Katie Agnew - Saints v Sinners

Onko kantta katsellessa yhtään vaikeaa arvata, miksi tämä kirja päätyi hyppysiini? Ei ainakaan, jos tietää mieltymykseni chick litiä kohtaan. Rakastan höpsöjä ja turhamaisia tarinoita. Sellaisia, joissa pääosanaiset viettävät päivänsä viimeisen päälle mietityt trendikkäät asukokonaisuudet päällään, Starbucksin tupla-kaneli-mokka-light-frappuccinoja siemaillen ja sydänsurujaan tai ongelmallista/tajunnanräjäyttävää seksielämäänsä vatvoen. Toisin sanoen puhun Sinkkuelämäästä kirjamuodossa, sillä erolla että Carrie ja kumppanit eivät kai koskaan käyneet Starbucksissa. Joka tapauksessa kevytmielinen ja turhanpäiväisyyksistä koostuva nuorten naisten arki, siinä kirjallisuutta minun mieleeni. Ainakin sopivin väliajoin.

Edellinen jollain lailla tähän luokkaan sopiva romaani oli lukemistossani kesäkuussa, mutta Jane Greenin jokseenkin asiallisiin aiheisiin pureutuva Girl Friday ei tyydyttänyt chick lit-nälkääni. Eikä niin tehnyt täysin myöskään Katie Agnewn Saints v Sinners lupaavasta kannesta huolimatta. Rikkauksia, rakkauksia ja seksiä tarinasta kyllä löytyy, mutta lisäksi se yrittää olla jonkinlainen dekkari. Plääh. Miksi Agnew ei voi vain rehellisesti heittäytyä pinnalliseksi ja sukeltaa täysin rinnoin (heh heh) Monacon bilemaailmaan? Nopeita autoja, näyttäviä paatteja ja hätkähdyttävän upeita naisia riittää, mutta halpa mysteeri ja henkilöiden kyllästyttävät henkiset valaistumiset vievät tarinalta makua. Onneksi Saints v Sinners on kuitenkin paljon muutakin kuin yhtä salapoliisileikkiä.

Kokaiinikoukussa painiskeleva äveriään italialaisen perheen hemmoteltu nuorimmainen Angelica edustaa yksinään kaipaamaani bilekategoriaa, sillä hänen aiemmin niin huikentelevainen ja sydämetön plaboy-isoveljensä Carlo kokee sisäisen kypsymispyrähdyksen perheen rakastetun isän mystisen katoamisen myötä. Kun Carlo ei enää suostu leikkimään huumehuuruisen Angelin kanssa Monacon syntisessä yössä, pistää pikkusisko kymppivaihteen silmään ja milloin tanssii lähes alasti keskellä tupaten täyttä klubia, milloin meinaa riistää pahaa-aavistamattoman turistitytön hengen tarjotessaan tälle huumeita enemmän kuin tytön sielu sietää. Edes perheen vanhin, äärimmäisen vastuullinen ja rauhallinen äitihahmo Francesca ei saa pikkusiskoaan kuriin, sillä tarinan alkuun potkaiseva Giancarlo LaFatan katoaminen saa hänet kokonaan pois raiteilta. Kun Fattyn epäillään hukkuneen, alkaa koko LaFatan suku murentua, eikä alta paljastuva rikosten ja skandaalien pesäke ole miellyttävää katseltavaa.

Agnew on kerännyt kirjansa kansien väliin melkoisen kimpun erilaisia suhteita ja persoonia, eikä hän pysyttele kummankaan osalta kohtuuden rajoissa. Henkilöt koostuvat yhdestä tai kahdesta persoonallisuuspiirteestä, joita on reippaasti liioiteltu, ja vuorovaikutus heidän välillään on kaikessa intensiivisyydessään huvittavaa, oli kyse sitten positiivisesta tai negatiivisesta kanssakäymisestä. Samalla juuri tämä tekee Saints v Sinnersistä niin tyydyttävän, sillä kuka nyt ei välillä janoaisi epäuskottavia ja dramaattisia käänteitä elokuvamaisilla rakkauskohtauksilla höystettynä? Vai olenko muka yksin preferenssini kanssa? Joka tapauksessa Saints v Sinners ei missään nimessä jättänyt minua kylmäksi, vaikka olisinkin kaivannut enemmän perinteisiä chick litin elementtejä.

