J. K. Johansson - Laura

Palokaski 1-sarjan ensimmäinen osa Laura täytti sille kaavailemani tehtävän mitä täydellisimmin, mutta olen silti nyreissäni. Vaikka nimimerkki J. K. Johanssonin taakse kätkeytyvä ryhmä ammattilaiskirjoittajia on nähnyt vaivaa luodakseen edes hieman sokkeloisen mysteerin, on dekkarissa aivan liikaa sellaista, joka tökkii. Voin kehaista teosta siitä, että se viihdytti minua pientä keskittymiskykyä vaativalla sisällöllään pitkäveteisen työpäivän ajan istuessani auringonpaahteessa likaisella sisäpihalla vartioimassa remonttimiesten ahkerointia. Pystyin pitämään sivusilmällä huolen siitä, ettei mitään kiellettyä päässyt tapahtumaan ympärilläni, ja samalla Laura virtasi mutkattomasti tajuntani lävitse kaikessa heppoisuudessaan. Kiitän hetken huvista, mutta nuhtelen samasta syystä, sillä näin hutaistu tarina on pinnallisuudessaan lähes kiusallista luettavaa.

Arvoitus kyllä sykkii menemään kiitettävällä tahdilla. Keskipisteenä toimii teinityttö Lauran katoaminen, kun entinen nettipoliisi Miia aloittaa Palokasken koulussa erityisopettajana eikä voi olla sekaantumatta arvoitukseen salapoliisivaistojen nostaessa päätään jo ensimmäisenä koulupäivänä. Palokaski sattuu myös olemaan hänen kotiseutunsa, jolla hän vietti lapsuus- ja nuoruusvuotensa, kunnes joutui ottamaan etäisyyttä nuoruudessa tapahtuneen traumaattisen onnettomuuden jälkeen. Enää hän ei voi pakoilla mennyttä, varsinkaan kun vanhat ystävät ja pikkuveli eivät ole lähteneet vanhoilta kotiseuduilta mihinkään. Miia huomaa omistautuvansa Lauran tapaukselle suuremmalla antaumuksella kuin itse opettamistyölleen, mutta varsinkin siinä vaiheessa, kun hänen veljensä kiinnitetään epäiltyjen listalle, ei perääntyminen tule kyseeseen.

Miian sielunelämä, Palokaskessa rullaava arki sekä kadonneen teinitytön mysteeri, siitä on Laura tehty. Juoni puksuttaa eteenpäin tasaisesti kuin tavarajuna, missään pysähtymättä tai mitään purkamatta. Sen kuin vain mennään eikä meinata, eikä pintaraapaisujen alle ole kurkistelemista. Pääasia on, että hypitään tapahtumasta toiseen, sillä perimmäisten syiden analysointi ei näytä kiinnostavan ketään, ei romaanin henkilöitä eikä Johanssonia. Minua kyllä kiehtoisi pohtia ongelmia suuremmasta mittakaavasta, mutta se on vaikeaa, kun minkäänlaista analysoinnin mahdollistavaa materiaalia ei teoksesta löydy. Asiat vain ovat ja tapahtuvat ja sillä selvä. Kenties olen lukenut liikaa ruotsalaista rikoskirjallisuutta, joka on selkeästi painavampaa, sillä yhteiskunnallisen kontekstin ja kritiikin uupuessa olen täysin pöllämystynyt. Ai pelkästään yksi epämääräinen rikos? Ai tässä vain etsiskellään syyllistä ja siirtyillään paikasta toiseen, vähän jutustellaan? Ei muuta? Ongelma saattaa toki piillä enemmän omissa odotuksissani kuin itse romaanissa. Ei kai köykäisemmässä dekkarissa ole lähtökohtaisesti mitään vikaa, muuta kuin että "sitten Miia avasi facebookin ja katsoi tykkäykset ja sulki facebookin huokaisten ja keräsi kamppeensa ja lähti töistä kotiin"-tyyppinen kerronta käy helposti pitkäveteiseksi.

