pidempään. Tyttövauvoille puhutaan pehmeästi ja rauhoittavasti, poikavauvoille reippaasti ja kovaäänisesti. Yksinkertaistaen nämä käsitykset muovaavat meistä tietynlaisen ja samantyylinen asenneilmapiiri seuraa läpi elämän, koulusta töihin. Kaksisuuntainen reitti avautuu eteemme ilman, että meillä itsellämme on valinnanvaraa sen suhteen, kumpaa puolta lähdemme vauvasta pitäen taapertamaan. Marklund ja Snickare osoittavat kuinka sukupuolivärittyneet käsitykset ovat täysin itsestään selvä osa yhteiskuntaa ja ohjailevat vahvasti elämän eri osa-alueita. Näkymättömän myrkyllisen kaasun lailla se tunkeutuu yhteiskuntajärjestelmän rakosiin saaden osan väestöstä uskomaan, että tasa-arvon huippu on saavutettu ja jos feminismi saa jatkaa hyörimistään miten lystää, tilanne voi enää kääntyä päälaelleen, mikä merkitsisi miesten syrjimistä naisten hyvinvoinnin parantamiseksi. Det finns en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra on kuitenkin omiaan rauhoittelemaan tästä stressaavia ihmisiä. Snickare ja Marklund esittelevät useita tutkimustuloksia, joiden mukaan tasa-arvoa mielestään kunnioittavat ihmiset sortuvat tietämättään kohtelemaan naisia ja miehiä täysin eri tavoin.

Haluaisin luetella kirjan kaikki kiinnostavat ja usein myös hämmentävät lopputulokset (kaksi koeryhmää lukee saman artikkelin, joista miehen nimellä kirjoitettu kerää kehuja ja naisen nimellä kirjoitettu kritisoidaan kelvottomaksi), mutta jätän yksityiskohtaisemmin sisältöön tutustumisen mahdollisille kiinnostuneille lukijoille. Riittänee kun sanon, että niin usein ilmoille heitettyyn "naiset saa ihan yhtä hyvää palkkaa kuin miehet, yrittäkää kovempaa ja menkää parempiin töihin" annetaan tyhjentävä vastaus korostaen muun muassa sitä, miksi asia ei ole lainkaan niin yksinkertainen tai miksi siitä ei voi syyttää naisten yrityksen puutetta (ainakaan ainoastaan). Snickare ja Marklund kannustavat hahmottamaan kokonaiskuvan, joka ulottuu niin paljon yksilön omaa tahtoa laajemmalle. Kaksikko pyrkii osoittamaan, kuinka toistuvasti ja huomaamatta meitä tulkitaan sukupuolemme perusteella ja kuinka me usein itsekin käyttäydymme juuri siten, kuten meidän oletetaan käyttäytyvän.

Marklund ja Snickare nimeävät miinoiksi ne tilanteet ja kommentit, joiden kumoamiseen tai kunnialla hoitamiseen he antavat hyödyllisiä työkaluja. Useimmat liittyvät työelämään ja uralla etenemiseen, mikä ei välttämättä ole kaikille se tutuin elinympäristö mutta luultavasti kuitenkin kuviteltavissa. Vaikka toimistotyöskentely tuntuu minusta tällä hetkellä kaukaiselta (kröhöm ahdistava työnhaun aloittaminen on kyllä ollut ajankohtainen koko kesän ajan), ei mikään estä säilyttämästä Marklundin ja Snickaren neuvoja muistin pohjalla. Muutamat miinat liittyvät siihen, kuinka naiset voivat välttää sabotoimasta toistensa mahdollisuuksia, mutta suurin osa keskittyy neuvomaan, kuinka nainen voi parhaiten selvitä miehisessä työmaailmassa. Saattaa kuulostaa hämärältä salaliittoteorialta, mutta Marklundin ja Snickaren analyysin mukaan miesten hyväveli-verkostot eivät suinkaan ole myytti. Molemmat ovat ehtineet olla työelämässä ja toimia naisten oikeuksien puolestapuhujina jo sen verran pitkään, että en aivan heti lähtisi kyseenalaistamaan heidän tuloksiaan.

Kuulostaako mustavalkoiselta tai miesvastaiselta? Siinä tapauksessa voi pohtia, että jos Ruotsin yleisesti katsotaan olevan aivan kärkipäässä niiden maiden listassa, joissa tasa-arvo toteutuu parhaiten, miksi Det finns en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra:n kaltaisia teoksia sitten ilmestyy? En usko esimerkiksi Marklundin kaltaisen aktiivisen toimittajan ja kirjailijan kaivavan laajaa taustamateriaaliaan täysin tyhjästä. Toki tilanne on ehtinyt muuttua vuodesta 2005 ja tasa-arvoa aidosti toteuttavia ihmisiä ja instituutioita löytyy, mutta pystyn itsekin tunnistamaan kirjasta monia tähän asti tiedostamattomina pysyneitä naisia lannistavia arvoja ja käsityksiä, jotka tulevat arjessani vastaan. Snickare ja Marklund eivät sysää vastuuta muiden harteille, vaan huomioivat omat virheensä siinä missä muiden yksilöiden ja yhteisöjenkin. Marklundin ja Snickaren teos osoittaa, että muutos ei ala sormella osoittelemisesta, vaan vallitsevien olosuhteiden tiedostamisesta.

- Nej, vi är ju sju stycken...

Liza Marklund, Lotta Snickare: Det finns en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra. Piratförlaget 2005. 160 s.