Lukuisat omilla tahoillaan tapahtuvat selkkaukset pitävät vikkelää tahtia yllä, ja ristiin rastiin poukkoilevat rakkaus- ja vihasuhteet eivät ennalta-arvattavuudestaan huolimatta puuduta. Miten tällaisen romaanin tapahtumat edes voisivat olla olematta ennalta-arvattavia? Sehän on pikemmin genren suosion syy eikä mikään ongelma, josta pitäisi pyristellä irti. Olen itsekin motkottanut ennalta-arvattavuudesta ties kuinka monen kirjan kohdalla, mutta läheskään aina siinä ei tarkemmin ajateltuna ole ideaa. On eri asia, että romaani on alusta loppuun turruttavan läpinäkyvä, kuin että se koostuu kekseliäästä alkuasetelmasta ja antaa lukijalle mahdollisuuden pohdiskella, miten siihen luultavimpaan loppuratkaisuun lopulta päädytään. Agnew suorastaan irrottelee henkilögallerian kohdalla ja malttaa syventää myös toisarvoisia hahmoja. Esimerkiksi Fattyn ties kuinka monennen nuoren vaimon persoonallisuus ei itsessään ole merkittävä tarinan kannalta, mutta Agnew innostuu silti avaamaan hänen menneisyyttään.

Silti minua häiritsevät tarinan rikosromaanipiirteet, varsinkin niiden muistuttaessa lähinnä matalan budjetin mafiaelokuvaa. Totta kai kyseinen hallitseva juonikuvio on pakollinen, jotta tarinan saa toimimaan ja palaset putoilevat luontevasti kohdilleen, mutta Saints v Sinnersissä on Fattyn katoamisen takia liikaa surua. Francesca on täysin epätoivoinen ja syvästi onneton, Carlo meinaa litistyä murheidensa alle ja Angel heittäytyy täysin holtittomaksi riippuvuuksiensa kanssa. Useat lupaavat juonenkäänteet ja rakkaussuhteet eivät koskaan pääse täyteen kukoistukseensa, koska nurkan takana on jostain syystä jatkuvasti pakko häilyä jokin viheliäinen vaara. Carlo aloittaa seksisuhteen parhaan ystävänsä tyttöystävän kanssa - jonka nimi on muuten Sasha, voiko soveliaampaa nimeä kuvankauniilla seksin jumalattarella ollakaan? -  mutta pariskunnan toistensa kanssa pelailua seurataan lopulta niin höttöisesti, ettei siitä ole paljonkaan iloa. Muitakin romantiikannälkää auttavasti tyydyttäviä juonenpätkiä on, mutta saalis jää laihaksi. Lopussa jokainen tietysti ajautuu auvoisasti yhteen unelmiensa kohteen kanssa, mutta siinä vaiheessa Agnew vaikuttaa jo luovuttaneen. Parin sivun mittaiset päätökset tuntuvat siltä kuin kirjailija heittäisi hanskat tiskiin ja huokaisisi, että "kyllähän te lukijat jo tiesitte X:n ja Y:n päätyvän toistensa kuumaan syleilyyn, joten huiskaistaan ne nyt äkkiä yhteen. Ei kai tänne sentään tultu tunteissa vellomaan?" No kyllä tultiin!

Hutaistua lopetusta lukuun ottamatta Agnew kirjoittaa siten, kuten oletan työstään todella nauttivan kirjoittavan. Hän tietää, milloin kannattaa kuvailla yksityiskohtia ja milloin riepottaa lukijaa täyttä vauhtia läpi kesyttömän LaFatan suvun paheiden. Hän pitää huolen, että henkilöiden tuntemukset ovat etusijalla, ja hänen mielikuvituksensa vaikuttaa ehtymättömältä. Muutamista moitteista huolimatta voin epäröimättä tunnustaa viihtyneeni Saints v Sinnersin äärellä, eri syistä vain kuin olisin toivonut. Tuskin se lauantainen iltapäivä, kun makoilin Tokoinrannan varrella mansikoita popsien ja Agnewn romaaniin täysillä uppoutuen, muuten olisi jäänyt mieleeni yhtenä kesän parhaista.

Katie Agnew: Saints v Sinners. Orion Books 2010. 323 s.