On Laurassa sentään muutakin, se hauskuuttavampi puoli eli Miian arki tökeröine kavereineen ja salaperäisine rakastajineen. Hauskan puolelle lukeminen kääntyy nimenomaan överien hahmojen ansiosta, sillä eriskummalliset persoonat on kärjistetty äärimmilleen. Miian ystävistä jatkuvasti hermoraunion partaalla horjuva kontrollifriikki ei ole mitään luontaistuotteisiin hurahtaneen bimbon ja lapsia suunnilleen jokaisen vastaantulevan varakkaan miehen kanssa himoitsevan mamman rinnalla. Puhumattakaan siitä äärettömän komeasta seksijumalasta, jonka kanssa Miia solmii friends with benefits-tyyppisen suhteen humalaisen uimareissun tuloksena mutta jolla ei olekaan pelkkä kiihkeä petielämä mielessä. Mikä yllätys! Hetkittäin skitsofreenikon lailla käyttäytyvä, Miian kanssa läheisiin tekemisiin pyrkivä komistus ei olekaan sitä, miltä näyttää! Vaakakupin toiseen päähän ilmestyy täytenä vastakohtana vaalea ja tyylikäs purjehtijamiekkonen, jonka Miia rankkaa heti aviomiesehdokkaiden kärkeen. Miia on muuten kumman taitava tekemään paikkansapitäviä johtopäätöksiä ihmisistä muutamissa sekunneissa. Hän itse on muihin verrattuna oikea tavisten tavis, jatkuvasti hieman allapäin ja huolissaan mutta sillä tavalla rohkea ja oma-aloitteinen kuin nuoren naisen dekkarin päähenkilönä yleensä kuuluu olla.

Ennakkokäsitykseni rakentui sille mielikuvalle, että sosiaalinen media kulkee luontevasti tarinassa mukana ja jopa vaikuttaa käänteisiin ratkaisevasti, sillä se muistetaan mainita joka kerta Lauran ollessa jossakin esillä. Totta puhuen en kuitenkaan olisi huomannut somen korostettua roolia, ellen olisi ollut siitä etukäteen niin tietoinen. Joko facebookit sun muut yhteisöpalvelut on ujutettu kertomukseen niin etevästi, että niistä tulee sulava osa tarinan rakennetta, tai sitten kyseessä on ilmiö, jossa synnytetään paljon vouhotusta tyhjästä. Lopullinen tuomioni on, että kyse on näiden kahden sekoituksesta, ja lisäksi hieman minun omista väärinkäsityksistäni. Luulin, että Johansson linkittää perinteisen dekkarin ainekset virtuaalisiin medioihin jollakin mullistavalla tuoreella menetelmällä, mutta oikeastaan kyseessä on vain ajan hengen luonnollinen mukailu. Koska nettielämä on suurimmalle osalle - ei vain nuorisolle - jo sellainen itsestäänselvyys, että pidempi aikakausi ilman sosiaalisia medioita tuntuisi suuremman luokan kidutukselta, voi sen ujuttautumisen kirjallisuuteen nähdä täysin ilmeisenä kehityksenä.

Yhdessä mielessä J. K. Johansson osuu siis onnistuneesti ajan hermoon, vaikka hän tapahtumien käsittelytavasta päätellen elääkin täysin muusta maailmasta irrallaan leijailevassa kuplassa. Loppuun on tungettu varmaankin kutkuttaviksi tarkoitettuja vihjeitä Palokaski kakkosen mahdollisista kuvioista ja siitä, ettei Lauran todellista kohtaloa selvitetä kunnolla vaikka ulkopuoliset saattavat luulla niin, mutta kaiken syvyyden uupuessa lukukokemus jää niin vaillinaiseksi, että Miian tulevat seikkailut tuskin jaksavat kiinnostaa. Kaikeksi huipuksi tekstissä on outoja ilmaisuja ja tönkköjä lauseenparsia, joiden takia tunsin hetkittäin lukevani kiireessä tehtyä suomennosta. Joko J. K. Johanssonin taakse kätkeytyvä ryhmä ei ole täysin suomalainen tai sitten tarkoituksena on käyttää kieltä innovatiivisesti. Yritys ei osu aivan maaliin, vai mitä tarkoittaa "Lauri ei reagoinut mitenkään, mutta Miia säpsähti hyvän sentin vasemmalle"? Olenko ainoa, jolle "hyvä sentti" särähtää korvaan?

J. K. Johansson: Laura. Tammi 2013. 221 s.

Lauraa on todella kaluttu ympäri blogimaailmaa. Jenni S. järjesti romaanin ympärille kokonaisen lukupiirikeskustelun, ja muun muassa Tuulia, Laura, Annika K, Minna Jaakkola ja Norkku ovat syventyneet kirjaan.